Kalajoki – uusi Karjala?

Helsingissä pidetty Karjala-näyttely ja sen yhteydessä järjestetty paneelikeskustelu houkutteli paikalle runsaasti väkeä. Keskustelu luovutetusta Karjalasta ja pakolaisuudesta oli nostanut tunteet pintaan. Ikävä, että en itse päässyt paikalle, sillä olen varmaan yksi viimeisistä ”oikeista” pakolaisista valloitetusta Karjalasta. Syntymäni tarina nähtiin kesällä ilmestyneessä Aalto-lehdessä.

Jostakin syystä olen aina nähnyt eron valloitetun Karjalan ja luovutetun Karjalan välillä.

Paneeli osoitti Karjalan merkitsevän paikattomuutta, menetystä, myyttiä ja utopiaa. Karjala merkitsi jotain korvaamatonta ja ikuisiksi ajoiksi menetettyä, olipa kyse valloituksesta tai sopimuksella luovutetusta.

Kun jäin eläkkeelle 2006, tuntui kuin elämä oli eletty. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli vienyt sekä kotitalon että isänmaan. Suuri osa Suomessa toki oli jäljellä, mutta minulle se ei korvannut menetettyä Karjalaa.

Sadunhoitoiset Terijoen hiekkarannat olin nähnyt jo 60-luvlla, samoin kuin ikävästi rappeutuneet Terijoen pitsihuvilat.

Oppi-isäni ja poliittinen idolini oli Veikko Vennamo, ja hänen kotitalonsa hämäräperäinen palo Karjalan Lahdenpohjassa antoi kimmokkeen tälle kirjoitukselle. Vennamon innoittamana olin lähtenyt aikoinani politiikkaan mukaan. Veikko Vennamo oli keskeisessä asemassa 1944-1958 ja hänen ansiokseen laskettiin meidän siirtolaisten nopeasti toteutettu sodanjälkeinen asuttaminen. Se oli enemmän kuin yksikään poliitikko on sen jälkeen saanut aikaan.

Että mitäkö se tähän kuuluu?

No oikeasti ei mitään, mutta se sai aikoinaan ajatukset liikkeelle. Selvää oli, että Terijoen hiekkarantoja ei saada koskaan takaisin, mutta korvike löytyi täältä Kalajoelta: Kalajoen hiekkasärkät. Kun Pitkäsenkylästä löytyi vielä talo, josta ”pienellä ehostuksella” saataisiin karjalaismallinen talo, olisiko Impilahden poika löytänyt kotiin. No näin minä päätin, vaikka pohjalaiset ihmisinä eivät ihan karjalaisia olekaan.

Kun ”Karjalasta heilin minä löysin” ja ehkä ”oma” tsasounakin saadaan valmiiksi, niin Kalajoesta tulee minulle uusi Karjala. Pohjanlahti ei ole Laatokka, eikä Kalajoki Vuoksi. Hyvänä korvikkeena ne voivat toimia, kun itse sitä haluan. Hiekkarannat löytyvät molemmista kylistä.

Kalajoenortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys on osa karjalaista kulttuuria. Se on osa karjalaista perintöä ja näin Kalajoellakin voi elää muisto menetetystä Karjalasta. Tämän kaiken kirjoitan rakkaudella, ilman ”ryssän vihaa”.