Köyhät eivät ole onnellisimpia

Maailman Kuvalehti on yksi niistä monista lehdistä, joita meille tulee, ja minäkin poimin osan kirjoitusteni aiheista noista lehdistä.  Tämä on yksi niistä kirjoituksista, mutta käytän noita tietolähteitä myös faktan tarkistukseen, sillä en todellakaan halua kirjoittaa puppua.

Yleinen uskomus, että köyhät ovat onnellisimpia kuin turhuuden keskellä elävät rikkaat, ei aivan sellaisenaan pidä paikkaansa. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että mielenterveyden ja varallisuuden välinen yhteys toimii siten, että rahahuolet aiheuttavat joitakin mielenterveyden ongelmia, joten köyhyys ei tue onnellisuutta. Myös Maailman terveysjärjestö (WHO) on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, että jatkuva köyhyys ennakoi mielenterveyden häiriöitä.

Ihminen on kuitenkin erikoinen olento, sillä myöskään ylenmääräinen varallisuus ei tue ajatusta, että rikkaat olisivat onnellisempiä. Rikkaiden yleisimpiä mielenterveyden häiriöt aiheutuvat varallisuuden menettämisen pelosta ja siitä, että esimerkiksi liiketoimet eivät onnistu.  Suurin osa rikkaista on jonkinlaisia liikkeen harjoittajia, mutta tietysti joukossa on perillisiä ja ”lottovoittajia”.

Nämä ”sattumarikkaat” menettävät omaisuutensa suhteellisen nopeasti ja eivät yleensä ennätä kovin paljon suremaan varallisuutensa menettämistä.

Kai se onnellisuus riippuu kuitenkin ihmisestä itsestään. Osa meistä elää varsin onnellista elämää, johon riittää kyky tulla toimeen ilman isompaa puutetta ja sama pätee myös osaan varakkaampaa väestöä.

Ympäristöllä ja henkilökohtaisella terveydellä on suuri vaikutus onnellisuuteen. Sama pätee myös ihmissuhteisiin.

Suoraviivaisin vaikutus on tietysti sodilla, tai nykyisen pandemian kaltaisilla poikkeustiloilla.  Kukaan ei ole oikein onnellinen pelon vallassa, vaikka jotkut populistiset puolueet yrittävät nostaa kannatustaan juuri pelkoa lietsomalla. Pakolaisten ja kehitysmaiden auttamisesta on tehty pelon aihe. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että ihmisten auttaminen tuo ainakin minulle hyvän mielen ja auttaa sitä kautta onnellisuuteen.

Tottahan se on, että myös minua joskus suututtaa, mutta en anna sen pilata elämääni.  Kiukuttelen aikani, ja tarpeen vaatiessa pyydän anteeksi käytöstäni. Sen jälkeen sitten jatketaan elämää ja koetetaan keksiä, mitä kivaa tehtäisiin seuraavaksi.

Riittävä eläke ja ahkera vaimo pitävät minut onnellisena, ja täytyy myöntää, että jos voittaisin lotossa, en olisi lainkaan varma, että elämäni paranisi.

Omistajan oikeudet

Jotenkin epäloogiseltahan tuntuu valtion suhtautuminen esimerkiksi Finnairin toimiin, ja omistajaohjausministerikin vetäytyy sanonnan ”pörssiyhtiö” taakse.  Tottahan se varmaan onkin, että pääsääntöisesti pörssiyhtiöt päättävät asioistaan itsenäisesti. Tämä ei kuitenkaan aina ole pätevä selitys.  Jos oletetaan, että omistajat eivät saa mitenkään puuttua yhtiön asioihin, täytyy myös hyväksyä se tosiasia, että yhdelläkään omistajalla ei ole myöskään velvollisuutta rakentaa minkäänlaisia pelastuspaketteja, jos yhtiöllä on vaikeuksia.  Jos osaomistajana on valtio, on tässä suhteessa oltava erityisen tarkka, sillä jaettavana on veronmaksajien rahat.  Meidän edustajina yhtiön suuntaan on omistusohjausministeri, joka ei yksinkertaisesti voi sanoa, että ei hänellä ole valtaa puuttua pörssiyhtiön asioihin.

En tunne juridiikkaa niin hyvin, että voisin väittää ministerin olevan väärässä, mutta jos tuo kaikki on totta, on lakia mahdollisimman pian muutettava.

Jos ministeri ei pysty suojaamaan minun rahojani, niin kiellän veroeurojeni käyttämisen Finnairin tukemiseen.  Tiedän toki, että ei tämä kielto mihinkään vaikuta, mutta kyllä minulla pitäisi olla siihen oikeus.

Minun mielestäni valtion omistamissa yhtiöissä tulisi valtiolla olla aina veto-oikeus aina kun tuntuu siltä, että kyseessä on yleisen edun vastainen menettely.

Kuten varmaan arvasittekin, on tässä tapauksessa kyse maakuntakentille tapahtuvasta liikennöinnistä, jota ei edes yritetty tehdä kannattavaksi. Tärkeää oli ainoastaan saada kannattavuutta paremmaksi ulkomaanreiteillä. Kaksin käsin kahmitaan valtion tukea, täysin välittämättä siitä, mitä toimenpiteet vaikuttavat yleiseen etuun.

Toki myönnän, että jotain pitäisi tehdä, sillä ei ole kohtuullista, että lento Helsingistä Jyväskylään maksaa saman kuin lento Helsingistä Hampuriin.  Minä käyn kyllä mielelläni ulkomailla, mutta ei ulkomaanliikennettä voi tukea kotimaan liikenteen kustannuksella. Tähän tulee ministerin ehdottomasti puuttua.

Myös lentoliikenne on osa julkisia palveluja. Se voi tapahtua osittain yhteiskunnan kustannuksella, mutta sen tulee olla kaikkien yhtäläisesti käytettävissä, siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tuo 700 000 000 € ”koronatuki” tulisi ehdottomasti jäädyttää niin pitkäksi aikaa kuin Finnairin ”lentolakko” kestää.

Uskon, että hyvin moni ns. halpalentoyhtiö olisi valmis tulemaan Suomen sisäiseen liikenteeseen niillä hinnoilla, joita Finair on perinyt kotimaan matkoista.

Näin kansa jakautuu

Edellisessä kirjoituksessani puhuin ihmisten uskosta ja vähän samaan asiaanhan tässä puutun. Olen kertakaikkiaan kyllästynyt lukemaan otsikoita. miten se ja se asia jakaa kansaa. Joskus kahtia ja joskus ihan pirstaleiseksi.  Useastihan kyseessä on hallitus tai hallituksen toimet, mutta on paljon muitakin asioita, joista osa kansaa on toista mieltä ja osa taas toista.

Herkästi voisi luulla, että onpa vaikeita asioita.  Näin ei kuitenkaan ole.  Vika ei ole asiassa, vaan meidän kansa nyt on vain sellainen.  On milloin minkinlaista uskoa ja valtava tarve olla aina oikeassa.

Jos jonkin pöydän ääreen kokoontuu viisi ihmistä päättämään jostakin asiasta, on melko todennäköistä, että tuo porukka jakautuu vähintään kahtia, ellei peräti vielä pienempiin osiin.

Pitkän jauhamisen jälkeen päätös ehkä syntyy ”vahvimman” mielen mukaisesti, ja päätöksen vastustajat joko puivat nyrkkiä taskussaan, tai räksyttävät aina, kun siihen tilaisuus ilmenee.

Tämä on se mekanismi, jolla suomalainen politiikka toimii.

Suomalaisen parlamentarismin erikoinen piirre onkin se, että puolueet eivät muodosta pääsääntöisesti kahta blokkia, hallitus vastaan oppositio, vaan aina on joukossa ”sooloilijoita”, joiden pääasiallinen tarve on kuulla oma äänensä. Nämä ovat yleensä niitä, jotka vastustavat kaikkea vain vastustamisen vuoksi ja pyrkivät täten keräämään jonkin vielä määrittelemättömän porukan ääniä.  Pääsääntöisesti nämä räksyttäjät sijoittuvat äärilaitoihin, mutta jokaisesta porukasta joku löytyy.

Puolueiden kannatusmittauksissakaan ei kansa toki ihan kahtia repeä, ellei kysymyksiä ole asetettu juu tai ei -muotoon.  Tällainen kysymys on esimerkiksi ”onko hallitus mielestäsi onnistunut koronan vastaisissa toimissaan”? Kansa latoo mielipiteitään täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella ja tuloksena on yleensä fifty-fifty-tulos.  No joo, näinhän se menee.

Eihän tämä blogikirjoitus olisikaan, jos en esittäisi myös omaa mielipidettäni, joka tietysti taas perustuu hieman laajempaan tarkasteluun.  Nyt olisi tietysti helppo heittäytyä vasemmistovastaiseksi, jota pohjimmiltani olenkin, mutta täytyy myöntää, että Marinin hallitus on osoittautunut todella hyväksi. Ehkä tähän mielipiteeseen vaikuttaa sekin, että useimmat aikaisemmat hallitukset ovat osoittautuneet melko onnettomiksi. Näin pitkässä juoksussa kaikki ”demari hallitukset”, mutta eivät oikein paljon kiitosta ansaitse myöskään kokoomusjohtoiset kokoonpanot.  Minun mielestäni Sipilän hallitus teki parhaansa, sai talouden kuntoon ja samalla myös räksyttäjät hereille.

Jotenkin minusta vain tuntuu, että jos Suomi oisi saanut vielä muutaman vuoden edetä Sipilän viitoittamalla tiellä, alkaisimme todella olla hyvä valtio elää.  Kepun kannattaja en koskaan ole ollut, vaikka myönnänkin joskus äänestäneeni Kekkosta.

Näin tämä maailma makaa ja me suomaliset eritoten.  Ei kai kovin helppoa ole johtaa näin eripuraista porukkaa. Aina joku kerää kamppeensa yhteisestä leikistä ja haukkuu kaikki ne, jotka jäävät mukaan.  Koeta siinä sitten ohjata tätä laivaa kaikkien karikkojen läpi.

Eivät nämä asiat muutu kuin lainsäädännöllä.

Ensimmäinen askel olisi varmaan puolueiden määrän supistaminen. Sen jälkeen voitaisiin miettiä vaikkapa jonkinlaisen pätevyysvaatimuksen asettamista ministereille.

On selvää, että minulta ei kysytä mitään, mutta jos kysyttäisiin, niin saattaisin ehdottaa kansanedustajienkin määrän puolittamista.

Enhän minä muuten, mutta prosenttien laskeminen olisi vähän helpompaa. Jotenkin on vaan syntynyt sellainen käsitys, ettei matematiikka ole nykyporukan vahvimpia puolia.