Mikäpä tässä maailmassa pysyvää olisi! Vuosituhannet ovat osoittaneet, että ei edes peruskallio. Kun lyhennetään aika-akselia sukupolven mittaiseksi, voidaan jo puhua pysyvistä muutoksista. Siis muutoksista, jotka ovat pysyviä tällöin eläneiden ihmisten silmin. Ennustettu on, että Karjala palautuu Suomelle vasta, kun viimeinenkin luovutetulla alueella syntynyt on kuollut. Siis mahdollisesti vasta minun jälkeeni.
Jatkosota
päättyi aselepoon 4. syyskuuta 1944, ja Suomi allekirjoitti Neuvostoliiton
kanssa välirauhan sopimuksen Moskovassa 19. syyskuuta 1944. Suomi luovutti
talvisodassa menetetyt alueet ja Petsamon sekä vuokrasi lisäksi Porkkalan
Neuvostoliiton tukikohdaksi.
Tosiasiassa
Suomi menetti pinta-alastaan varsin paljon, joskaan sinänsä ei menetys aiheuttanut
suurtaan asukastiheyden lisääntymistä entuudestaan hyvin harvaan asutussa
maassa. Taloudellinen menetys oli kuitenkin kohtuuttoman suuri, sillä
esimerkiksi Neuvostoliiton vaatimukset Petsamon luovutuksesta perustuivat
pelkästään haluun anastaa Petsamon nikkelikaivokset, joilla oli
sotateollisuuden kannalta suuri merkitys. Myös suhteellisen varakas eteläinen
Karjala menetettiin lähinnä Neuvostoliiton taloudellisten intressien
seurauksena, vaikka Neuvostoliitto perustelikin vaatimuksiaan Leningradin
suojaetäisyyksillä. Tosiasiallisina syinä lienee kuitenkin olleet Pitkärannan
runsaat malmivarat, Karjalan vauraat metsät sekä Suomen toiseksi suurin
kaupunki Viipuri, joka tuohon aikaan oli varsin kansainvälinen kauppapaikka.
Neuvostoliitto
ei kuitenkaan osannut hyödyntää mitään tästä ”sotasaaliistaan”, jonka nyt ihan
itse olen saanut todeta katsellessani Karjalan rappiota lukuisien vierailujeni
aikana. Varmasti olisi eduksi niin Suomelle kuin Karjalalle ja Venäjällekin,
jos se luovuttaisi nuo alueet takaisin Suomelle. Suomelle ja Karjalalle näiden
alueiden kunnostaminen toisi työtä ja toimeentuloa, ja Venäjältä yksi ”kulu”
olisi pois. Toki tuo ”kulu” lienee ollut verrattain pieni, sillä selkeästi
vaikuttaa siltä, että ei Neuvostoliitto sen enempää kun Venäjäkään koskaan ole
ollut erityisen kiinnostunut entisistä Suomen alueista. Historian tutkijat
ovatkin todenneet, että missään Suomen kaupungissa ei 40-luvun Suomi ole yhtä
selkeästi nähtävissä kuin Viipurissa, vaikka tämäkin kaupunki joutui kokemaan
kovia Neuvostoliiton massiivisten pommitusten aikana.
Maa-alueiden
menetykset koskettivat lähes kaikkia silloisia Suomen itärajaan ulottuvia
läänejä.
Lapin
lääni menetti maa-alueestaan noin 15% lähinnä Sallan itäosien ja ennen kaikkea
Petsamon luovutuksen myötä. Oulun läänistä lohkaistiin vain vajaa 3%, joka
johtunee siitä, että rajaviiva halutiin Kuusamon kohdalta vetää mahdollisimman
suoraksi. Samasta syystä myös Kuopin lääni menetti alueestaan vain reilun 5%,
mutta Viipurin ja Käkisalmen läänit poistuivat Suomen kartalta kokonaan.
Kokonaan luovutettuja kaupunkeja ja maalaiskuntia oli 44 ja osittain
luovutettuja 21.
40-luvulla
asui luovutetulla alueilla noin 20% suomalaisista. Vuoden 1938 väestölaskenta
kertoo, että tuolloin oli alueella 675.000 ihmistä, joista osa oli siirtynyt
Kanta-Suomeen jo talvisodan aikoihin joko evakkoina tai pakolaisina.
Pakolaisten virta jatkui koko sotien ajan, mutta suuret massat siirtyivät tänne
lopullisesti vasta 1943 – 1945 evakuointien aikoihin. Kohtuullisen suuri
pakolaisten joukko tuli Kanta-Suomeen kevään ja kesän 1944 aikana, jolloin
sotatoimialueilla elämä oli muuttunut mahdottomaksi ja näytti siltä, että
lopullinen tappio oli väistämätön. Osa kansasta oli päättänyt pysyä kotonaan,
tapahtui mitä tahansa. Osa kansasta toki jäikin silloiseen Neuvostoliittoon,
mutta suurin osa näistäkin ihmisistä pakeni viime hetkellä.
Neuvostoliittoon
jääneistä ei juurikaan tiedetä mitään, mutta huhut kertovat, että osa kuoli
Siperiassa, ja osa pääsi vuosien jälkeen muuttamaan sieltä muualle, jopa
palaamaan takaisin Karjalaan. Joitakin Suomea puhuvia ihmisiä minäkin
matkoillani olen kohdannut, mutta varsin vaitonaisesti he kertovat
kohtalostaan.
Jostakin
syystä minä aina mieleni pahoitan, kun joku ”tolvana” väittää, että ei
Karjalasta tullut pakolaisia. Kannattaisi tutkia historia pikkuisen tarkemmin:
kyllä meitä tuli ja minä äitini sylissä kesäkuussa 1944 Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua
9.6.1944. Se oli ryssän syntymäpäivälahja minulle.
Silloin
Suomi muuttui, mutta toivottavasti ei ihan pysyvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti