perjantai 30. kesäkuuta 2017

Omituinen sote


Kyllä tuo sana sote on minulle ihan tuttu, mutta aina olen ihmetellyt, miksi kaksi eri asiaa on onnistuttu yhdistämään yhteen sanaan. Mikä ihmeellisintä, niitä käsitellään aivan kuin kyse olisikin yhdestä asiasta.

Vuosia sitten minulle suoritettiin sydämen ohitusleikkaus; en ollenkaan aavistanut, että kysymys onkin sosiaaliavusta. Ilmeisesti minun käsitykseni sosiaalipalveluista on hieman ontuva, mutta en minä niitä mitenkään ole esimerkiksi sairaanhoitoon osannut yhdistää. Onko se sitten kuitenkin niin, että kaikki ne, jotka käyttävät julkista sairaanhoitoa kuten esimerkiksi terveyskeskusta, ovatkin sosiaaliavun varassa eläviä ja vain yksityisiä lääkäriasemia käyttävät ovat oikeasti sairaita?

Kyllä minä aina olen luullut käsittävinäni, mitä tarkoitetaan sosiaalipalveluilla ja mitä taas terveydenhoidolla, mutta täysin outoa minulle on aina ollut, mitä on sote. Se on melkein kuin kiva. Joo, joo… kiva tarkoittaa tietysti kirkollis- ja vankeusasioita. Eivät ne sen kauempana toisistaan ole kuin opintotuki ja umpisuolen leikkaus.

 ”Sosiaali- ja terveydenhuollon ohjaus ja valvonta uudessa rakenteessa.”

Ennen kuin rupesin tätä kirjoittamaan, piti ihan netistä tarkistaa, mitä tarkoitetaan yleensä näillä asioilla. No kyllähän sieltä yllätyksiäkin löytyi, mutta ei sentään niin suurta yllätystä, että ohitusleikkaus tai umpisuolen poisto olisi katsottu sosiaaliavustukseksi, jota sen sijaan on opintotuki. Poliitikkojen keskustelussa opintotuki on kuitenkin sekoitettu jotenkin koulutukseen. Väkisin siitä sellaisen käsityksen sain, kun hallitus uhkasi - vai oliko se lupaus? - pienentää opintotukea, niin suurin osa oppositiosta rupesi kirkumaan, että koulutuksesta ei saa leikata. Kyllä minun mielestä Suomessa koulutustakin voitaisiin hieman remontoida, mutta ei sillä kuitenkaan ole mitään tekemistä sosiaalisten etujen kanssa. Niin, paitsi se että koulutus on ilmaista ja kouluruokailu maksutonta. Jos siis sote-uudistusta haluttaisiin edes osittain toteuttaa, niin ostettakoon kouluille uudet lautaset.

Vakavasti puhuen, onhan se hieman naurettavaa, että kovin moni hallitus puuhastelee saman uudistuksen parissa saamatta yhtään mitään aikaan. Näin maallikosta vaikuttaa kyllä siltä, että jälleen kerran yritetään tehdä uudistusta uudistuksen vuoksi. Mitähän tapahtuisi, jos erotettaisiin asiat toisistaan ja yritettäisiin yksinkertaisesti tehdä korjauksia niihin asioihin, joissa korjattavaa on. En toki tiedä, mitä vikaa noissa kyseisissä palveluissa on, mutta en ehkä edusta koko Suomen kansaa. Aina olen niitä palveluja saanut, joita olen tarvinnutkin, mutta olen kyllä kuullut, että lääkäreille joskus on kohtuuttoman pitkät jonot ja toimeentulotuen saantikin onnistuttiin siirtämään nyt pitemmän jonotuksen taakse, kun se siirrettiin Kelan maksettavaksi. Oikeasti en tiedä, mikä oli tuo toivottu hyöty tuosta toimenpiteestä, mutta tämä haitta nyt ainakin on ollut ilmeinen. Eiköhän näitä lääkärijonojakin saataisi hieman lyhennettyä, jos pienenä vastapainona ilmaiselle koulutukselle ja opintotuen muodossa maksetulle sosiaaliavulle pantaisiin eräänlainen velvollisuus työskennellä muutama vuosi julkisella sektorilla.

Jos minulta kysyttäisiin, niin hautaisin kyllä koko soten, sanoineen päivineen, ja suosittaisin asioiden korjaamista sitä osin kuin ne korjaamista tarvitsevat. Kaiken maailman valinnanvapaudet ja maakuntamallit voisi saman tien unohtaa.
 
Maakuntia meillä on paljon ja valinnanvapautta aivan riittävästi.



torstai 29. kesäkuuta 2017

Demokratian hätähuuto


Tämänkertaiseen kirjoitukseen olen poiminut aiheita ja ajatuksia sekä Helsingin yliopistolehdestä että Ulkopoliittisen instituutin julkaisemasta UP-lehdestä. Ketään en ole suoranaisesti lainannut, mutta kyllä Teija Tiilikaisen ja Pauliine Kaskelon ajatuksen ovat minua herätelleet.

Eurooppalaisia valtioita on totuttu pitämään demokratian malliesimerkkeinä. On kuitenkin selvää, että mitä tarkemmin näitä demokraattisia järjestelmiä tarkastelen, sitä huolestuneempi on pakko olla. Toki on niin, että toistaiseksi ei ole löydetty järjestelmää, joka korvaisi demokratian, mutta sen heikkoudet ovat vaikeasti korjattavissa yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen on vaikeasti korjattava. Lähes kaikissa Euroopan merkittävimmistä valtioissa ovat nostaneet päätään populistiset oikeistopuolueet. Ei siksi, että ne tarjoaisivat mitään parempaa ratkaisua, mutta ne antavat turhautuneille ihmisille jonkinlaisen väylän purkaa omaa pahoinvointiaan. Ihmisille ominaista on se, että kaikelle on keksittävä joku syyllinen, ja yleensä nämä syylliset ovat kullakin hetkellä vallassa olevat puolueet ja poliitikot. Jos ihan kaikkea ei voida vierittää tämän porukan niskoille, tarjoavat EU ja pakolaiset loistavan kohteen. 

 
Euroopassa on muutamia puolueita, jotka hurraavat suoran demokratian nimiin. Tätä järjestelmään on pidettävä utopistisena lähinnä siitä syystä, että tutkimusten mukaan vain pieni vähemmistö omaa päätöksentekoon tarvittavan tietomäärän. On melko kauhea ajatus, että joku heterogeeninen porukka, josta vain joku 10 – 15% edes tietää, mistä äänestetään, saisi tehdä päätöksiä. Pahinta, että tuokin joukkio jakautuu muutamiin eripuraisiin ihmisryhmiin. Tämäntapaisen demokratian tulos voi olla lähes mitä sattuu. Näyttää taas siltä, että useimmissa länsimaissa noudatettava edustuksellinen demokratia nostaa esiin eliitin, jonka todellisuudessa toimii kansaa vastaan, tai ei ainakaan aseta yhteistä etua ensisijalle. Paras oikeusturva on varattu viranomaisille ja niille tahoille, joilla on voimaa ja kykyä lobata omia asioitaan. On mahdollista, että tämän järjestelmän vikoja voitaisiin hieman korjata asettamalla edustajillemme pätevyysvaatimuksia niihin tehtäviin, joihin olemme heitä valitsemassa. Kokonaisvaltaista korjausta ei edes näin saada aikaan, sillä todella pyyteettömiä yhteisen edun tavoittelijoita tuskin Suomestakaan löytyy edes tuota tarvittavaa kansanedustajien määrää. Tosiasiahan on, että poliitikkojen tärkein asia on ajaa omaa etuaan, toiseksi tärkein lienee puolueen etu ja jos sattuu, että nämä edut eivät ole ristiriidassa kansan edun kanssa, niin ehkä sitten jo heti kolmantena yhteinen etu.

Olen jo sen verran iällä ja eläkkeellä, että en enää rupea mitään politiikan korjauksia ajamaan, mutta ehkäpä joku nuorempi hyvinkin huomaa, että ei tämä ihan näin voi mennä.

Vähän kerrassaan. Ehkä ensimmäinen pieni korjaus olisi pätevyysvaatimusten asettaminen ministereille. Oikeusministerin tulisi olla oikeusoppinut, opetusministerillä saisi olla jonkinlainen kokemus opetustyöstä, puolustusministerin tulisi olla vähintään armeijan käynyt, eikä haittaisi sekään, jos liikenneministerillä olisi ajokortti. Olen antanut kertoa itselleni, että joskus on ollut ministereitä, joilta nuokin pätevyydet ovat puutuneet.

Olisiko liikaa vaadittu, jos ainakin näihin valtakunnan johtaviin virkoihin valittaisiin mieluummin pätevä kuin sopiva, ja asiantuntijoita kuunneltaisiin silloin, kun omat tiedot eivät riitä.


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Suomi ensin


Kun Helsingin poliisi hajotti Suomi ensin -liikkeen mielenosoitusleirin Helsingin aseman seuduilla, mutta jätti hajottamatta pakolaisten ja maahanmuuttajien vastamielenosoitusleirin, törmättiin oikeastaan siihen asiaan, johon on törmätty tässä maassa jatkuvasti. Suomalaisten rasistien aiheuttamiin vaikeuksiin ja vaaratilanteisiin.

Kyllä minä olen tietysti suvakki, jos sitä nimitystä halutaan käyttää, mutta niin ovat rasistitkin rasisteja, halusivatpa käyttää mitä nimitystä tahansa. Eivät he ainakaan mitään maahanmuuttokriittisiä ole, sillä eivät he koskaan ole kritisoineet maahanmuuttoa, vaan ainoastaan vastustaneet sitä. Varmaan meidän maahanmuuttopolitiikassakin olisi kritisoimista, vaikka kohtuullisen hyvin Suomi on onnistunut asian hoitamaan. Suurimpana ongelmana minä näen nuivan turvapaikkapolitiikan, joka perustuu siihen, että joku suomalainen viranomainen kuvittelee olevansa kykenevä arvioimaan jonkun maan turvallisuustilanteen, vaikka saattaa olla, että yksikään kyseisen instanssin virkailija ei koskaan ole edes käynyt kyseisessä maassa.

Oikeasti turvallisuustilanne ei olekaan maakohtainen, vaan se on hyvin henkilökohtainen. Maa, joka saattaa olla joillekin hyvin turvallinen, saattaa olla toiselle kuolonloukku. En väitä olevani kansainvälisten asioiden asiantuntija, vaikka olenkin käynyt ehkä useammassa maassa kuin moni noista kyseisistä asiantuntijoista. Olen kuitenkin kykenevä tekemään johtopäätöksiä tapahtuneiden tosiasioiden perusteella. 

 
Ehkä joku muistaa, kun kirjoitin blogikirjoituksen nimeltä ”Alin karkotus”. Se kertoi Suomeen tulleesta pakolaisporukasta, joka sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Muut paitsi Ali noudattivat tuota päätöstä ja palasivat lähtömaahansa. Alikin joutui Suomessa viranomaisten metsästyksen kohteeksi, mutta onnistui pysymään tässä maassa lähinnä kirkon ansiosta. Tuon tarinan jatkoa en vielä silloin osannut kirjoittaa, mutta teen sen nyt.

Alin turvapaikkahakemus käsiteltiin useiden valitusten jälkeen uudelleen, ja hän sai luvan jäädä Suomeen. Nyt Ali on työtätekevä ja veroa maksava suomalainen, mutta hänen toverinsa tapettiin melkein välittömästi heidän palattuaan tuohon ”turvalliseksi” luokiteltuun lähtömaahan. Mistä tämä oikeasti kertoo? Se kertoo siitä, että on oletettavaa, että yksikään pakolainen ei ole paennut huvin vuoksi ja että meillä on jotenkin nurinkurinen palautusjärjestelmä. Meidän ei pitäisi edes miettiä, onko turvallista palauttaa pakolainen lähtömaahan, vaan meidän tulisi ajatella, että mitä haittaa siitä olisi, jos hän saisi jäädä Suomeen. Lupa tulisi olla automaattinen, jos olisi oletettavaa, että siitä ei olisi kovin suurta haittaa.

Kuten jo aluksi totesin, suurimmat konfliktit ja häiriötilanteet ovat aiheutuneet juuri rasistisiksi järjestöiksi luokittelemien ja yksittäisten rasistien toiminnasta. Rasistisiksi joukkioiksi minä luokittelen kaikki Suomi ensin -järjestöt, samoin kun Homma-foorumit ja Odinin soturit.

En väitä, että kaikki pakolaiset olisivat enkeleitä, mutta suurin osa on kunnon ihmisiä. Samoin kun suurin osa suomalaisistakin on sitä. Me ihmiset olemme ihmisiä omine heikkouksinemme, mutta varmaa on kuitenkin, että pakolaiset ovat kokeneet sen elämän nurjan puolen ja haluavat vain elää rauhassa.

Olen kertonut ennenkin siitä palestiinalaisnuoresta, jolta kysyttiin, mikä on parasta Suomessa. Vastaus tuli kun pyssyn suusta: ”Ei yhtään Israelin sotilasta.” Ehkä esimerkki ei ole paras mahdollinen, mutta se kertoo ajatuksista jotain. Ainakaan tämä mies ei tullut järkyttämään Suomen rauhaa.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Ainolan juhannus

En muista ainuttakaan aikaisempaa juhannusta Jyväskylä Ainolassa, mutta jokseenkin varma olen, että olen viettänyt useammankin keskikesän juhlan tässä perinteisessä tanssimiljöössä. Kun nyt, vuosien tauon jälkeen, olen taas palannut vanhaan kotikaupunkiini, jossa suuriman osan nuoruuttani sain viettää, lähdin taas etsimään nostalgisia muistoja tuolta vanhalta lavalta. 


 
Ympäristö oli todella kaunis, melkein kauniimpi kuin muistinkaan. Vanha lava oli kiitettävässä kunnossa ja kahvia vallan romanttinen. Liekö sitten vain huonoa muistia vai oikeaa totuutta, mutta jotenkin muistot Ainolasta olivat jotain paljon enemmän kuin nyt paljastunut totuus.

En edes tiedä ketä syyttää, mutta mielestäni nämä juhannusjuhlat eivät ihan nappiin menneet. Tanssilava sijaitsee aivan nykyisen asuntomme naapurissa, joten valitsin kulkuvälineeksi 45 numeron kengät. Eivät sittenkään olleet ihan parhaat tanssikengät, mutta se ei suinkaan ollut järjestäjien vika. Aloitettiin juhlat kahvilla ja donitseilla, joissa ei myöskään ollut mitään valittamista, mutta… Sähellystä säheltämisen jälkeenkin.

Asiat muuttuvat muutamassa vuosikymmenessä, joten ainoastaan ihmettelin, kun vanhassa lippukojussa ei enää myyty lippuja, vaan järjestyksenvalvoja ystävällisesti ilmoitti, että kahviosta voi ostaa lippuja. Kahvioon siis päästiin ja saatiin ostettua kahvit ja munkit, mutta ei lippuja. Lipunmyyjää ei yksinkertaisesti ollut, johonkin oli kyseinen virkailija kadonnut. Mahdollisesti oli unohtanut tulla tai jäänyt kokonaan rekrytoimatta. Oli miten oli, niin päätettiin kuitenkin mennä lavalle tanssimaan. Olisihan se varmasti onnistunutkin, mutta kun lavan ovet olivat lukossa ja avaimenhaltijakin jossain teillä tietymättömillä. Jotenkin fiilis hieman lässähti ja aloin jo epäilelä, että koko juhannus on siirretty. No avautuihan tanssilavan ovet jotenkin, kun avain löytyi jostakin ja ainakin orkesteri pääsi sisälle. Olisihan mekin päästy, mutta kun tunnustettiin, että ei meillä ole lippuja. Toki ystävällinen järjestysmies ohjeisti, että menkää ostamaan liput. Mentiin siis takaisin sinne kahvioon, jossa lippuja kuulemma oli, vaan kun ei ollutkaan. Lipunmyyjälle oli jostakin löytynyt tuuraaja ja hänet oli passitettu lippukopille, josta sitten kuulemma lippuja sai. Mikäpä siinä, sitten käveltiin portille, josta ajat sitten oli kävelty sisään, ostettiin liput ja taivallettiin tanssilavalle, jossa sitten kukaan ei kysynyt lippuja. Ainakin omatunto oli puhdas. Liput oli ostettu ja orkesteri soitti. Pienen vaivannäön jälkeen juhannus siis saattoi alkaa, ja pari kappalettakin tanssittiin ennen kokon sytyttämistä.

Liekö sitten paloturvallisuuskysymys, kun kokko oli hinattu pienen matkan päähän rannasta, jossa se lopulta sitten sytytettiin. Ilma oli kaunis, eikä kokkokaan ruma ollut, mutta kovasti oli pienenpuoleinen. Sanoisin, että isompia liekkejä olen nähnyt joskus partiolaisena kahvinkeittonuotioissakin, puhumattakaan pohjalaisten pääsiäiskokoista. Myönnettävä toki on, että pääsiäiskokot palavat pääsiäisenä, jolloin ympäristö ei ole ihan yhtä herkkää tulelle kuin nyt keskikesällä.

 
Tärkeintä juhannuksessa kuitenkin on se, että sain taas panna kesäpuvun päälle, tanssia oman vaimon kanssa ja että pääsee odottamaan joulua. Niin, että oikeastaanhan se juhannus meni ihan hyvin, ja ensi vuonna sitten uudelleen.



perjantai 23. kesäkuuta 2017

Perussuomalaisetko tuollaisia?


Ei nyt sentään. Suomainen on perusluonteeltaan rehellinen, ahkera ja avulias. Siitä ei näy merkkikään halla-aholaisessa rasistien joukossa. Ei puolueen tynkä edes tuota nimeä ansaitsisi, sillä kyllä lähempänä perussuomalaisuutta ovat ne ihmiset, jotka melko yksimielisenä marssivat ulos tuon puolueen ryhmähuoneesta päättäen sanoutua irti porukasta. Nimi jäi rasistien haltuun, vaikka joukossa ei liene ainuttakaan perussuomalaista. Minkäs teet, kun lakia on noudatettava ja lakihan sanoo, että puolueesta voidaan kyllä erota, mutta nimeä ei voi viedä mennessään.

Kun Jussi Halla-aho aikoinaan eduskuntavaaliehdokkuutta harkitsi, hän taisi olla ainut, joka otti huomioon sen mahdollisuuden, että vaikka hän saisi runsaasti ääniä, voisi hänen ehdokkuutensa ääniä puolueelta myös viedä. Tämä ilmenee vaimoni saamasta viestistä, jossa Jussi tiedustelee, mitä Pirjo arvelee tilanteesta. Olisiko hänen ehdokkuutensa plussaa vai miinusta kokonaisuutta ajatellen. No selvähän se, että miinustahan se, sillä eivät oikeat suomalaiset ole rasisteja. Vuosien varrella puolue oli kuitenkin niin paljon muuttunut, että tuollaiset lieveilmiöt saivat oman mahdollisuutensa ja nyt ne koituivat puolueen tuhoksi.

 
Monissa kirjoituksissani ennustin puolueen hajoamista, jos Halla-aho tulisi puolueen puheenjohtajaksi valituksi. No niinhän siinä sitten kävi. En kylläkään halunnut olla oikeassa, enkä ihan näin nopeaa ja perinpohjaista hajoamista odottanutkaan, mutta toisaalta tuo rasistilauma ei muuta ole ansainnutkaan. Ei Jussi Halla-ahokaan ymmärtänyt sitä, että hänen mukanaolo kaikenlaisissa vaaleissa on vahingollista. Jos hän yhtään olisi ajatellut puoluetta, ei hän olisi lähtenyt koko puheenjohtajakilpaan.

Puolueen perustaminen ja kannatuksen nostaminen oli Timo Soinin elämäntyö. Se oli saavutus, johon en usko yhdenkään noista rasisteista pystyvän, joten puolue on nyt mennyt, aivan kuten kommunismi. On täysin väärä uskomus, jos uskotaan, että tohtorin hattu, joka Halla-aholla on, vaatisi päätä. No oikeastihan se vaatii päätä, mutta alapäätä, sillä jos halua on ja pylly kestää, niin kuka tahansa voi ruveta tohtoriksi. Ei siihen mitään lahjakkuutta tarvita, enemmän sitä tarvitaan pituushyppyynkin. Sekä tohtorin hattu että pituushyppy voivat kyllä Suomen tapaisessa yhteiskunnassa tuoda parlamenttiin paikan, vaikka politiikasta ei mitään ymmärtäisikään. Näin se vaan menee, kuten ehkä olette huomanneetkin.

Joku arvosteli jo uuden perustettavan yhdistyksen nimen valintaa. Ehkäpä minäkin olisin valinnut toisin, mutta kaikkeen tottuu. Kyllä minäkin kannatuskorttiin nimeni pistän, jos sellainen eteeni tulee. Olipa puolueen nimi sitten Sininen tai punainen, kunhan ei ole vihreä. Sen verran katson olevani velkaa Veikko Vennamolle, Timo Soinille ja perussuomalaisille. Kaipa me jokainen sen ymmärrämme, että oli pakko tehdä se, minkä nämä todelliset perussuomalaiset tekivät.

Kyllä siinä rasistijoukossa ihminen olisi saastunut.