Kyllä nyt ovat maailmankirjat sekaisin

En minä oikein enää tiedä mitä pitäisi ajatella ja mihin uskoisi, kun sanomalehdetkin julkaisevat milloin minkinlaisia juttuja.  Torstain Keskisuomalaisesta luin, kuinka eräs rikoksesta tuomittu yhteiskunnan elätti valitti, ettei Suomeen voi tulla tehtailemaan rikoksia.

 

Ehkä voi ehkä ei. Ilmeisesti keskustelu oli saanut alkunsa, kun eduskuntaan oli tuotu aloite, jossa vaadittiin seksuaalirikollisten karkottamista maasta. Ehdottomasti olen samaa mieltä aloitteen tekijöiden kanssa, mutta mielestäni asia on hieman ongelmallinen.  Mihin me kaikki nämä rikolliset karkotamme, sillä suurin osahan näistä on suomalaisia, enkä ainakaan minä tiedä, mikä maa ottaisi heitä vastaan. Vanhoina ”hyvinä” aikoina saatettiin lähettää kaiken maailman roskasakki Siperiaan, mutta itsenäistymisemme jälkeen tämäkin luukku sulkeutui.

Tämän aamun lehdestä luin jälleen uutisen, joka ei oikeastaan ollut edes uutinenkaan, sillä asia lienee ollut tiedossa jo kauan.  ”Epäilyt jengikytköksistä päivittäisiä Jyväskylässä”. Poliisin mukaan Keski-Suomessa toimii aktiivisesti vähintään kolme rikollisryhmää. Tuo mainitsemani karkotusongelma koskee myös näitä rikollisryhmiä, sillä valtaosa jäsenistä on suomalaisia.  Siltähän se vaikuttaa, että näidenkin gangstereiden elättäminen jää suomalaisen veronmaksajan piikkiin.

Osalle suomalaisista näyttää syntyneen se käsitys, että vain ulkomaalaiset ovat rikollisia ja kaikki ongelmat ratkeaisivat sillä, että ”rajat kiinni” ja ulkomaalaiset pois maasta.  Kokemuksestani voin vakuuttaa, että näin ei tapahdu.

60-70 luvulla olin minäkin ”mamuna” Ruotsissa, ja siellä taisteltiin jo silloin näiden samojen ongelmien kanssa. Suurimpia syntisiä eivät olleet suinkaan kreikkalaiset tai jugoslaavit, joita maassa oli silloin jo paljon.  Aina kun jotain pahaa tapahtui, oli syyllisenä joku suomalainen.

”En finne igen” oli varsin yleinen lehtien otsikko silloin, kunnes se virallisesti kiellettiin.  Eiväthän kansalaisemme todellakaan mitään enkeleitä olleet Ruotsissakaan, mutta olosuhteisiin nähden ihan kunnollisia, aivan kuten nämä tämän päivän ”mamut” täällä Suomessa. Ehkä keskimääräistä juopompia, mutta suurin osa kävi töissä ja pönkitti sillä tätä kansankotia.

Suomeen tulevien ulkomaalaisten kohtalo on hieman vaikeampi, sillä mikään varsinainen vetovoimatekijä ei vedä Suomeen. Päinvastoin kuin suomalaisia aikoinaan Ruotsiin. Suomi on Ruotsia rasistisempi maa, ja tänne tulevat ulkomaalaiset ovat enemmän tai vähemmän pakon edessä. Kyllä Suomeen tullaan myös työn perässä, mutta rauhan ja turvan hakeminen on eräs merkittävä maahantulon syy. 

Tunnen satoja maahanmuuttajia ja suurin osa heistä on ahkeria kunnon ihmisiä, joita me todella tarvitsemme. Päinvastoin kuin yleisesti annetaan ymmärtää, joukossa on erittäin korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka tarvitsevat vain kielen oppimisen. Luulenpa, että ihan ilman eväitä ei jostain Syyriasta tänne edes selvitä.

Näin se menee.

Taidetaan seurustella hieman eri piireissä tämän edellä mainitsemani henkilön kanssa. Onkohan niin, että tosi tosi lyhyt matematiikkakin on jäänyt hieman kesken, kun noin hölmöjä suustaan päästää.

Tosiasiahan on, että ei ole sellaista vetovoimatekijää, jonka avulla saisimme tänne edes puolet niistä mamuista, joita tosiasiallisesti tarvitsisimme. Rinteen mainostamat ”synnytystalkoot” taitaa olla hieman liian hidas menetelmä, eikä lainkaan ole varmaa, millaisia rikollisia sietä sitten putkahtaisi.

Ainakin jotenkin pystytään nykyisten maahanmuuttajien taustat tarkastamaan. Mitenkähän menetelmä toimii vastasyntyneiden suhteen?

HPU:n mäki

Aikaisemmin olen jo kertonut, että lapsena harrastin lähes kaikkia mahdollisia urheilumuotoja. Olin varmaan jossakin määrin kilpailuhenkinen, vaikka mukanaolo oli minulle tärkeämpää kuin varsinaisesti voittaminen. Sen verran hyvä halusin kuitenkin olla, ettei minua ihan heittopussina pidetty, vaikka nyt en itse kaikki saavutuksiani oikein arvosta.

Minun lapsuusaikoina suomalaiset olivat tosi hyviä myös mäkihypyssä, ja suurimpiin ihanteisiini kuulu silloisen ”maailmanennätyksen” haltija Tauno Luiro.  Luiron 139 m oli silloin jotain uskomatonta, ja monet asiantuntijatkin väittivät, ettei Luiron ennätystä tulla koskaan rikkomaan. 

No eivät asiantuntijatkaan aina ole oikeassa, ei mennyt kovinkaan montaa vuotta, kun tuo 139 m oli pelkkää paperia, ja nykyisin noihin lukemiin hypätään melkein kisoissa kuin kisoissa, jos mäen ominaisuudet sen sallivat. Ympäri maailman löytyy mäkiä, joissa tuo on suhteellisen kevyt lukema.

Suomalaiset halusivat olla hyviä talviurheilussa ja olivatkin sitä vuosikymmeniä. Jopa niin hyviä, että yksittäinen seurajoukkue olisi pystynyt voittamaan, ainakin mäkihypyssä, koko muun maailman, jos sellainen kilpailu olisi järjestetty.  Minun muistini ei riitä ihan kaikkiin kilpailuihin, mutta yleensä ei riittänyt edes pelkkä voitto, vaan otettiin vähintään kaksoisvoitto.  Tauno Luiron jälkeen idolikseni nousivat Cortinan kaksoisvoittajat Antti Hyvärinen ja Aulis Kallakorpi, sekä heti perään Lahden MM-kisoissa vuonna 1958 kaksoisvoiton ottaneet Juhani Kärkinen ja Ensio Hyytiä.

Yksittäisiä tähtiä syttyi vielä pari vuosikymmentä, mutta massiivinen ylivoima katosi vuosien myötä, ja suomalainen mäkihyppykin alkoi vajota sille tasolle, jossa se nyt on. Aina ei selvitä edes toiselle kierrokselle.

Olen kuullut usein taivasteltavan, miten tämä on mahdollista. No oikeastihan tämä ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös luonnollista. Mäkihyppymenestyksemme alkuaikoina Suomi oli täynnä kaikenlaisia ”tösiä”, joita rakennetiin itse ja joista tulevat ”tauno luirot” ja ”matti nykäset” sitten hyppivät.      

 

Meitä oli kai neljän pojan ryhmä, kun ”perustimme” kotikyläämme Haapaniemeen urheiluseuran, jonka nimeksi panttiin Haapaniemen poikaurheilijat. Vanhin meistä taisi olla jotain 13 vuotta, ja ensimmäiseksi tavoitteeksemme asetimme hyppyrimäen rakentamisen Haapaniemeen. Kukapa meille olisi mäkeä rakentanut, ellemme me itse. Päijänteen rannalta löytyi sopiva jyrkänne, joten ei muuta kuin lumilapiot heilumaan, ja muutamassa päivässä mäki oli laskettavassa kunnossa. Valmistuttuaan se sai nimekseen HPU:n mäki.

Ottaen huomioon resurssit, HPU-mäki oli varsin mittava projekti. Vain vähän pienempi kuin Vaajakosken Terän hallinnoima Varaslahden mäki, joka mäkiennätys oli 24 metriä.  Oman mäkemme avajaiskilpailuihin osallistuimme vain me kaikki neljä, ja minä taisin voittaa tosi mittavalla 16 metrin leiskauksella.  Oli se hiihtosuksilla ihan kova suoritus, ja siitä innostuneena aloin hakeutua isompiin mäkiin.

Tietysti tämä on osa minun historiaani ja elämääni ja siksi tuon sen nyt esille. Se on kuitenkin myös suomalaisen mäkihypyn historiaa. Se on yksinkertainen totuus, että suomalaista mäkihyppyä ei vie askeltakaan eteenpäin se, että jossakin Kaipolassa tai Hämeenlinna törröttää korkea torni, jonne moni ei edes uskalla kiivetä, puhumattakaan, että laskisi kyseisestä mäestä.  Tottahan se on, että suomalaiset ovat hieman yltiöpäistä kansaa, mutta kohtuus kaikessa.  Mäkihyppy on aloitettava hyvin nuorena, mutta on varmasti aika kohtuutonta vaatia, että tuo aloittaminen voisi tapahtua noista suurista mäistä. 

Minä, ryssän lapsi, olen pannut alulle monia asioita ja perustanut lukuisia urheiluseuroja ja muitakin yhdistyksiä. Syyksi tähän olen nähnyt isäni antaman kasvatuksen, joka perussanoma oli siinä, että jos haluat jotain, sinun on tehtävä jotain saadaksesi se. Jos ei kukaan rakenna sinulle hyppyrimäkeä ja todella haluat sen, sinun on rakennettava se itse. 

Lumesta rakennettu HPU-mäki tuskin on enää hengissä. En itsekään ole käynyt vuosiin paikalla.  Myös Vaajakosken mäki näyttää hävinneen, ja samaa tietä näyttää häviävän suomalaisen mäenlaskun suuruuden ajat. Ne eivät ehkä ole olleet kiinni yhdestä lasten rakentamasta hyppyristä, eivät edes Varaslahden mäestä, mutta noissa ja noiden kaltaisissa ”tösissä” se aikoinaan rakennettiin.

Ilmastopaniikki

Alkusysäyksen tähän kirjoitukseen sain Matti Virtasen samannimisestä kirjasta. En toki ole kaikista asioista Virtasenkaan kanssa samaa mieltä, mutta tuo ajatusmalli tuntuu tutulta ja järkevältä.  Se nyt vaan tuntuu olevan niin, että yhteiskunta panikoi, kun paniikkia lietsotaan. Pahinta kaikessa on se, että paniikin lietsojina esiintyy hyvin usein joku luotettavana pidetty taho.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ilmasto todella muuttuisi. Kautta historian ja kauan ennen historian kirjoitustakin on planeetallamme havaittu ilmaston muuttuvan. Aina on ollut lämpimiä ja kylmiä jaksoja, tulvia ja jääkausia, eikä ole aihetta olettaa, että muinainen Neandertalin ihminen on niihin voinut vaikuttaa.

Minä uskon siis ehdottomasti ilmaston muutokseen, mutta rohkenen sanoa, että ihmisen osuutta siihen on kovasti liioiteltu. Olen suunnilleen Virtasen aikalainen ja muistan hyvin nuo kauheat puheet kasvihuoneilmiöstä ja sen vaikutuksesta meidän tulevaisuuteen.  Sen verran Virtasta vanhempi taidan olla, että aloitin omat opiskeluni jo 60-luvulla, mutta erittäin hyvin osaan samaistua häneen. Lainaankin tässä nyt muutamia lauseita tuosta mainitusta kirjasta.

Kyse on siis kasvihuoneilmiöstä, ja tämä termiologia on jotenkin muuttunut, mutta Virtanen kertoo seuraavaa:

”Mitään normaalista vaihtelusta poikkeavaa muutosta ei oltu havaittu, paitsi ehkä hieman viilenemistä, mikä herätti jonkin verran huolta jääkauden paluusta.”

Näitä huolia on siis ollut kautta aikojen. Joskus ilmasto on siis jäähtynyt ja joskus taas lämmennyt. Ympäristön kemikalisoitumisesta, metsien kuolemasta ja otsoniaukoista on huolehdittu aivan vuoron perään, mutta tavallisen ihmisen turvallisuuden tunnetta ei median pelottelukampanja ainakaan lisää.

No ei tullut jääkautta, mutta ei myöskään ihmisiä tappavia helleaaltoja. On aihetta olettaa, että kaikki nuo vuosisatojen ja vuosituhansien aikana tapahtuneet lämpötilan muutokset mahtuvat normaalivaihtelun sisään. Mittaushistoriamme aikana on havaittu lukuisia muutoksia suuntaan tai toiseen. Ilmaston kylmenemisen on havaittu päättyneen 70-luvun lopulla ja nyt on sitten saatu nauttia lämpenemisestä. Nämä muutamat vuosikymmenet ovat todella lyhyt aika maailmankaikkeuden mittakaavassa, joten ainakaan minä en ole se ennustaja, joka kertoo, milloin lämpeneminen päättyy, mutta aivan varmasti se päättyy. Tämäkin väite perustuu siihen kokemusperäiseen tietoon, jonka olen aina asettanut teoreettisten väitteiden edelle. En toki halveksi myöskään teoriaa, sillä olenhan itsekin entinen tutkija ja kouluttaja, mutta täytyy vain tyytyä myöntämään, että se mikä todella on tapahtunut, on sitten kuitenkin ehdoton totuus. Tiede voi vain pyrkiä selittämään, miksi näin on tapahtunut.

Minä henkilökohtaisesti en siis ole huolissani ilmaston muutoksesta, sillä se on väistämätön tapahtuma. Ei ole aihetta olettaa, että kylmien ja lämpöisten kausien vaihtelu olisi loppunut.  Minä uskon, muutamien tiedemiesten tavoin, että ainakin lyhyellä tähtäyksellä ilmaston lämpenemisestä on vain hyötyä tällä korkeudella. Villapaitoja kannattaa kuitenkin opetella neulomaan, sillä ihan varmasti tulee myöskin kylmä jakso, ja myös siinä olemme eturintamassa.

Toki on totta, että kaikenlaisia päästöjä ilmastoomme tulee edelleen pyrkiä rajoittamaan. Kyse ei niinkään ole ilmaston lämpenemisestä kuin ilman saastumisesta muuten vain.

Kaikenlaisen kansan pelottelun saisi yhteiskunta kuitenkin lopettaa. Kyllä meidän suurimmat uhat tulevat juuri median ja somen taholta.

Meitä ei uhkaa maahanmuutto eikä ilmaston lämpeneminen.