keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Onko osaaminen laskenut


Ei tästä kovin pitkä aika ole, kun kirjoitin haitallisesta koulu-uudistuksestamme. Sen jälkeen on monesta tuutista saanut kuulla, kuinka suomalaisten koululaisten osaamistaso on laskenut ja kansa vaikuttaa jopa tyhmemmältä kuin se joskus menneinä vuosina on ollut. Ehkä sekään ei ole ihan totta, mutta oppimisen taso on kyllä laskenut. Tekisi melkein mieli hakata lakkia lattiaan ja huutaa, että siinäs näitte.  Ei koulu-uudistuksen syyksi ihan kaikkea voi panna, vaikka sillä varmasti oma osuutensa onkin.

On totta, että ala-asteella on tärkeää, että mahdollisimman moni saa peruskoulutuksen, niin että osaa lukea ja kirjoittaa.  Hyvä myös, että osaa laskea ainakin omat menonsa ja tulonsa, mutta edes peruskoulun koko oppimäärää ei tarvita läheskään kaikissa ammateissa. Tärkeintä olisikin saada ihmiset tuntemaan omat rajansa ja hakeutumaan niihin ammatteihin, joihin heillä on edellytyksiä. Me tarvitsemme laajaa osaamista tässä maassa, joka tarkoittaa myös ns. suoritustason ammattilaisia. 

Samanaikainen suuri työttömyys ja suuri työvoimapula ei selity pelkästään sillä, että ihmiset eivät voi tai eivät halua muuttaa työn perässä sinne, missä töitä on.  Osa kansasta katsoo, että on jotenkin arvoa alentavaa tehdä niitä töitä, joita olisi tarjolla. Olen ollut luennoimassa eräällä työnhakukurssilla, jossa nuori insinööri ei mitenkään voinut ymmärtää, että tärkeämpää kuin päästä johtajaksi on päästä töihin.  Tietysti on totta sekin, että osa kansasta on ns. ylikoulutettuja, mutta työnteon osaaminen on kai sittenkin tärkeämpää kuin siistit työpaikat ja hienot tittelit.  Kyllä kaikki tulee aikanaan, jos kyvyt riittävät.  Sen verran yhteiskuntakin voisi tehdä, että pudottaisi yliopistojen määrää ja nostaisi esimerkiksi korkeimpien tutkintojen tasoa. Ei se ihan oikein ole sekään, että esimerkiksi tohtorin tutkinto selvitetään pelkillä istumalihaksilla ja selkäydinreflekseillä.  Vähennetään siis yliopistoja, mutta vaaditaan huippututkintoihin pikkuisen enemmän.

On jotenkin noloa, että maailman sadan parhaimman yliopiston joukkoon sopii vain yksi suomalainen yliopisto ja sekin armosta. Ei meillä ole kanttia puhua maailman parhaasta koulujärjestelmästä, kun sekään tuskin kunnolla mahtuu sadan parhaan joukkoon. Sen toki myönnän, että meillä on laaja harava, joka kerää suhteellisen suuren määrän lapsia oppivelvollisuuden piiriin. Monelle se on kuitenkin ”pakkopullaa”, ja sille meidän pitäisi tehdä jotain.

Luin jonkun blogista epäilyn, että nämä pakkopullan syöjät muodostavat sen väliinputoajien ja syrjäytyneiden joukon, josta erilaiset populistiset puolueet ammentavat kannattajakuntansa. Voitte lukea itsekin: https://yle.fi/uutiset/3-10047640 - en ole yksin tämän mielipiteeni kanssa.
 

Olen sitä mieltä, että koulujärjestelmämme peruskoulusta yliopistoihin saakka kaipaisi perusteellisen remontin, mutta sama pätee myös poliittiseen järjestelmäämme. Maassa, jossa riittäisi korkeintaan neljä puoluetta, on pelkästään populistisia puolueita puolenkymmentä ja kaikki lähes samanlaisia. Puolueiden tulisi vain sallia hieman väljyyttä jäsenilleen, sillä luulen, että koko maassa ei ole kahta ihmistä, joilla kaikissa asioissa olisi identtinen mielipide. Miksi siis odotamme, että puolueen sisällä ei voitaisi ajatella itsenäisesti. 

Perustuukohan tuo kaikki tasapäistämispolitiikkaan, jota me nimitämme tasa-arvoksi?  Lopulta meidän kai tulee myöntää, että me jokainen tulemme tähän maailmaan oman eväspakettimme kanssa. Kaikkien eväät ovat hieman erilaiset, ja se vaan on näin.  

tiistai 30. tammikuuta 2018

Kansa joka pimeydessä vaeltaa


Oliko se Hietanen, joka Tuntemattomassa sotilaassa sanoi: ”Mä olen ku klapil päähän lyöty”, ihmetellessään jotakin?  Klapil päähän lyöty olen minäkin kuunnellessani suomalaisten analyysejä terroriteoista.  Suomessa on tapahtunut useita kouluampumisia. Hyvinkäällä ammuttiin summittaisesti ihmisjoukkoon ja tapettiin viattomia ihmisiä; samoin kävi Imatralla, jossa ilman mitään näkyvää syytä ammuttiin ravintolasta tulevia ihmisiä. Myös itäsuomalainen sarjahukuttaja todettiin hieman vinksahtaneeksi.  Noiden tapausten lisäksi on yksittäisiä tappoja siellä täällä.  Ei siis ihme, että suomalaisia pidetään yhtenä maailman väkivaltaisimmista kansoista. Nuo kaikki tekijät ovat siis suomalaisia.

Kun Suomen ylikireän turvapaikkapolitiikan takia joku nuorimies Turussa pimahtaa, aletaan puhua terrori-iskusta ja koko maan turvallisuusvalmius asetetaan korkeammalle tasolle. Ainahan tämä on ollut turvaton maa, sillä täällä asuvat suomalaiset, tuo väkivaltainen kansa. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, ei oikein tunnu tosiasioita näkevän.  On totta, että kun hermo pettää, on ympäsristö vaarassa, pettipä se hermo ulkomaalaiselta tai suomalaiselta, siinä tuskin on paljon eroa.

En minä koskaan kovin kaukana Suomesta ole elänyt, mutta 60-70-luvulla kuitenkin Ruotsissa. Jokainen, joka noihin aikoihin oli elintasopakolaisena läntisessä naapurissamme, muistaa varmaan elämää siellä.  Varsinkin kielitaidottomat suomalaiset kokivat kohtelun hyvinkin rasistiseksi, ja näitä pimahtamistapauksia sattui silloin tällöin. Ei ollut yksi eikä kaksikaan kertaa, kun jouduin rauhoittelemaan väkivaltaista suomalaista Oskarshamnin keskustassa.  Ehkä eivät ruotsalaisetkaan aivan synnittömiä olleet, mutta kyllä alkusyy löytyi lähes aina suomalaisista, ja lehdet kirjoittivat ”En finne igen”. 

Rinta rottingilla me suomalaiset julistamme rakentaneemme ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan.  Varmasti siirtolaiset tekivät siinä oman osuutensa, mutta minun aikanani siellä oli kyllä myös jugoslaaveja, kreikkalaisia, turkkilaisia ja bulgaareja.  Varmasti nämä siirtolaisjoukot omalta osin auttoivat talouskasvussa, mutta eiköväthän suurimman osan tehneet kuitenkin ruotsalaiset itse.

Näin on käymässä Suomessakin. Kun lusikalla syötetyt suomalaiset eivät halua mennä töihin sinne, missä töitä on, tekevät ulkomaalaiset nuo matkat. Samoin ulkomaalaiset tekevät myös ne työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa. Se nyt vaan näyttää olevan niin, että me emme näe niitä satoja maahanmuuttajien perustamia yrityksiä, jotka työllistävät myös suomalaisia.

Ehdottomasti olen sitä mieltä, että hieman löysempi turvapaikkapolitiikka lisäisi vielä tätä kehitystä ja maassa olisi kaikilla hyvä olla.  Ihan kipeäksi olin tulla, kun pieni mutta äänekäs lauma hehkutti Laura Huhtasaaren nimeen rajojen sulkemista. Ehkä me suomalaiset pelkäämme, että Trumpin politiikkaa vastustavien tavoin joudumme sanomaan ”siirtolaiset ovat tämän maan rakentaneet.”

Tottahan se, että Karjalan pakolaiset eivät ihan ulkomailta tulleet eivätkä toki yksin nostaneet tätä maata, mutta varmasti olivat hyväksi avuksi firmoineen kaikkineen. Parhaiten menestyneet maat kai Euroopassa ovat Sveitsi ja Saksa.  Sveitsissä joka neljäs asukas on ulkomaalainen ja Saksassakin asuu heitä noin kahdeksan miljoonaa.

Suomi tuskin pääsee tuohon kehitykseen mukaan, sillä Suomen muuttovirta on kulkenut väärään suuntaan.  Ulkomailla asuu lähes kaksi miljoonaa suomalaista, rakentamassa milloin minkin maan hyvinvointia.  Tuskinpa tämä kuninkuusravien yleisömäärän kokoinen Suomeen saapunut maahanmuuttajien joukko pystyy tuota lovea täyttämään.  Ei, varsinkaan kun meillä ei oikein ole mitään vetovoimatekijöitä, ja liian suuri osa kansasta on rasistista.

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, saa ihan itsekseen kompuroida.    

Kuvakaappaus: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/ville-ranta-iskun-jalke-1



maanantai 29. tammikuuta 2018

Suomi voitti vaalit


Vanhana urheilumiehenä iloitsen aina ,kun joku tapahtuma päättyy Suomen voittoon.  Ei näistä hetkistä liian usein saa iloita, joten jonkun verran on riemuittava myöskin poliittisista tapahtumista, jotka päättyvät selkeästi isänmaamme eduksi. Suurin osa kansasta näytti tajuavan sen, mikä on maamme etu, joten tuota historiallista vaalitulosta oltiin rakentamassa yli puoluerajojen.

  
En nyt ihan niinkään sanoisi, että muut ehdokkaatkaan olisivat ihan varta vasten Suomen vastaisia olleet, eivätkä kovinkaan monet tuntuneet surevan selkeää tappiotaan.  Kertoihan tuo vaalitulos sen tilastollisen tosiasian, jota ei mikään muuta. Suurin osa kansasta ajattelee Suomen parasta, mutta aina on muutamia, joilla on omat ajatukset, ja niin sanotusti oma lehmä ojassa.  Jos entiset ministerit pudotetaan joukosta pois, niin eipä monikaan ehdokkaista olisi jaksanut kantaa presidentin raskasta viittaa.

Haavisto sijoittui toiseksi, mutta varsin mitättömällä äänimäärällä hänkin. En usko, että edes kovin moni ideologisesti vihreä äänesti Pekkaa. Kyllä tuo vähän toistakymmentä prosenttia vastaa aika tarkasti sitä lukemaa, jomka oletetaan edustavan seksuaalista vähemmistöä.

Laura Huhtasaari sijoittui kyllä kolmanneksi, mutta ei hänenkään kannata kovasti rintoihinsa takoa. Tuo muutaman prosentin kannatus kertoo ainoastaan sen tosiasian, että tuo lukema kertoo suunnilleen rasistien määrän Suomessa. Oikeasti kakkosen ja kolmosen äänet eivät siis kerro puolueen kannatuksesta, vaikka on oletettavaa, että Perussuomalaiset olivat muita puolueita tiukemmin oman ehdokkaansa takana.

Todellinen yllättäjä olikin Paavo Väyrynen, joka onnistui viemään osan Keskustapuolueen äänistä, ja kun vielä Niinistö vei niistä leijonan osan, ei puolueen varsinaiselle ehdokkaalle paljon jäänyt. Matti Vanhanen olisi varmasti klaarannut presidentin pestin ihan ok, mutta suurin osa ”kepulaisitakin” valitsi varman vaihtoehdon.

Tuula Haatainen oli varmasti nainen paikallaan, eikä puolue varmaan olisi parempaa ehdokasta löytänyt, mutta parhaillaan vellovat lakon uhat saivat vastuullisimmat puolueen kannattajat näkemään ,mitä saattaisi olla edessä, jos valittaisiin joku demari.  Tuskinpa Haatainen yleislakkoa olisi järjestänyt, mutta varma on aina varmaa.  Toki SDP on edelleen monin verroin ”persuja” suurempi puolue, vaikka Haatainen hävisi Huhtasaarelle. Tosipaikassa Haatainen varmasti päihittäisi Huhtasaaren mennen tullen.

Se, mitä tuli Haataisesta sanottua, pätee varmasti myös Kyllöseen. Maltillinen ja asiallinen Kyllönen ei loistanut tenteissä, joka varmasti vaikutti jonkin verran lopulliseen äänimäärään. Kuten sanottu, eivät Kyllösen äänetkään korreloi puolueen kannatusta.

RKP:n ehdokas Nils Torvalds piti perää, eikä se mielestäni anna kuvaa ainakaan ehdokkaan kyvyistä.  Ehkä Torvaldsin Nato-myönteisyys karsi ääniä, mutta jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että hän olisi tarvittaessa ollut ihan hyvä presidentti, jota ei ehkä ihan kaikista ehdokkaista voi sanoa.

Pari puoluetta oli vaaleissa ilman omaa ehdokasta, mutta ainakin Sininen Tulevaisuus oli julkisesti ilmoittanut asettuvansa Sauli Niinistön taakse, joten puoluetta voidaan pitää yhtenä voittajana.  Toki puolueen kannatusta ei näissä vaaleissa voi mitata, mutta se ei liene näiden vaalien tarkoituskaan.



sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Kun puolue loikkasi


No eihän se varsinainen loikkaus ollut, sillä se tapahtui vähän kerrassaan, jossakin vaiheessa tuli vain ”oikeamielisten” mitta täyteen.  Historia kertoo, että kaksi Maalaisliiton suurta miestä, Urho Kekkonen ja Veikko Vennamo ajautuivat hieman eri linjoille, eikä karjalaissyntyunen Veikko oikein hyväksynyt Urhon venkoilua. Vennamon mielestä asioista piti puhua niiden oikeilla nimillä ja kansalta ei saanut pimittää mitään.  Voi olla, että Kekkosen politiikka oli sittenkin oikea maamme tulevaisuuden kannalta, mutta kyllä Vennamon politiikka tutui kuitenkin hieman rehdimmältä. Aikaa myöten tämä johti näiden mahtimiesten eroon, Vennamo erosi Maalaisliitosta ja perusti oman puolueen. Tuon puolueen minä opin tuntemaan SMP: nä ja kieltämättä ihastuin Veikon suoriin sanoihin ja hänen puheeseensa rötösherroista. Toki rötösherroja oli silloinkin, niin kuin nytkin.



Olin mukana SMP:n opiskelijajärjestössä ja tein lähinnä juoksupojan tehtäviä, enkä ole täysin selvillä niistä syistä, mitkä johtivat puolueen konkurssiin.  Varmaa kuitenkin oli, että puolueen määrätietoinen ja oikeudenmukainen politiikka teki siitä yhden merkittävimmän puolueen 70-80-luvulla.  Puolue nousi hallitukseen ja Lex-Leppäsen nimellä tunnettu laki auttoi Suomea nousemaan työttömyyden suosta. Urpo Leppänen oli silloinen työministeri, joka todella teki jotain.

SMP:n konkurssin jälkeen sen tyotä jatkamaan perustettiin uusi puolue, silloisen kansanedustaja Raimo Vistbackan ja puoluevirkailija Timo Soinin toimesta. Kun Soinista tuli puolueen puheenjohtaja, hän yritti kyllä seurata esikuvansa Veikko Vennamon johtamistyyliä, mutta ei tainnut siinä täysin onnistua. Soinia pidettiin diktaattorina, vaikka luultavasti hänen olisi pitänyt tarttua vieläkin rautaisemmin puolueen sisällä muhivaan epäoikeudenmukaisuuteen. Puolueen sisälle pesiytyneet rötösherrat saivat jatkaa toimintaansa rikostuomioista huolimatta. Puolueen säännöissä oli kyllä tuo maininta hyvämaineisuuden vaatimuksesta, mutta sitä sääntöpykälää ei koskaan käytetty.   Mikäli tätä pykälää olisi käytetty, on luultavaa, että puolue olisi pysynyt ruodussa ja olisi edelleen merkityksellinen politiikantekijä.

Kun Jyväskylän puoluekokouksessa 2017 tapahtui tuo vallankaappaus, oli jokseenkin selvää, että Halla-ahon perussuomalaiset eivät enää kelpaisi hallitukseen, sillä tuskinpa kukaan halusi tehdä työtä yhdessä tuon joukkion kanssa. Kesän kokouksesta voidaan puhua mitä tahansa, mutta vaikka kaikki meni juridisesti aivan oikein, oli selvää, että kyseessä oli vallankaappaus. Olin itse paikalla ja en voinut muuhun johtopäätökseen tulla.  Selvää oli, että puolue hajoaisi, mutta nyt Siniseen tulevaisuuteen liittyneet ihmiset eivät suinkaan loikanneet. Kyllä siinä niin kävi, että puolue liukui alta pois, ja Sininen tulevaisuus jatkaa tuota Vennamon ja Soinin viitoittamaan linjaa aivan perussuomalaisten alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti.

Se oli siis puolue, joka loikkasi, ja kyllä minä toivoisin, että kieroilulle ja epäoikeudenmukaisuudelle ei enää annettaisi tilaa.  Me emme ole natseja, vaikka Natsi-Saksan apuun jouduimmekin sodissamme turvautumaan.

Totuus ei pala tulessakaan. Kyllä minä olen hieman ylpeä siitä, että Sampo Terho uskalsi blogissaan kertoa totuuden hallituksen sisäisistä asioista. Kyllä ne asiat kuuluvat myös kansalle, sillä ministerit ovat meidän palvelijoita.  Vilpittömästi toivon, että Sininen tulevaisuus rp nousisi edeltäjiensä SMP:n ja Soinin Perussuomalaisten tapaan puolustamaan totuutta ja kansaamme.  Mielestäni Halla-ahon perussuomalaiset eivät sitä edes halua tehdä, vaikka kaappasivat myös puolueen nimen ja rahat. 

Ilman rahaa pärjätään ja luodaan uusi nimi ja muistetaan, että aate on rahaa tärkeämpi ja se kyllä kantaa.   

lauantai 27. tammikuuta 2018

Mitä pitäisi leikata


Kaipa minä tiedän mistä puhun, kun puhun opintotuesta ja aikuisopintorahasta. Tottahan se on, että minäkin olen saanut nostaa molempia, asumislisineen kaikkineen. Kun nyt vastustan näitä sosiaalietuuksia, voidaan sitä tietysti pitää jonkinasteisena farisealaisuutena. Jos olisin kieltäytynyt nostamasta tuota rahaa, se tuskin olisi mitään muuttanut.  Toki nyt on hieman järki kasvanut ja tajuan sen epäoikeudenmukaisuuden, jota kokevat esimerkiksi puolta pienemmillä tuloilla elävät eläkeläiset. Siis ne, jotka elävät todellakin pienemmällä rahalla. Ei ole oikein, että yhteiskunta kustantaa opiskelijoiden keskiviikkoisen ”bilettämisen”, joka ainakin minun opiskeluaikoinani oli hyvin yleinen harrastus.


Kun hallitus suunnitteli opintotuen leikkauksia, kohtasi se suuren vastustusryöpyn, varsinkin vihreiden kannattajien taholta. Kukapa meistä omia tulojaan haluaisi leikata, ja tottahan on, että vihreiden kannattajista hyvin suuri osa on opiskelijoita tai muuten vain ymmärtämättömiä.  En kuitenkaan tässäkään kirjoituksessa tunnusta syyllistyneen kiihotukseen kansanryhmää vastaan, totean vain tosiasian. Koulutusleikkauksiin en tässä kirjoituksessa ota kantaa, mutta totean vain, että opintotuki kaikissa muodoissaan on sosiaaliapua, eikä kyse suinkaan ole koulutuksesta.

Sain idean tähän kirjoitukseen Helsingin sanomien kolumnista, jonka takana on Merituuli Saikkonen. En tiedä Saikkosen kokemuksia asiasta, mutta harvinaisen oikeassa oli. Minulla on omakohtaisia kokemuksia, koska olen saanut kulkea tämän suomalaisen koulujärjestelmän päästä päähän.  Ammattikoulun ja teknillisen koulun jouduin suorittamaan ihan itse hankkimillani rahoilla ja opintolainalla, mutta kun myöhemmin pääsin teknilliseen opistoon, sain jo nauttia ilmaisista aterioista ja opintotuesta. Aikuisopintorahaan pääsin käsiksi vasta kun osallistuin Tampereen teknillisen korkeakoulun järjestämään muuntokoulutukseen, jossa minustakin tuli DI. Koko korkeakoulussa opiskelun ajan tunsin itseni tosi rikkaaksi, sillä edelleen ateriat olivat halpoja, sain nauttia kaikista opiskelijoille suunnatuista alennuksista, enkä edes polta tupakkaa enkä juo viinaa.  Vaikka ymmärränkin olleeni monia eläkeläisiä paremmassa asemassa, en silti ymmärrä, miten kenelläkään on varaa moiseen ”huvitteluun”.   Oli varaa tai ei, niin valtiovallan ei sitä sentään tulisi tukea.

Merituuli Saikkonen kirjoitti siis todella sattuvasti asiasta, josta on joko kokonaan vaiettu tai käytetty harhaanjohtavia nimityksiä.  Opiskelu on yksityisen ihmisen sijoitus omaan elämään, ja sen rahoitus tulisi olla, liikeyritysten tapaan, ihmisen oma asia.  Yhteiskunnan panokseksi tulisi riittää opintolainan takaus, sekä nuo paljon puhutut alennukset. 

Jos et usko siihen, että kykysi riittävät lainan takaisin maksuun, älä opiskele. Kyllä me tarvitaan ihmisiä myös suoritusportaaseen.