sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Ei malttia, ei järkeä

En minä väitä, että Antti Rinne tai muutkaan vasemmistopoliitikot olisivat jotenkin tyhmiä, mutta vallanhimo ohittaa kansakunnan edun.  Tämä varsin yleisesti politiikkojen keskuudessa riehuva tauti on jotenkin pesiytynyt juuri ammattiyhdistysliikkeen lähellä oleviin puolueisiin.  On todettu, että mitä enemmän kansalle luvataan, sitä enemmän myös puolueen kannatus nousee. Vain harva äänestäjä vaivautuu miettimään, onko meillä oikeasti varaa noihin lupauksiin ja ovatko ne edes realistisia.

Kun nyt olen asemoinut itseni päivänpolitiikan ulkopuolelle, katson oikeudekseni arvostella kaikkia puolueita.  Mielestäni hallituksen työllisyyspolitiikka on pääosin oikea, eikä ketään tosiasiallisesti nöyryytetä.  Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jakaa täysin ilmaista rahaa, ja se on koko kansan hyväksyttävä.  Pitkä elämänkokemukseni on osoittanut, että ne työllistyvät, jotka ovat valmiita matkustamaan työn perässä ja tekemään muutakin kuin täyttämään työvoimatoimiston antamia kuponkeja.  

 
Se nyt vaan on niin, että meillä pitäisi olla hieman malttia ja vähän järkeä. Raha ei kasva puussa ja sitä on turha luvata, jos sitä ei ole.  Kansalliseen luonteeseemme kyllä kuuluu, että rahan puute on nostettu kaiken menestymättömyyden syyksi.  Tietysti näinkään ei saisi olla, mutta olisiko liikaa toivottu, jos vain yrittäisimme selvitä samoilla eväillä kun esimerkiksi sotakorvaukset maksettiin?  Pärjättiin sillä, mitä oli, ja tehtiin töitä. Toki lakkoja ja työnseisauksia oli ennenkin, mutta aina joku järki voitti, vaikka joskus oli jopa tasavaltamme presidentin puututtava arvovallallaan asiaan. 

Varmasti on totta, että jokainen kansakunta tarvitsee oppineita ja ammattitaitoisia ihmisiä, mutta koulutuksen nostaminen kaikkein tärkeimmäksi asiaksi on virheellistä politiikkaa.  Jo nyt maassamme on suuri ylikoulutettujen ryhmä, joita ei oikeasti voi käyttää mihinkään tehtäviin.  Moni vastavalmistunut insinööri haluaa heti johtotehtäviin, vaikka ei kunnolla osaa edes tavallisia suoritustason töitä. 

On surullista myös hallituksen haahailut erilaisten uudistusten parissa.  On tietysti selvää, että rakenteelliset virheet on korjattava, mutta pelkästään uudistus uudistuksen vuoksi on idioottimaista. Oikein hyvä esimerkki tästä on mittava SOTE , sekä siihen kytketty maakuntauudistus.  Mikä ihmeen maakuntauudistus?  Onko kansakunnalta päässyt unohtumaan vanhat läänimme, jotka lakkautettiin joitakin vuosia sitten?  Minä en oikein ymmärrä, mitä eroa oli lääneillä ja nykyisillä maakunnilla.  Entä poikkeaako maakuntajohtajan tehtävä jotenkin maaherran työstä? Entä jos olisikin koetettu vain hieman muokata noita tehtäviä ja korjattu terveydenhuollossa mahdollisesti olevat puutteet, ilman uusia rakenteita, jotka jo usein on todettu perustuslain vastaisiksi.   

 
Ovatko nämä uudistukset todella tarpeen? Muistan hyvin peruskoulu-uudistuksen.  Se oli silloin varsin mittava, mutta ahh niin tarpeeton. Puhuttiin tasa-arvosta, vaikka tosiasiassa päädyttiin tasapäistämiseen. Tasapäistämisen seurauksena oli pakko laskea rimaa, niin että heikoimmatkin pääsivät siitä yli.  Surauksena oli lauma opiskelijoita, joille ylempien tutkintojen suorittaminen osoittautui mahdottomaksi, vaikka yliopistotkin joutuivat laskemaan rimaa.

Kyllä se niin on, että me synnymme erilaisin eväin varustettuna, eikä sitä asiaa voida lainsäädännöllä muuttaa. Se olisi vain hyväksyttävä.  Mihinkään ylivertaiseen lahjakkuuteen en toki usko minäkään.  Toiset ovat ehkä älykkäämpiä kuin toiset, mutta ahkeruus ja sinnikkyys on oma lahjakkuuden lajinsa.  Peräänantamattomuutta ei voita mikään.

Ehdottomasti olen sitä mieltä, että mitään sote-uudistusta ei tarvita, eikä olisi aikoinaan tarvittu myöskään koulu-uudistusta.   

lauantai 30. joulukuuta 2017

Kun "persut" loikkasivat

Nyt sitten tapahtui, että perussuomalaisista erosivat ne, joita ei vielä oltu erotettu.  Jokainen, joka oli 2017 puoluekokouksessa, saattoi itse todeta sen halla-aholaisten massiivisen vyörytyksen, jolla koko puolueen johto kaapattiin natsimielisten raistien haltuun.  Vallan lisäksi halla-aholaiset veivät mennessään myös puolueen nuhteettoman nimen, jonka turvin yrittävät nyt ratsastaa. Perussuomalaisia he eivät kuitenkaan ole, vaikka nimen turvin saattavat pitää kannatustaan jonkin verran sinisten yläpuolella…. toistaiseksi.

”Kyllä kansa tietää”, sanoisi Veikko Vennamo minkä itkultaan pystyisi.  Tähänkö hänen ideologiansa ja perustamansa puolue on ajautunut!


Kun Sinisellä tulevaisuudella ei ole vielä löytynyt selvää linjaa, jolla erottuisivat halla-aholaisista, ehdottaisin ainakin realistisempaa suhtautumista maahanmuuttoon ja maahanmuuttopolitiikkaan. 

On totta, että työttömyys maahanmuuttajien keskuudessa on suurempi kuin kantasuomalaisten.  Vai onko sittenkään?  Kun kantasuomalainen syntyy, hän alkaa saamaan lapsilisää, ilmaista kouluruokaa, opetusta ja myöhemmin ehkä myös opintotukea. Tosiasiassa hän on 20 – 25 vuotta yhteiskunnan elätettävänä ja siis ”työttömänä”.  No oikeinhan se on, näinhän yhteiskunnan pitääkin toimia. Oikein ei kuitenkaan ole se, että me vaadimme jotain enemmän niiltä ihmisiltä, jotka jokseenkin aikuisina ovat joutuneet muuttamaan tähän maahan.

Maahanmuuttajien tilastoissa näkyvää työttömyyttä ei pitäisi verrata samanikäisten kantasuomalaisten työttömyyteen, vaan niihin nuoriin, jotka eivät vielä ole työelämässä.  Tosiasiassahan kyse on samasta asiasta…. he eivät ole vielä valmiita suomalaiseen työelämään.  Kotouttamiseen ja suomenkielen opettamiseen pitäisi kiinnittää tosi tiukasti huomiota, sillä olisi se aivan mahtava säästö maallemme, jos saisimme vaikkapa viiden vuoden viiveellä tuottavia kansalaisia. Kokemuksesta voin kertoa, että maahanmuuttajien joukossa ei juurikaan ole varsinaisia työtä vieroksuvia.  Epäilen, että kantasuomalaisista heitä löytyy suhteellisesti enemmän. Tällainen luulo johtuu siitä, että tultuaan Suomeen maahanmuuttaja joutuu heti työvoimaviranomaisten kortistoon, johon ei tietenkään viedä syntymänkautta maahan tullutta ihmistä.

Ei pitäisi ylpeillä maailman parhaalla koulutuksella, jos ei edes perusasioita pystytä ymmärtämään.

Tuossa siis ajateltavaa sinisille.

En tiedä, tuleeko minusta koskaan sinistä, mutta kyllä se mahdollista on, kunhan puolue löytää oikean linjan.  Sen verran olen aikoinani politiikassa ollut mukana, että ymmärrän, mihin Veikko Vennamo aikoinaan pyrki.  Perussuomalaiset rp perustettiin aikoinaan Vennamon perustaman SMP:n jatkajaksi.  Kyllä tuo oikeudenmukaisuuden aate on edelleen olemassa, mutta ainakaan natsismi ja halla-aholaisuus eivät sitä tue.  Jos Veikko-vainaja eläisi ja saisi nyt valita puolueen, olen melko vakuuttunut siitä, että sinisten riveissä seisoisi Timo Soinin rinnalla, niin kuin aikoinaankin.


 Onhan se jonkinlainen värisuora… siniset, punaiset ja vihreät.  Varmaan on, että jos nuo kaksi viimemainittua väriä pääsisivät politiikassa määräämään, ei meidän kauan tarvitsisi ihmetellä Kreikan kohtaloa.  Samassa veneessä oltaisiin.  


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

SUOMI 100





Kyllä nyt voi ihan hyvin olla Suomen itsenäisyyden 100-vuoden juhlavuosi, vaikka varmaan olisi yhtä perusteltua juhlia tätä historiallista tapahtumaa pari vuotta myöhemminkin. Toki Suomen hallitus julisti itsenäisyyden jo vuonna 1917, mutta asiaa ei kuitenkaan voitu pitää sillä selvänä.  Itsenäistyminen oli pitkä prosessi, joka vaati ennen kaikkea Neuvostoliiton hyväksynnän, jonka teki mahdolliseksi vain silloinen sekava tilanne naapurissamme. Länsivallat suostuivat tunnustamaan Suomen itsenäisyyden vasta kun olimme selvittäneet välimme Neuvostoliiton kanssa. Tosiasiassa Suomen itsenäisyys vakiintui vasta v. 1919 ja se vaati myös verisen sisällissodan, josta on käytetty monia nimityksiä.  Varmaan väärin näistä nimityksistä lienee ”vapaiussota”, vaikka ns. ”valkoinen Suomi” tuolla nimityksellä pyrki ratsastamaan, aivan näihin päiviin asti.  Kyllä sisällissodassa paljon ratkaistiin, mutta ei Suomen itsenäisyyttä. Olihan meillä toki pelko siitä, että jos ”punaiset” olisivat voittaneet, niin olisimme jääneet osaksi Neuvostoliittoa. No näin ei käynyt, joten Suomi saa nyt viettää osittaisen itsenäistymisensä 100-vuotisjuhlaa.

Kuuluukohan suomalaiseen kansanluonteeseen se, että asioita käsitellään vähän niin kuin ne sopivimmalta näyttävät?  Varsinaisen ”vapaussotansa” Suomi kävi vasta 1940-luvulla, jolloin Neuvostoliitto alkoi katua Suomelle myöntämäänsä itsenäisyyttä ja yritti voimatoimin vallata maamme takaisin. Siihen Suomi ei tietenkään suostunut, joten tapeltavahan siitä oli.

Talvi- ja jatkosota synnyttivät sitten monenlaisia väittämiä ja jopa legendoja, joista lähes jokaisella on oma käsityksensä. Melko yksimielisiä suomalaiset ovat väitteestä, että sota hävittiin.  Olenkohan ainut, joka olen sitä mieltä, että me voitimme sodan. Neuvostoliitto yritti valloittaa Suomen, mutta me onnistuimme estämään sen.  Kyllä tämän pitäisi olla kaikille selvä.

Suomi halusi irrottautua sodasta jo vuodesta 1943 lähtien, ja se antoi Neuviostoliiton rauhanneuvottelijoille valttikortit, joiden turvin he pystyivät sanelemaan varsin raskaat rauhanehdot. Kun rauha oli saatu aikaan, istutti Neuvostoliitto Helsinkiläisessä hotelli Tornissa ns. valvontakomission, joka yritti pönkittää viimeisiä Neuvostoliiton valtapyrkimyksiä paitsi valvomalla rauhanehtoja, niin myös lisäämällä niihin omia mausteitaan.  Tällainen oli mm. kielto siitä, että Suomessa ei saatu puhua sota-pakolaisista, vaan heitä tuli nimittää evakoiksi.  Nykypolvi on jo tuntunut omaksuvan tämän nimityksen, vaikka yhä edelleen joukossamme elää satojatuhansia ihmisiä tai heidän jälkeläisiään, jotka ovat joutuneet pakenemaan kodistaan.

Kyllä meitä pakolaisia siis on, olkootpa sodan jälkeen syntyneet sukupolvet mitä mieltä tahansa.  Jotenkin oudolta tuntuu myös väittämä, että me olisimme joutuneet olemaan sodan jaloissa yksin.  Tosiasiassa monet naapurimme antoivat apua meille, Saksa jopa taisteli konkreettisesti puolestamme ja nimenomaan länsimaiden muodostama uhka sai Neuvostoliiton taipumaan, tosin meille kalliita tuntuvilla ehdoilla.

Eläköön Suomi 100 … ja kiitoksia kaikille meitä auttaneille maille.    


lauantai 2. joulukuuta 2017

Kauan eläköön kuvernööri



Olen kirjoittanut tätä blogia jo kymmenen vuoden ajan.  Muutettuani Kalajoelle totesin, että tuo saarihan, nimeltä Kalla, on aivan Kalajoen edustalla ja se ikään kuin kuuluu tuohon pitäjään.  Tosiasiassa se on kuitenkin oman itsehallintonsa omaava alue, josta luin aikanani maantiedossa.  Totesin silloin, että Ruotsin kuningas sääti aikanaan lain, joka koski nimenomaan saaren asukkaita.  Tuota lakia ei ole vieläkään kumottu, joten ainakin periaatteessa kuka tahansa saarelle muuttava voi julistaa itsensä saaren hallitsijaksi. Näin siis ainakin periaatteessa. 

Annoin blogilleni symbolisen nimen, joka oli todellakin blogin nimi, eikä suinkaan minun ”arvo tai ammatti”.  Toki minuakin on nimitelty Kallan kuvernööriksi, jota suuresti ihmettelen.  Blogin tai kirjan nimi ei suinkaan ole kirjailijan nimi.  Vai mitä mieltä on tuntematon sotilas?

Täten julistan jo kerran hautaamani kirjallisen luomuksen ylösnousseeksi. En ole avannut uutta blogia, koska saamani palaute Kallan kuvernöörin puolesta on ollut omiaan vahvistamaan itsetuntoani ja itsekästä käsitystäni siitä, että kuitenkin joskus olen ollut oikeassa.  Sanotaan, että tarve olla aina oikeassa on huonommuuden tunnetta.  En tiedä mistä minun huonommuuden tunne tai oikeassa olemisen tarve pulppuaa, mutta ei se ainakaan sotapakolaisuudesta johdu.  Meitä pakolaisiahan ei olekaan, sanoi valvontakomissio, ja siihen näyttävät monet yhä edelleen uskovan. Ryssän pelko saa puoli miljoonaa ihmistä ikään kuin katoamaan. Koska olen eräs viimeisistä pakolaisista, on koko ongelma pian pyyhkäisty pois.

Niin kauan kuin jaksan kirjoittaa pidän kuitenkin oikeutenani kertoa, että minä ja perheemme jouduimme pakenemaan jatkosodan aikana Karjalasta.  Toinen asia, jota aion pitää esillä, on rikollisten päätyminen politiikkaan.  Menneinä aikoina vaadittiin nuhteettomuutta kansanedustajilta ja monien puolueiden säännöissäkin tuo vaatimus tavalla tai toisella on esillä.  Siitä huolimatta rikoksesta tuomittu ihminen saattaa päätyä jopa puolueensa puheenjohtajaksi.

Eräs esimerkki oikeaan osumisestani onkin veikkaukseni ennen perussuomalaisten puoluekokousta.  ”Jos Jussi Halla-ahosta tulee puolueen puheenjohtaja, perussuomalaiset hajoavat.”  No kaikkihan tietävät miten siinä kävi.  Puolueen sääntöjen mukaan ei Jussi Halla-aho olisi saanut olla edes puolueen jäsen. Tästäkin asiasta varmasti tulen vielä kirjoittamaan.  Samoin kuin varmasti maahanmuutosta ja maastamuutosta.  

Kuvakaappaus:  edu.fi 

Olihan meillä Suomessa pakolaistulva.  Se oli vuonna 1944, kun karjalaiset pakenivat tänne Kanta-Suomeen.  Tuota nimitystä käytettiin myös silloin, kun muutama kymmenentuhatta ihmistä onnistui pelastautumaan sodan jaloista myös osittain tänne Suomeen, jonne toki hyvin sopi väkeä.  Jos tuo porukka olisi tullut seuraamaan vaikkapa Salpausselän kisoja, olisivat kilpailut kärsineet yleisöpulasta, jos muita ei siellä olisi ollut.  Englannin liigan otteluita seuraa viikoittain moninkertainen määrä ihmisiä. Kaikki on niin suhteellista.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi voida asua kotiseudullaan, jos he itse sitä haluavat, mutta heillä pitäisi olla myös liikkumisen vapaus.  En mitenkään jaksa käsittää, että me hyväksymme ne lähes kaksi miljoonaa suomalaista, jotka asuvat ulkomailla, mutta vastustamme kourallista ulkomaalaisia, jotka tulevat Suomeen.

Voi hirveetä miten kauheeta Kallan kuvernööri taas tulee teille kertoilemaan. Lukekaa vaan ja hirvistelkää. Kyllä minä totuudessa koetan pysyä.     



sunnuntai 6. elokuuta 2017

Hyvät ihmiset

En koskaan ole kuvitellut olevani hyvä ihminen, vaikka varmaan äitini yritti minulle niitä arvoja opettaa. Ihminen on kuitenkin sen verran itsekäs jo perusluonteeltaan, että ihan ensimmäisen kiven heittäjäksi ei kannattaisi kenenkään ruveta. Toki tiedän, että en vuosikymmeniin ole kenellekään pahaa tehnyt, niin aina on joku joka toiminnastani on mielensä pahoittanut. Ehkäpä tässä yhteiskunnassa pitäisi olla sellainen joojoo ihminen, joka ei mistään asiasta ole mitään mieltä, sillä aina on niitä jotka ajattelevat, että vastustan juuri heitä, koska ovat eri mieltä. Jopa tämän historiallisesta totuudesta juurensa juontanut blogin nimi on herättänyt pahennusta. Luulivatkohan, että minä kuvittelen nyt olevani Kallan kuvernööri, vaikka nimen tarkoitus oli osoittaa vain se, että Ruotsin kuningas aikanaan sääti lain Kallan itsehallinnosta, joka on edelleen voimassa. Itsehallinto tarkoitti sitä, että jos Kallassa todella asuisi joku, hän voisi nimittää itsensä vaikka keisariksi. Nimi oli siis täysin symbolinen nimenomaan blogin nimi.
 
Rauhoitan nyt kaikkia mielensä pahoittaneita, sillä aion lopettaa tämän blogin kirjoittamisen. Alkujaanhan tämä oli tarkoitettu poliittiseksi blogiksi, ja ajattelin käsitellä siinä myös jotain Kalajoen tapahtumia. Kun olen nyt luopunut sekä politiikasta että Kalajoesta, ei tämä blogikaan lienee enää tarpeellinen. Uusi, tai oikeastaan tosi vanha, kotipaikkani on nyt Jyväskylä, jossa syystä tai toisesta on helpompi hengittää. 

Alaluokilla opettajani kirjoitti todistuksen reunaan: ”Kehoitan harjoittamaan kirjoittamista.” Niinpä minä nyt sitten aion edelleen jatkaa tätä harrastustani toisessa blogissani, jonka nimi on Pitkärannan Paroni. Mahtipontinen nimi siis sekin, mutta sallin itselleni vapauden tämän nimen käyttöön, sillä tuo kyseinen kaupunki ei enää kuulu Suomelle, vaikka syntymäpaikkani toki on. Onneksi Pitkärannan nykyiset asukkaat eivät tätä kieltä ymmärrä, joten tuskin pahoittavat mieltään minun historiapainotteisista kirjoituksista. 

Karjalaisista ja karjalaisuudesta ajattelin kirjoitella, mutta jos sattuu erikoista tapahtumaan täällä Jyväskylässä, niin saatan jotain mainita siitäkin. Tämän kirjoituksen loppuun ajattelin panna vielä sen blogin linkin, että ne ihmiset, joita mielipiteeni kiinnostavat voivat sen löytää. Toki se löytyy myös googlettamalla ”Pitkärannan paroni”.

Saattoipa olla, että tuon opettajan tarkoitus ei ollut huonon suomenkielen taitoni parantaminen vaan lievä vihjaus siihen, että olen kohtuullinen kirjoittaja. Tätä teoriaa kai puoltaa eri oppilaitoksissa saadut myöhemmät kympit samoin kun yo-kirjoitusten kolme l:n ainetta.

En siis ole hyvä ihminen. Vielä vähemmän virheetön, mutta kyllä minä siihen suuntaan pyrin. Se ei kuitenkaan saa estää minua kertomasta omia mielipiteitäni, joihin toki vaikuttaa minun omat taustani. Luulen, että myös mielensäpahoittajien pahantahtoisiin solvauksiin saattaa vaikuttaa heidän oma taustansa.

Siitä mieleni on hyvä, että en tässä blogissani enkä varmaan tulevassakaan ole koskaan lausunut väärää todistusta lähimmäisestäni. Tietenkään ei, vääristä väitteistä huolimatta, kukaan myöskään ole tehnyt minusta mitään rikosilmoitusta tai tutkintapyyntöä. Miksipä olisikaan, koska jos jotain tutkimista on, niin helpoimmalla pääsisi kysymällä minulta, kyllä minä vastaisin. 


Tässä siis tämä Pitkärannan Paronin osoite: