torstai 29. joulukuuta 2016

Mitä maksaa pakkoruotsi


Tuota otsikossa mainittua kysymystä on pohdittu aina silloin tällöin, mutta Suomen kaksikielisyys on asia, johon ei oikein koskaan ole uskallettu puuttua. Se on eräänlainen ”pyhä lehmä” joka pääsi taas aitauksestaan, kun rettelöitiin siitä, kumpi olisi sopivampi paikka päivystyssairaalalle, Seinäjoki vai Vaasa. Ruotsinkieliset vetosivat kielellisiin perusteisiin ollen melko varmoja, että ei suomen kielellä voi sairastaa eikä pakkoruotsilla oikeasti ole mitään merkitystä tosipaikan tullen. Selkeä oletus tuntui olevan, että lääkärit ja hoitajat eivät Seinäjoella tule toimeen sillä kielitaidolla, joka heille on puoliväkisin iskostettu.

On onni, että keskosten ei tarvitse puhua, sillä mitenkähän ruotsinkieliset vauvat mahtaisivatkaan selvitä Turun yliopistollisessa sairaalassa, jonne ummikkoruotsalaisia äitejä nyt lennätetään synnyttämään, kun Ruotsissa on sairaalapaikkapula? On tietysti totta, että potilaan ja lääkärin välinen ymmärrys helpottaa hoitoa, mutta ei se tunnu nousevan kynnyskysymykseksi muualla kun Suomen ruotsinkielisillä alueilla, jossa 90% asukkaista joka tapauksessa puhuu suomea ja lähes 100% sairaanhoitohenkilökunnasta on vähintäänkin ympätty pakkoruotsilla. Jonkinlaisella kokemuksellakin voin puhua, sillä täytyy taas vedota tuohon vanhaan kliseeseen ”jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.” Olen nimittäin tämän elämäni aikana asunut myös Ruotsissa, enkä ihan ilman lääkärin apua sielläkään selviytynyt. Varsin vähäinen oli kielitaitoni vielä silloin, vaikka valtio oli joltisenkin summan minun kielitaitooni sijoittanut. Hoitoa sain ja hengissä olen - onkohan se nyt sitten kansantalouden kannalta hyvä vai paha asia? Olkoon nyt sitten tuo sairaanhoitohenkilökunnan kielitaito rauhassa, sillä varmaan sitäkin pienempi kielitaidon tarve on monilla muilla virkamiehillä, joiden pakkoruotsiin on kuitenkin tuhlattu satoja miljoonia, ilman että sitä olisi koskaan tarvittu.

Koskaan ei ole laskettu sitä rahasummaa, joka virkamiesten pakkoruotsiin on tuhlattu, joten minäpä lasken sen nyt. Huutakoon hep, kuka huomaa näissä laskelmissa virheen, sillä luvut olen poiminut virallisista tilastoista.

Korkeakouluopiskelijat suorittivat viime vuonna pelkästään ruotsin kieltä opiskellessaan noin kymmenen miljoonaa opintopistettä. Opetusministeriöstä saatujen hintatietojen mukaan yksi opintopiste tuli maksamaan noin 67 € . Ei siis aivan halpoja pisteitä. Alkeellinenkin kertolasku kertoo, että siinä meni 670 miljoonaa aivan kuin Kankkulan kaivoon. Kun tuohon summaan lisätään peruskoulun ruotsin kielen opetus, nousee summa jo kirkkaasti yli miljardin. Kaipa meillä on tähän varaa, mene ja tiedä.

Pahinta tässä onkin se, että melkein kaikkien oikeiden sivistyskielten opetus kärsii mokoman pakkoruotsin takia. Me tarvitsisimme sekä englannin-, saksan-, ranskan- ja venäjäntaitoisia ihmisiä, mutta suppea valinnanvapaus koululaitoksessamme antaa melko vähäiset mahdollisuudet noiden kielten opettamiseen ja oppimiseen. Leimatkaa minut ihan miksi haluatte, mutta jästipäisenä suomalaisena olen sitä mieltä, että pakkoruotsi tulisi pikaisesti poistaa kouluistamme ja vaikkapa lisätä ruotsin kieli tuohon vapaaehtoisten kielten listaan. En siis vastusta ruotsin kielen opetusta, mutta vastustan sen pakollisuutta.

 
Perussuomalaiset nuoret ovat oikealla asialla vaatiessaan pakkoruotsin poistamista, mutta perussuomalaiset kokonaisuudessaan ovat menneet hieman metsään pitäessään möykettä ”mamujen” kotouttamiskoulutuksesta, joka on paitsi paljon halvempaa kuin pakkoruotsi, niin myös monin verroin tarpeellisempaa. Suurimmaksi osaksihan se on suomen kielen opiskelua, joka toki on monin verroin tärkeämpää kuin ruotsin kielen opiskelu. Tosi törkeää on, että ”rantaruotsalaiset” pyrkivät kotouttamiskoulutuksessakin korvaamaan suomen kielen ruotsilla. Samalla se tarkoittaa ”mamujen” tuomitsemista vankeuteen ruotsinkielisille paikkakunnille.

Tähän loppuun sitten kuningasajatus. Meillä on todella kielitaitoisia maahanmuuttaneita. Unohdetaan hetkeksi byrokraattiset pätevyysvaatimukset ja palkataan näitä ”mamuja” vastavuoroisesti opettamaan meille noita sivistyskieliä. Tiedän, että joukossa on monia valmiita opettajiakin, joten töihin vain ja taas menee pohja väitteeltä, että meillä ei ole opettajia. 


keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Rasismi ja kristillisyys


Ei ihan soinnukkaalta tunnu noiden kahden sanan yhteensovittaminen, eivätkä ne aivan samaan henkilöön sovikaan. Pohjoismaissa suoritettu kansainvälinen tutkimus ei anna erityisen mairittelevaa kuvaa tuosta äänekkäästä vähemmistöstä. Koska en itsekkään ollut eturivissä silloin kun ruutia keksittiin, en edes yritä arvioida heidän älyllistä tasoaan, mutta uskallan kuitenkin luottaa tuon tutkimuksen tuloksiin. Ei siinäkään älystä mitään puhuttu, mutta todettiin vain, että yleensä nämä ihmiset ovat keskimääräistä huonommin koulutettuja, osittain syrjäytyneitä tai syrjäytymisvaarassa olevia. Ei ole minun vikani, että näin on, kerron vain sen minkä tästä asiasta tiedän.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka eivät sovi tuohon kuvaan, mutta eivät oikein mihinkään muuhunkaan kuvaan. Esimerkkinä tällaisesta ihmisestä olen maininnut Jussi Halla-ahon. Miehellä on korkea akateeminen tutkinto, mutta esiintyy siitä huolimatta varsin rasistisesti. On jopa saanut tuomionkin kiihotuksesta kansanryhmää kohtaan, siis selkosuomella sanottuna rasistisuudesta.

Jussia miettiessäni olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä ei olekaan Jussin rasistisuus, vaan yksinkertaisesti matematiikka. Vaikka rasistit ovatkin selkeä vähemmistö tässä maassa, niin matemaattinen totuus kuitenkin on, että jos joku onnistuu saamaan tämän porukan yhtenäisenä taakseen, on todennäköistä, että hän menestyy melkeinpä vaaleissa kun vaaleissa. Puolueen kokonaismenestystä se saattaa jopa hieman syödä, mutta oletan, että ei Jussi tästä kovin suuria piittaa, sillä sen verran tärkeää on oma menestys. Tässäkään suhteessa ei Jussi paljonkaan keskivertopoliitikosta eroa. Kyllä se oma lehmä lähes jokaisella ojassa makaa. 

 
Ehkä tuo kaikki ei ole suoranaista tietoa, varsinkin mikä koskee Jussi Halla-ahoa, mutta se on kohtuullisen valistunut mielipiteeni. Sen on Jussi myös oivaltanut, että hänen koulutuksensa antaa hänelle pienen etulyöntiaseman muihin rasisteihin nähden.

Alun alkaen en ajatellut mainita tässä blogikirjoituksessa mitään poliittista puoluetta, mutta vaikeaahan on kokonaan ohittaa perussuomalaisia, sillä juuri tuon puolueen rivistöistähän tunnetuimmat rasistit löytyvät. Edelleen olen sitä mieltä, että ”persujen” kannatuksen lasku johtuu juuri rasistisesta maahanmuuttopolitiikasta. Kovasti olen samaa mieltä kirjailija Jari Tervon kanssa, että suurin osa Suomen kansasta on humaaneja kunnon ihmisiä, jotka muodostavat sen hiljaisen enemmistön. On valitettavaa, että hiljainen enemmistö joutuu sietämään tämän äänekkään vähemmistön möykkää ja herjaa.

On oletettavaa, että hupeneva kansamme tarvitsee noita ”mamuja”, olkootpa sitten pakolaisia tai muita maahanmuuttajia, mutta eihän se luonnollisesti ihan yksiselitteisesti posittiivista ole. Se on tasan yhtä haitallista kuin suomalaisen koulutetun väestön pako ulkomaille. He vievät mennessään valtavan tietomäärän sekä kaiken sen taloudellisen satsauksen, joka heidän koulutukseensa on upotettu. Selvää on, että eivät nuo ulkomaalaiset koskaan korvaa sitä täysin, mutta ehkäpä heillä on kuitenkin pätevämpi syy maasta pakoon kuin noilla mainitsemillani suomalaisilla.

Ehkä humaani auttamisen halu on se motiivi, miksi minä olen ns. ”suvakki”, ja tätä mitalin toista puolta tulin ajatelleeksi vasta nyt, kun olen vaimoni työn myötä saanut tutustua muutamiin tänne tulleisiin ulkomaalaisiin. Heidän joukossaan nimittäin on erittäin korkeasti koulutettuja ihmisiä, joista olisi varmasti hyötyä myös lähtömaassa. Tuskinpa me suomalaiset kuitenkaan mitään hyödymme siitä, että palautamme heidät maahan, jossa heidän henkensä on uhattuna. Luultavaa on, että kukaan ei hyödy moisesta menettelystä, vaan kaikki tuohon ihmiseen satsatut sijoitukset ovat hukkaan heitettyä omaisuutta.

Jos minulta kysytään, en pidä erityisen korkeana suomalaisten yleistä moraalia. Vuosien 1944 ja 1945 aikana Suomi lähetti Neuvosto-Venäjälle yli 50 000 inkeriläistä, syvästi tietoisena siitä, mitä Stalinin Neuvostoliitossa heille tapahtuu. Monet suomalaiset vaikuttajat tuskailivat ja katuivat noita sodan jälkeisiä tapahtumia ja Suomen osallistumista tuohon kansanmurhaan. Kuitenkin nyt, 70 vuotta myöhemmin, me olemme tekemässä saman teon ihmisille, jotka ovat tulleet pyytämään meiltä apua.

Me emme voi saada takuita siitä, että nuo palautettavat saisivat ihmisarvoisen kohtelun entisessä kotimaassaan, joten meidän ei pitäisi osallistua enää noihin kauheuksiin lähettämällä heitä mahdolliseen kuolemaan.  
 

tiistai 27. joulukuuta 2016

Niin muuttuu maailma


On se niin uskottava, että mikään ei ole niin kuin ennen, mutta myös niin, että vanhoja aikoja ei oikein muisteta sellaisina kuin ne olivat. Palattuani viiden vuosikymmenen jälkeen tänne entiseen kotikaupunkiini Jyväskylään sain todeta tämän taas varsin kouriintuntuvasti. Yllättäen en tuntenutkaan kaikkia jyväskyläläisiä niin kuin kuvittelin, eikä juuri kukaan minua, joka tietysti oli minulle suuri pettymys. Olinhan toki uskonut, että kaikkihan minut Jyväskylässä tuntevat, vaan eivätpä tunteneet. Jonkinlaisen selityksen kai tarjoavat ne 100 000 uutta jyväskyläläistä, jotka ovat muuttaneet kaupunkiin sen jälkeen, kun minä täältä poistuin. Varmaan myös muutama tuhat on syntynytkin sen jälkeen, ja osa vanhoista tuttavistani jo kuollut, ja loput jotenkin ”naamioituneet” tuntemattomiksi. Jyväskylä on kuitenkin aina Jyväskylä, ja kyllä minä uskon tänne taas kotoutuvani.

Kun ”pengoin” niitä kaupunkimme yhdistyksiä, joihin olin aikoinani kuulunut, sain myöskin todeta, että jälkeenpäin kirjoitettu historiakaan ei aina oikein pidä paikkaansa, tai sitten minun muistini heittää pahasti. Virallinen historia toki muistaa Taulumäen hyppyrimäen, josta monet maamme silloiset kärkihyppääjätkin ovat ponnistaneet maailmalle, mutta kyllä minulle väitettiin, ettei Taulumäellä ole koskaan mäkeä ollutkaan. No oli siellä, sillä niin paljon harhainen en kuitenkaan ollut, että en olisi muistanut mäkeä, josta itsekin laskin.

Kaivoin netistä tietoa Jyväskylän seudun palloseurasta, jonka edustusjoukkueessa itsekin potkin palloa. Pahasti riipaisi jostakin keuhkojen seuduilta seuraava lause: ”Seura perustettiin jatkamaan Jyp:n perinteitä jääpallossa.” No ei kyllä perustettu, jos minä yhtään oikein muistan, ja kai minä jotakin tiedän, sillä pelasin itsekin seuran jalkapallojoukkueessa vuosina 1961 – 1963. Samassa joukkueessa pelasi myös seuran perustaja Olavi Hakala, enkä ainakaan minä edes tiennyt, että seuran ohjelmassa on myös jääpallo. Ehkäpä ei ollutkaan, sillä tietojeni mukaan tämä tuli ohjelmaan vasta muutama vuosi myöhemmin, vaikka menestystä jääpallossa on tullut runsain mitoin enemmän kuin jalkapallossa, jossa pääasiassa aina vain hävittiin. 


 
Sitten kaivoin esiin Jyväskylän Karjalaseuran. Kun seurasin seuran toimihenkilöluetteloa, havaitsin, että miesten naisia lyhyempi elinikä on varmasti totta, tai sitten tasa-arvosta ei muuten vain ole tietoakaan. Yhdistyksen toimihenkilöissä tai hallituksessa ei ollut ainuttakaan miestä mukana. Ehkäpä me emme ole kovin toimeliaita, tai sitten naisvaltainen porukka vaan yksinkertaisesti jyrää miehet jalkoihinsa, eivätkä nämä edes yritä taistella oikeuksiensa puolesta. No, onhan niitä muitakin yhdistyksiä, joissa tuo paljon puhuttu ja kohuttu tasa-arvo ei oikein toteudu. Esimerkkinä Hintan Martat ja Keljon Hirvimiehet.

Varsinainen pettymys iski sieluuni kuitenkin vasta sitten, kun olin kaivanut esiin tiedot Jyväskylän Nyrkkeilijöistä. Reippain mielin etsin käsiini seuran nykyisen harjoitussalin ja olin jokseenkin varma, että viimeistään siellä aletaan hurrata näkemistäni. Olinhan toki edustanut seuran värejä monissakin kansallisissa ja kansainvälisissäkin mittelöissä ja mielestäni kunniakkaasti. Sanomalehti Keskisuomalainen oli joskus painanut sivuilleen sellaisenkin ylistävän lauseen: ”Jyväskylän nykyinen nyrkkeilyidoli” - joten kai minulla oli aihetta olettaa, että nykynyrkkeilijätkin osaavat näitä meriittejä arvostaa. Voi olla, että olisivat osanneetkin, jos ne jotenkin olisivat olleet selkään kirjoitetut, vaan kun eivät olleet. Kun kävelin salille ja hengitin ilmapiiriä, saattoi olla, että se olikin sitten ainut asia, joka ei ollut suuresti muuttunut. Sali oli toki hieno, mutta mäiske ja ähinä jokseenkin sama kuin viisi vuosikymmentä sitten. Pysähdyin ovelle katselemaan nuorten touhua ja aivan turhaan yritin etsiä joukosta tuttuja kasvoja. En tietenkään voinut tuntea näitä lastenlasten ikäisiä nuoria, eivätkä hekään ehkä minua. Muutama ihmettelevä silmäpari vilkaisi minua, mutta kaipa hekin vain ihmettelivät, että mitähän tuo pappa täältä hakee. 

 
Ehkäpä pappa haki vain mennyttä nuoruutta ja uutta kipinää elämäänsä. Olisikohan se kokonaisuudessaan sitä, kun kaivelin historian lehtiä ja etsin tuttavia tästä kaupungista. Ehkä ne nuoruuden parhaat muistot ovat syntyneet kuitenkin täällä. 




maanantai 26. joulukuuta 2016

Kerettiläistä joulukirkkoilua


En ehkä aina ole ollut Herramme parasta karjaa, mutta jokaisen ihmisen uskontoa ja vakaumusta olen aina kunnioittanut juuri sellaisena kun itse kukin on sen sisässään kokenut. Lapsuuden joulukirkot muistan hyvin väsyttävinä kokemuksina, kun uskonnollismielinen äitimme raahasi koko perheen luterilaiseen jumalanpalvelukseen, joka oli jouluaamuna kovin varhain ennen kukonlaulua. Silloin en pienessä mielessänikään tajunnut, kuinka monta uskonnollista yhteisöä maailmaan todella mahtuukin. Minä, Karjalan pakolainen, luulin suuressa tietämättömyydessä, että osa ihmisistä on ortodokseja ja loput sitten luterilaisia, kun joku Martti Luther oli saanut sellaisen käskyn Ruotsin kuninkaalta. Myöhemmin minulle kyllä selvisi, että Ruotsin kuningashan se olikin saanut sen käskyn kaveriltaan Lutherilta ja välitti sitten sen edelleen alamaisilleen, joihin lukeutuivat myös suomalaiset.

Vaikka perheemme olikin hyvin uskonnollinen, alistuivat myös isä ja äitini tuohon kuninkaan määräykseen, vaikka aitoja karjalaisia olivatkin. Isä oli sisimmäsään ortodoksi aina kuolemaansa asti, mutta meidät lapset kastettiin luterilaisiksi. Isääni ei ehkä kovin uskonnolliseksi mielletty, mutta häneltä minä kuulin kaiken ortodoksisuudesta, ja kun kovasti kapinahenkinen olen, erosin luterilaisesta kirkosta heti, kun laki sen minulle salli. Joskus myöhemmin koin sitten jonkin asteisen hengellisen heräämiseni, jonka seurauksena liityin ortodoksiseen kirkkoon. Pienessä mielessänikään ei käynyt, että olisin jotain muuta kuin ortodoksi. Täytyy myöntää, että sen verran kerettiläinen olen, että joskus olen näitä oman kirkkoni tapojakin arvostellut syvällä sisimmässäni, mutta koskaan en kai ole ääneen lausunut ihmetyksiäni. Tottahan kuitenkin on, että useimmille perinteille on taustansa, enkä edes minä, ”suuressa viisaudessani”, voi niitä kaikkia tuntea.

Nykyisessä kotipaikassani Jyväskylässä on kaunis ortodoksinen kirkko, ja hyvänä puolena se, että ei toki tarvinnut aamuvarhaisena raahautua kirkkotaipaleelle, vaan ihan kunnolla aattoillan hämärtyessä menimme tuohon kappeliin, jossa joskus olimme vaimoni kanssa käyneet ensitreffeillämme. Kaunis ja puhutteleva hartaus, jossa joulun sanoma tuli aitona esille. Tuskinpa olisin siihen mitään lisännyt tai mitään pois ottanut, sanokoot toisuskoiset ihan mitä tykkäävät. En tiedä, muistiko vaimoni noita ensitreffejämme, mutta sen verran romantikko kai olen, että ihan kokonaan en niistäkään ajatuksia voinut sivuttaa.


Kun joulupäivänä, siis eilen, tuntui jotenkin siltä että kun maallista hyvää oli nautittu yllin kyllin, niin ehkä pieni hengellinen annos sopisi vieläkin sisäämme. Kuten jo aiemmin totesin, ei mikään kristillisyys ole minulle vastenmielistä, päätimme etsiä Jyväskylän runsaasta valikoimasta meille sopivan Jumalan palveluksen. Sellainenhan löytyi Jyväskylän helluntaiseurakunnan kirkosta, ja kun en aikaisemmin ollut helluntailaisten jumalanpalveluksessa käynyt, päätimme sivistää itseämme uudella kokemuksella. Kaksi asiaa pisti heti silmiin ja vähän korviinkin. Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja tervehtivät kuin vanhaa tuttuaan. Toinen huomiota herättävä piirre oli ulkomaalaisten suhteellisen suuri joukko. En toki tiedä, kuinka monia kansallisuuksia porukassa oli, mutta ulkonäöstä ja ihonväristä saatoin päätellä, että kymmeniä.


Jokseenkin selvää on, että ei minusta helluntailaista tule, niin kuin ei muutakaan lahkolaista, mutta en minä tuota palvelusta mitenkään vierastanut. Raamattuun pohjautuivat papin puheet ja saarna, vaikka kovasti hitaasti tuntui etenevän… lieko sitten helluntailaisten tapa, vai oliko vain saarnamiehen omaa tyyliä? Vähän oudoksuin myös yleisön joukosta ääneen nousutta ”kielillä puhujaa”, josta en vieläkään ole varma, oliko mies todella jonkinlaisessa hurmoksessa, vai teeskentelikö vaan.

Lopuksi nautimme yhteisen jouluaterian seurakunnan kanssa, joten mikäpä siinä. Jos pelkästään tuon tapauksen perusteella luon kuvan helluntailaisista, niin ihan kunnollista sakkia ovat.

Edelleen olen sitä mieltä, että jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, eikä minulla ole oikeutta, tai edes aihetta heittää sitä ensimmäistä kiveä. Kyllä me tänne kaikki sovimme, niin katolliset, luterilaiset, helluntailaiset kuin muslimitkin. ”Maassa maan tavalla tai maasta pois”, mutta tuo sanonta, minun sanomanani, ei koske enempää uskontoja kuin kansalaisuuttakaan.