Evakot ja pakolaiset

Taidanpa olla viimeisiä Karjalan pakolaisia, tai ainakin yksi nuorimmista. Olin viikon ikäinen, kun äitini joutui, minä mukana, pakenemaan kotoamme Pitkärannasta, joka jo silloin oli sotatoimialuetta ja seuraavana päivänä jo neuvostojoukkojen valtaama. Kyse oli konkreettisesti paosta, jota ei oikein enää nykyisin tahdota myötää todeksi. Puna-armeijan vyörytyksen alla tapahtuvaa pakoa ei kovin paljon ole tutkittu, johtuen kai sodanjälkeisistä suhteista Neuvostoliittoon. Valvontakomissio istui Helsingissä hotelli Tornissa ja saneli, mistä saatiin puhua ja mistä piti vaieta. Vaiettuja asioita oli muun muassa pakolaisjunien ja kolonnien pommitukset ja siviilien tappamiset. Elisenvaaran asemanpommitukset olivat kielletty puheenaihe vielä 70- luvullakin. Niinpä peruskiltit suomalaiset sitten vain niputtivat kaikki kotiseutunsa menettäneet samaan nippuun nimeltä ”evakko”.

  

Tuo sana pitää sisällään kuitenkin monenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka evakuoitiin sodan syttyessä, ikään kuin ”varmuuden vuoksi.” Osa jo ennen talvisotaa, mutta osa palasi kotiseudulleen välirauhan aikana. Osa syystä tai toisesta ei lähtenyt kotoaan ennen kuin oli se viimeinen pakko. Sota tuli yksinkertaisesti päälle. Tästä joukosta löytyvät ne pakolaiset, joita minä vertaan tämänpäiväisiin Syyrian pakolaisiin. Täysin turvallisesti voitiin evakuoida vain ne karjalaiset, jotka menettivät kotinsa ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia, alueilta, jota Neuvostoliitto ei koskaan onnistunut valtaamaan, mutta jotka annettiin ikään kuin lahjaksi paljon sodan jälkeen. Julkinen puheenaihe ei liene tämäkään. Kaikkein vähimmällä pääsivät ne evakot, joiden evakkomatka oli ikään kuin matka varmuuden vuoksi. Koti jäikin yllättäen uuden rajan Suomen puoleiselle osalle, ja he saivat pian palata kotiinsa.

Asuttamaan jouduttiin kuitenkin lähes puoli miljoonaa karjalaista. Heihin voi hyvinkin verrata suhteellisen vähäisiä turvapaikan hakijamääriä, pakolaisiin taas monella tavoin Karjalan pakolaisia. Erona on oikeastaan vain kieli.

Jopa Karjalan liiton kunniapuheenjohtaja Risto Kuisma sekoili jotenkin näissä asioissa sanoessaan, että hän häpeää sitä, että nykyisiä pakolaisia verrataan Karjalan pakolaisiin. Todellakaan en tiedä, mitä Kuisma häpeää, mutta kyllä minuakin pikkusen hävettää. Minua hävettää nimittäin suomalaisten tietämättömyys omasta historiastaan sekä se, että me olemme niin omistamme kiinnipitäviä ihmisiä, että auttamisen halua on täysin kadonnut.

Sen sijaan, että me olisimme kiitollisia siitä, että olemme saaneet tilaisuuden maksaa ”velkamme” sille maailmalle, joka auttoi meitä silloin, kun meillä oli hätä, niin me onnettomat tunarit heittelemmekin heitä polttopulloilla.

Mistä ihmeestä tämä rasismi on Suomeen päässyt sikiämään? Laajasti ottaen ei meillä pitäisi olla huonoja ulkomaalaiskokemuksia muista kuin itärajan takaisista kansoista. Ei nyt sitten länsirajaamme ruveta tukkimaan.

Ehkä ne ovat oikeassa, jotka sanovat, että kaikki vieras pelottaa, ja pelko tuo mukanaan tuon vastustuksen. Uskallanpa lyödä vetoa, että jos suoritettaisiin summittainen otanta ihmisistä ja verrattaisiin sitten toisiinsa ns. maahanmuuttovastaisia ja maahanmuuttomyönteisiä, tehtäisiin se ilmiselvä havainto, että maahanmuuttovastaisilla on todella vähäisiä ulkomaalaiskokemuksia verrattuna tähän toiseen ryhmään.