tiistai 31. joulukuuta 2019

Ei sijaa majatalossa

Olen katsellut jonkin verran dokumenttia Mauno Koivistosta ja yhtäkkiä ymmärsin myös Juha Sipilää. Totta kai nämä molemmat pääministerit tekivät virheitä työssään, kukapa ei niitä olisi tehnyt. Tätä taustaa vasten aloin myös ymmärtää Urho Kekkosen kysymystä: ”Onko maallamme varaa vaurastua?”




Onhan meillä toki varaa, mutta kyvyt puuttuvat.

Mauno Koivisto oli suuren yleisön suosikki niin kauan kuin hän jaksoi puuhastella työväen aatteen ja satamatyöläisten parissa, mutta kun hänestä sitten tuli pääministeri hän - aivan oikein - ymmärsi tehtävänsä olevan koko maan etujen ajaminen.

Koiviston aikana maamme oli pahasti velkaantunut, ja tämän asian korjaaminen oli nyt listalla ykkösasia. Maamme vaurastuminen vaati vain kovasti rankat lääkkeet, joiden syöttämiseen ei kovin monella poliitikolla olut rohkeutta tai haluja. Koivisto teki sen kuitenkin, ja hänelle kävi niin kuin totuudenpuhujalle usein käy: ei löytynyt sijaa majatalosta. Koivisto menetti osan kansansuosiostaan ja joutui ”jäähylle” Suomen pankkiin. Eihän se ihan huono jäähypaikka ollutkaan, sillä sieltä käsin hän saattoi junailla jonkin verran myös talouselämää.

Monet ”koijarit” kärsivät ”Koiviston konklaavin” ajoista, mutta tavalliselle kansalle hänen päätöksensä toivat parannuksia.

Koiviston henkilökohtainen karisma piti hänen suosiotaan sen verran korkealla, että kun Urho Kekkonen alkoi jo hiipua, tuli Koivistosta Suomen seuraava presidentti, vaikka se monelle oikeistolaiselle oli punainen vaate. Tosiasiassa koivistolainen politiikka oli oikeistolaisempaa kuin monella oikeistolaisella olisi ollut.

Koiviston valta hiipui aikanaan ja kansa rupesi taas valumaan lamaan. Työttömyys ja valtion velkaantuminen kasvoivat samaa tahtia, eikä oikein pelastajaa ollut näkyvissä. Näin mentiin vuosikausia, kunnes Keskustapuolueen johtoon nostettiin kaukokatseinen liikemies Juha Sipilä. Noihin aikoihin ”kepun” asema oli niin vahva, että Sipilästä tehtiin myös pääministeri. Juha Sipilän ensimmäinen tavoite oli saada maan asiat taas kuntoon. Oli päivänselvää, että yhteinen etu tuli asettaa yksittäisten ryhmittymien ja puolueiden edun edelle, mutta se vaati kovia rohtoja, aivan kuin Koiviston aikanakin. Näihin lääkkeisiin Sipilä tarttui. En tiedä, tiesikö hän, että sen seurauksena kaikkien hallituspuolueiden kannatus laski ja hänet leimatiin melkein maanpetturiksi.

Tiesi tai ei, mutta maan kanalta tuo hallitus teki sen, mitä tehtävissä oli.

Totta kai oli virhe ruveta työntämään ”käärmettä putkeen” ja uskoa kaiken maailman rakenteellisiin epäkohtiin. Virheiden korjaaminen olisi varmaan parempi lääke kuin joku uudistus, joista yleensä on seurauksena vain entistäkin huonompi systeemi.

Ei tullut ”sote-uudistusta” ja toivottavasti ei tulekaan. Koulu-uudistus tuli ja tulokset ovat jo nyt näkyvissä.

Kyllä se niin on, että ei huonokäytöksistä lastakaan voida synnyttää uudelleen. Kyllä vikojen korjaamiseen muita keinoja tarvitaan.

Kekkonen, Koivisto ja Sipilä ovat tehneet mitä tehdä piti kulloisessakin tilanteessa, mutta mistä me löydetään uusia suurmiehiä tai naisia? Sellaisia ei kyllä ole näkyvissä, enemmän tuntuvat olevan suunpieksijöitä, mutta annettakoon kansalle sitä, mitä kansa haluaa ja ansaitsee.

Kyllä minä kaipaan yli puoluerajojen niin Koivistoa, Kekkosta kuin Sipilää ja Paasikiveäkin.  Rinteen ja Halla-ahon kaltaiset populistit saattavat kyllä nostaa puolueensa kannatusta tilapäisesti, mutta tekevät sen kansan hyvinvoinnin kustannuksella.


sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Hyvät, pahat ja rumat

Kyllä tuolla maailmalla liikkuessa tapaa kaikenlaisia ihmisiä ja joutuu vain toteamaan, ettei Eino Leino aivan oikeassa ollut runoillessaan ”paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toistaan.”  Olen minä tavannut monia tosi pahoja ihmisiä, mutta vastapainona myös joitakin tosi hyviä ja ihania.

Hiljattain tehdyllä Pariisin matkalla sain tutustua ihmisten parempaan puoleen. Ehkäpä parhaillaan Rankassa oleva julkisen liikenteen lakko sai ihmisten yhteisöllisyyden heräämään, tai sitten kaikki johtui kotikasvatuksesta, mutta täytyy vain todeta, että meillä suomalaisilla on vielä paljon opittavaa noilta paljon parjatuilta ulkomaalaisilta.

Olen kulkenut monessa maassa ja monenlaisissa olosuhteissa, joissa olen saanut kohdata kaikenlaisia ihmisiä, mutta jotenkin vaan tuntuu, että kaikkein fiksuimmat ja lähimmäisiään ajattelevat ihmiset löytyvät juuri Pariisista. Ehkäpä se onkin sitä oikeaa suurkaupungin henkeä, vaikka ihan samanlaista en ole tavannut enempää Lontoossa, Berliinissä tai Moskovassakaan. Helsinkiä en vielä suurkaupungiksi laske, joten jonkinasteinen ”junttius” ikään kuin kuuluu sinne.


Vanhempi herra kävelykeppi kädessä herätti ehkä sympatioita, ilahduttavaa kohteliaisuutta sain osakseni. Kuten sanoin, kaupungissa oli julkisenliikenteen lakko, joten ne harvat bussit, jotka sitten kulkivat, olivat tupaten täynnä. En koskaan ole nähnyt niin täyteen sullottuja linja-autoja, mutta ihme ja kumma, minulle löytyi aina istumapaikka. Useimmiten paikkansa tarjoaja oli nuori nainen, mutta kyllä tätä huomaavaisuutta osoittivat myös monet muutkin nuoret aikuiset. Todella tarvitsin tuota paikkaa, joten kiitollisena otin sen vastaan, ja samalla tunsin haikeutta ajatellessani sitä tapojen turmellusta, jota Suomessa olen ollut näkeväni.

 
Myös jokunen metrolinja kulki. Näissä oli vielä mahtavammat ruuhkat. Henkeään uhmaten jotkut meistä pääsivät kyytiin, mutta osa jäi kylmästi laiturille odottamaan seuraavaa vuoroa.

 
Ehkä se oli tuon kävelykepin ansiota, mutta jälleen nuorehko mies raivasi minulla paikan vaunuun. Tuskinpa edes kokoni olisi estänyt minua ruhjoutumasta muutoin tähän ihmismassaan.

Joka tilanteessa apua tarjottiin, niin että itseänikin jo hävetti.  Ehkä Suomessa ei ole ollut tarvetta kokeilla tuon ”taikasauvan” voimaa, mutta mistähän johtuu, että epäilen. Jotenkin vain on tullut sellainen kuva, että se ”tavisodan henki”, josta niin paljon puhutaan, on sitä, että ”omat paikat pidetään ja kaverille ei jätetä. 

Tuskinpa suomalainekaan paha on, mutta ehkä hieman saataisiin kasvatuksessa skarpata, sillä siltä minusta tuntuu, että siitä on kysymys.

Pariisilaiset naiset ovat yleisesti tunnettuja kauneudestaan. En ole sitä koskaan ajatellut samalla tavoin kun nyt, mutta nyt olen valmis allekirjoittamaan tuon. Myös nuoret tytöt ja vanhat naiset ovat kauniita, sillä kauneus tulee sydämestä. Se ei katso ihonväriä eikä ikää.

Hyvin suuri osa pariisilaisista tuntuu olevan mustia, mutta ranskalaiset eivät sitä edes tunnu huomaavan. Minä huomasin kahdestakin syystä.  Ensinnäkin nämä kohteliaimmat olivat usein tummaihoisia, ja toiseksi rasistisessa Suomessa ulkomaalaislähtöisistä on pidetty suhteettoman suurta meteliä. Yhdyn mielelläni erään toimittajan kommenttiin, jonka mukaan rasismin takana on sekä pelko että huonommuuden tunne. 

Oikeasti me olemmekin huonompia, jos emme pysty korjaamaan omia asenteitamme.

Ei voi välttyä ajatukselta, että olisivatpa kaikki ihmiset tällaisia, niin pahat ja rumat loppuisivat maailmasta ja vain hyvät jäisivät jäljelle.

Odotan sitä aikaa, että Suomi on oikeasti tasa-arvoinen maa kaikenvärisille ja kaikille ihmisille.  Mikään oppiarvo, yhteiskunnallinen asema, ihon väri tai sukupuoli ei tee meistä toisiamme parempia.  


torstai 26. joulukuuta 2019

Pariisin taivaan alla



Olen aina pitänyt itseäni kovin maailmaa nähneenä miehenä, ja paljonhan olen toki nähnytkin, mutta vielä tuntuu olevan aukkoja sivistyksessä. Eräs Euroopan merkittävimmistä kaupungeista, Pariisi, on syystä tai toisesta jäänyt kokematta. No nyt tuli koettua tämä ties monesko joulu ulkomailla. Ei ehkä ihan olisi tarvinnut ranskalaisten liikeennelakkojen aikaan sattua, mutta tulihan lisää kokemusta siitäkin, mitä oikeat liikenneruuhkat tarkoittavat. Lupaan, että en enää koskaan kiroa niitä muutamaa autoa, jotka sattuvat samaan aikaan liikennevaloihin. Sattui toki Pariisissakin, mutta niitä oli monikymmenkertainen määrä, eivätkä ne oikein tainneet välittää liikennevaloista, mutta hyviä olivat väistelemään. Kaiken seassa sitten hurjastelivat moottoripyörät, potkulaudat ja polkupyörät. Vaikka mitään onnettomuutta en onnistunut näkemäänkään, vaikka varmasti niitäkin oli, sillä hälytysajoneuvojen ujellus kuului jatkuvasti kaupungin äänimaailmaan.

Pariisiin lähtiessä olin asettanut itselleni kolme päämäärää. Ensinnäkin kahvilla pitää käydä Eiffel-tornissa, ja sitten kirpputorit pitää nähdä. Kuuluisia ranskalaisia kirkkoja pitää myös nähdä, ja jossakin jumalanpalveluksessa käydä.

Tapaani on yleensä kuulunut myös ostaa ainakin yksi maalaus matkamuistoksi reissuiltani.

Melkeinpä kaikki tavoitteet saavutettiinkin. Eiffel-tornissa juotiin kahvit ja taisinpa ostaa jonkun tornin pienoismallinkin. 


 

 
Kirpputorikin löydettiin, joskin vaikeahan sinne oli taivaltaa liikennelakosta johtuen. Toki kirpputoriltakin taulu ostettiin, mutta varmaan merkittävin maalaus suoraan taiteilijalta. 


 
 Eddine Sahraoui Schems: Pariisissa

Myös Seinen rantojen kojuista ostin pari hyvää, vaikkakin vähemmän arvokasta öljymaalausta.


                     
Silleen se sitten meni. Eihän se tietysti mukavaa ollut liikennelakosta kärsiä, mutta tulipahan uutta kokemusta suuren maailman tyylistä. Mitään mellakoita ja mielenosoituksia ei kai pitäisi toivoa, mutta olisihan se ollut mielenkiintoista nähdä niitä keltaliivien rähinöitä, joista Suomen TV:kin on niin paljon kertonut. Rauhanomaisia pikkumarsseja kyllä nähtiin, mutta sellaisia näkee vappuna Suomessakin. Mitään mellakkaa en itsekään halunnut aloittaa.


 Kaikki moottoriajoneuvot liikenteessä samanaikaisesti...

Ranskalaisten luonne ja käytös ansaitsee ihan oman lukunsa, joten siitäkin saatte varmasti vielä lukea tältäkin palstalta.