Kiusanhenget

Viimeaikaiset uutiset puhuvat taas niin kovasti koulukiusauksesta, että en malta olla heittämättä lusikkaa samaan soppaan. 

Varsinaista koulukiusausta en muista kovin paljon kokeneeni, joskin kai minä siitäkin osani sain. Erilaisuus siinä kai oli se avainsana, ja kun olin ”ryssän lapsi”, niin sodan jälkeisenä aikana tuskin yksikään ”Karjalan pakolainen” säästyi jonkinasteiselta kiusaukselta tässä rasistisessa maassa.  Lapset eivät niinkään toisiaan kiusanneet, vaan se jäi enemmänkin opettajien tehtäväksi.  Sen aikaiset opettajat osasivat kyllä kiusaamisen taidon, enkä ole ihan varma, onko tuo ominaisuus vieläkään kokonaan kadonnut.

Edelleen on olemassa opettajien suosikkeja ja inhokkeja. Eräässä koulukiusaamista käsittelevässä ohjelmassakin tämä todettiin, vaikkakin samaan hengenvetoon sanottiin myös, että se on harvinaista. No näinhän se varmaan on.

Samat asiat kuin koulukiusauksessa saattavat näkyä myös järjestötoiminnassa ja työelämässä. Jokaisessa vähänkin isommassa työpaikassa on pyrkyreitä, jotka ovat valmiit puukottamaan selkään jopa niitäkin, jotka ovat heitä auttaneet.

Olin aikoinani kouluttajana yhdessä aikuiskoulutuskeskuksessa, jossa minäkin sain tuon kokea. Luulen, että olin melko hyvä kouluttaja ja pyrin olemaan myös oikeudenmukainen toisia opettajia kohtaan.

Eihän näissä oppilaitoksissa mitään suuria elämänuria rakenneta, joten minäkin halusin vain rauhassa tehdä omaa työtäni. En tavoitellut rehtorin virkaa, enkä halunnut myöskään osastonjohtajaksi, vaikka toki olisin ollut pätevin vaihtoehto siihenkin virkaan. En oikeastaan pitänyt koko virkaa tarpeellisena, ja kun lisäksi eläkeikäkin alkoi häämöttämään, vastasin tiedusteluun, että en ole käytettävissä.

Virkaan valittiin sitten henkilö, jonka ”saavutuksista” tiesin jotakin, vaikka en halunnut kertoa. Kyllä minä väitän, että valinta oli täysin poliittinen.  Ehkä politiikasta johtui myös tuo niin sanottu työpaikkakiusaaminen, sillä silloin oli eduskuntavaalit tulossa, ja erään toisen puolueen ehdokas pyysi minua vaalipäällikökseen, johon tehtävään suostuin. Minun kohdalla ei kyse ollut niinkään politiikasta, kuin siitä, että pidin henkilöä kansanedustajaksi sopivana.

En ehkä olisi lähtenyt leikkiin, jos olisin tiennyt sen koskettavan kyseistä osastonjohtajaa niin pahasti, että hän aloitti systemaattisen vainoamiseni. Yllättävää sivustatukea hän sai entiseltä oppilaaltani, jonka puolesta olin suorastaan taistellut, että hän sai viran tästä oppilaitoksesta.  Kumpikaan näistä herroista ei olisi virkaansa päässyt ilman minun myötävaikutustani, ja vaikka en kiitosta odottanutkaan, en myöskään odottanut esimerkiksi jatkuvaa kyselyä ”milloin lähdet eläkkeelle”. Kerroin kyllä asiasta rehtorille ja hieman lohdutti hänen sananansa: ”Sinä jäät eläkkeelle silloin kun itse niin päätät”.  Joka tapauksessa pidin moista kyselyä lähinnä työpaikkakiusaamisena.  Samaa mieltä olivat myös muutamat kollegani, joille asiasta kerroin.

Samaa rataa saattavat edetä myös koulukiusaajien motiivit, vaikka ne ilmenevätkin hieman eri tavalla. Koulukiusaajien motiivi on usein kiusattavan erilaisuus joko ulkonäöltään tai käytökseltään. Pääsääntöisesti on niin, että kiusattava menestyy koulussa paremmin kuin kiusaaja, mutta tämä ei selitä koko ongelmaa. Tässä iässä ei myöskään ole kyse mistään uralla etenemisestä.

Lapset pitävät nahinat usein omana tietonaan, joten meidän vanhempien tulee reagoida erityisen herkästi silloin, kun olemme havaitsevinamme merkkejä kiusauksesta.  Myös työpaikkakiusaukseen tulee reagoida niiden työtoverien, jotka tunnistavat nuo merkit.

 

 

 

Kun taito ei riitä

Ei se aina niin helppoa ole tämä maailman parantaminen. Monessa asiassa pitää olla aika tarkka, ettei tulis sanottua väärää todistusta asioista ja ihmisitä. Se kai minut pitää politiikassakin vähän niin kuin ulkojäsenenä.

Olen toki melko korkeasti koulutettu (DI) ja siksi kai melko kriittinen monen asian suhteen.

Muistan hyvin opintoaikaisen mielilauseeni: ”Mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, miten vähän tietää..  Kyllä se näyttää pitävän paikkansa tänäkin päivänä.

Paljon olen asioita ihmetellyt nyt politiikkaa seuratessani. Tuo täydellisen tietämättömyyden antama varmuus saa ihmiset laukomaan mitä ihmeellisimpiä asioita ja kannattamaan juttuja, jotka todellisuudessa toimivat täysin kannattajansa päämäärien vastaisesti.

Erityisen tuttua minulle on vihreiden taaperrus, sillä olin vihreiden kannattaja niin kauan kuin liike pysyi aatteellisena liikkeenä. Ei sillä osaamisella olisi pitänyt ryhtyä puuttumaan poliittisiin päätöksiin.  Eihän se osaaminen tai totuudenrakkaus näytä hyvin yleistä olevan muissakaan puolueissa, mutta kun nyt vihreien toilailuja olen eniten seurannut, koetan pysyä asiassa.

Ensimmäinen asia, joka meidän jokaisen pitäisi tietää on termi nimeltä elinkaari. Teknisillä tuotteilla se tarkoittaa matkaa piirustuslaudalta viimeiseen ”leposijaan”.  Luin vasta sanomalehdestä ”uutisen”, jossa kerrottiin, että sähköauto tuottaa elinkaarensa aikana enemmän päästöjä kun pieni polttomoottorilla varustettu auto.  Tosiasiassahan tuo ei ollut uutinen, sillä ainakin minä tiesin sen. En siis ole ainut, koska lehdetkin siitä kirjoittavat.

Toinen vihreiltä salattu arvoitus on tuulivoima.

Tuulivoimayhtiöt markkinoivat tuulivoimaa saasteettomana energiana ja vihreät taputtavat käsiään.

Tottahan se onkin. Tuuli sinänsä on varsin saasteetonta ja ihan käyttökelpoista, esimerkiksi purjehduksessa. Kun siihen yhdistetään tuulimylly ja aletaan puhumaan sähkön tuotannosta, tilanne muuttuu sangen radikaalisti.

 

                                          Viimeisintä teknologiaa. Käyttää sekä tuuli- että aurinkovoimaa.
 

Peliin tulevat saasteet, luontoarvot, eläinten ja ihmisten terveys sekä energian hinta. Olen joskus kirjoittanut erittäin vaikeasta kasvihuonekaasusta, jota nuo häkkyrät lähettävät.  Myllyt sisältävät satoja litroja öljyjä, joiden loppusijoituspaikkaa en ainakaan minä tiedä. Kuuden vuoden välein vaihdettavien myllyn siipien loppusijoituspaikkaa ei taida kukaan tuntea, sillä jäteasemat kieltäytyvät vastaanottamasta tätä ongelmajätettä. Yhden kalajokisen myllyn siipien loppusijoituspaikan olen kyllä nähnyt. Ne lötköttävät siinä tornin juurella. Myös satojen tonnien betonimöykyt taitavat jäädä maanomistajan iloksi sinne maastoon, kun mylly joskus puretaan. Suomessa nuo purkamiset eivät vielä ole laajemmin alkaneet, mutta alkavat pian. Saksassa myllyjen keski-ikä on noin 13 vuotta, tuskinpa ne Suomessa kovin paljon kauemmin kestävät.

Suomalaiselta näyttävät saksalaisomisteiset energiayhtiöt toimivat Suomessa tasan niin kauan kuin meidän veronmaksajat haluavat tukea Saksan taloutta.

Tiedän, että myllyjen kustannuksen niiden elinkaaren aikana ovat noin 9 miljoonaa euroa per mylly ja nykyhinnoilla ne tuottavat elinkaarensa aikana vajaat 6 miljoonaa.  Ei tarvitse olla kovin hyvä matematiikassa ymmärtääkseen, ettei tuo oikein fiksua ole. Pahinta kaikessa, että tuo 6 miljoonaa valuu Saksaan, mutta sen 9 miljoonaa me suomalaiset maksamme.

Pitää olla peräti homeen vihreä, jos pitää tuota hyvänä diilinä.

Saksassa on jo toistatuhatta yhdistystä, jotka vastustavat tuulimyllyjä kuka milläkin perusteella. Tuulimyllyjen ainut ”hyvä puoli” onkin se, että sitä voidaan vastustaa tosi monilla perusteilla. Niinpä Suomi onkin tulossa Saksan perässä.

Saksassa ei tuulimyllyjä juurikaan enää rakenneta, mutta suomalainen sisu näyttää nyt pahat puolensa.

Toivottavasti se ei tee korvaamatonta vahinkoa.

Näinhän se yleensä on. Kun taito ja tieto ei riitä, niin vahinkoja syntyy.

 

 

Uskonto ja politiikka

Nuo tunteisiin vetoavat sanat eivät juuri koskaan jätä ketään kylmäksi, vaikka hyvin monet ihmiset väittävät, että eivät välitä kummastakaan asiasta. Nämä samat ihmiset ovat kuitenkin valmiita ottamaan kiivaasti kantaa esimerkiksi islaminuskoisten maahanmuuttoon. Usein siinä tulee näkyviin myös poliittinen kanta.

Uskontoa ja politiikkaa yhdistää myös moni muu seikka. Ne ovat kansanliikkeitä, joissa tunne ohittaa tiedon ja järjen. Voimakkaimmillaan tuo usko näkyy ääriliikkeissä. Tiettyihin asioihin yksinkertaisesti jaksetaan uskoa, vaikka kaikki tilastolliset tosiasiat puhuisivat tätä ”uskonnollista” vakaumusta vastaan. Puolueiden ja järjestöjen nimiä muutetaan, kun niillä halutaan peittää yhteys johonkin entiseen ja huonoksi havaittuun, mutta toiminta jatkuu suunnilleen entisellään.

Kirjoituksistani voi ehkä todeta, että olen poliittisesti valveutunut ja tietyn puolueen kannattajakin. En ole kuitenkaan valinnut vahvinta puoluetta, vaan hyvin itseni näköisen puolueen, jonka oletan ajavan koko kansan etua. Pahaa kyllä pelkään, että tämä kansa ei anna siihen tilaisuutta, mutta en voi siitä ottaa vastuuta.

Uskonnollista näkemystäni ei niinkään näissä kirjoituksissa ole näkynyt, mutta voin jälleen kerran kertoa, että myös tässä suhteessa olen valveutunut. Olen kyllä ortodoksi, mutta en väitä olevani selkeästi oikeaoppinen. En ainakaan niin, että väittäisin kaikkien muiden olevan väärässä. Uskon esimerkiksi, että ”Allah on suurin... ” mutta en ole lainkaan varma siitä, onko Muhamed hänen profeettansa. Jos on, niin hyvä niin. Sana ”allah” on arabiaa ja tarkoittaa nimenomaan jumalaa.  Ei meillä ole syytä syrjiä ketään kielen takia.

Tässä maassa on laki uskonnonvapaudesta, jota ainakin minä kunnioitan.  Minun mielestäni siis muslimit ovat tervetulleita tähän maahan samoin kuin muutkin kunnon ihmiset. Se ei tarkoita, että avaisin portteja rikollisille, sillä niitä meillä on omasta takaa jo aivan riittävästi. Uskonto ei kuitenkaan tee kenestäkään rikollista.

Näyttää siltä, että ääripolitiikka johtaa myös rikollisuuteen ja väkivaltaankin. Historia kertoo, että tässä ei ole kovin suurta eroa kummankaan laidan välillä. Kaikkihan me tunnemme nimet Stalin ja Hitler.  Ehkä eivät nykyiset toimenpiteet ole yhtä brutaaleja, mutta varsinkin äärioikeistolaisella laidalla näyttävät tapaukset hyvinkin pahoilta.  Kyllä näitä hitlereitä ja stalineja näyttää riittävän nytkin.

Olipa kyse siis uskonnosta tai politiikasta, fanaattisuus ei ole koskaan hyväksi enempää uskonnossa kuin politiikassakaan.  Oman mielipiteen voi aina ilmaista, mutta kyllä se siihen saisi jäädäkin. Toki olisi hyvä, jos tämän mielipiteen takana olisi edes hieman todellista tietoa.

Kuulisinpa joskus edes seuraavan lauseen: ”En tunne asiaa, mutta uskon näin.” Useimmiten kuulee vain väitteitä, jotka kumpuavat täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella uskosta omaan messiaaseen.

 

Hädässä ystävä tunnetaan

Jotenkin kuluneeltahan tuo otsikon lause tuntuu, mutta se pitää sisällään suuren totuuden.  Tämän totuuden olen joskus saanut kokea omassa elämässänikin, mutta en tätä ihan tarkoita nyt. Jotenkin tuo lause sopii myös tähän nykyiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa ihmiset hyppivät puolueesta toiseen ihan sen mukaan, minkä kokevat edullisimmaksi oman menestyksensä turvaamiseksi. 

Myönnän, että ei ole helppoa löytää ehdotonta totuutta lukuisien puolueiden joukosta, sillä luultavaa on, että jokaisessa puolueessa on jotain kannatettavaa samoin kuin jotain poisheitettävää. Myöskään yksityisen poliitikon töppäyksiä ei pitäisi langettaa koko puolueen synniksi, eikä tämän saisi antaa vaikuttaa omaan näkemykseen.

Oman poliittisen polkuni olen minäkin taivaltanut, vaikka en koskaan ammattipoliitikko ole ollutkaan. En edes erityisen aktiivinen politiikan harrastajakaan, vaikka pari kertaa olen kunnallisvaaleissa ehdokkaana ollutkin, ilman mainittavaa menestystä.  Olen kyllä melko korkeasti koulutettu ja suhteellisen kokenutkin, mitä tulee yhteisiin asioihin, mutta se ratkaisevin meriitti puutuu. Olin suhteellisen huono hiihtäjä, ja vaikka juniorina harrastin moniakin lajeja, niin se politiikkaan pätevöittänyt mitali puuttui.  Oman roolini olen aina asettanut tasolle, jolla uskon olevani kohtuullisen hyvä, enkä missään tapauksessa pidä oikeudellisuuden mittarina jonkun ihmisen tai puolueen saamaa äänimäärää. Minulle ovat tärkeitä asiat, joita puolue ajaa.

Olen kyllä vaihtanut puoluetta minäkin. Vai pitäisikö sanoa, että puolue on vaihtanut aateitaan ja samalla sysännyt minun kannatukseni syrjään. Ihan nuorena olin Kansallisissa nuorissa, joka lienee Kokoomuksen nuorisojärjestö, mutta ymmärryksen kasvaessa tajusin, että tämä ei ole se viiteryhmä, johon haluan kuulua.  Kuusikymmentäluvulla heräsin uudelleen, kun Veikko Vennamo piti tulikiven katkuisia puheita ”rötösherroista” ja monista muistakin asioista, jotka tuntuivat läheisiltä näin ”Karjalan pakolaisesta”. Nuo asiat eivät ole haihtuneet mielestä vieläkään, vaikka SMP kuoli ja kuopattiin ajat sitten. Vennamon oppipoika Timo Soini perusti SMP:n työtä jatkamaan Perussuomalaiset, jotka ajoivat hyvin samankaltaisia asioita. Tämä puolue sai minunkin sympatiani osakseen, niin kauan kuin ajoi minun arvostamia asioita.  Olin kyllä jo haistanut palaneen käryä, sillä puolueen nouseva kannatus toi mukanaan porukkaa, joka ei ehkä täysin täyttänyt minunkaan kriteerejäni. Lopullinen pläjäys nähtiin kuitenkin vasta Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa puolueen johtoon juntattiin täysin kansanvastainen porukka. Jo tässä vaiheessa minulle oli selvä, että tässä porukassa en voisi hengittää.

Koska en itse ole kovin aktiivinen, oletin poliittisen urani päättyneen. Onneksi puolueen fiksumpi siipi erosi myös ”persuista” ja sai pystyyn uuden puolueen. Tämä ryhmä tunnetaan nyt Sinisinä, ja sen toiminta perustuu suuresti Veikko Vennamon linjaamalle tielle.

 

 

Minäkin löysin taas oman viiteryhmäni ja päätin olla mukana. Valitettavaa on, että ensimmäisissä eduskuntavaaleissa, joissa puolue oli mukana, ei menestystä tullut.

Tuskinpa minun kannatukseni paljon menestykseen vaikuttaa, mutta haluan olla se ”ystävä”, joka seisoo rivissä vastoinkäymistenkin aikana .  Minun arvojani ei mitata kansanedustajien määrällä, vaan puolueohjelmalla ja minun omallatunnolla.

Tänään olen siis sininen, ja jos puolueen päämäärät pysyvät samoina kuin ovat nyt, luulen pysyväni sinisenä niin kauan kuin puolue ja minä elämme.  Siihen tuskin vaikuttavat huhupuheet, toisten puolueiden houkutukset tai kansanedustajien määrä.

 

 

Kuka tarvitsee kansallisvaltiota?

Poliittisessa retoriikassa puhutaan hyvin paljon kansallisvaltiosta, mutta harvoin kerrotaan niistä mahdollisista hyödyistä, joita tällainen eristetty suoja-alue toisi tullessaan. No ei oikeasti tuokaan, vaikka Hitler aikoinaan koitti puolustella sitä milloin milläkin tavalla.

Kokemukseni täällä Suomessa on osoittanut, että todella ei ole kovin suurta haittaa ihmiskunnalle, vaikka savolaiset aivan vapaasti saavat muuttaa Hämeeseen ja päinvastoin.

Ihmisten vapaalle muuttamiselle ei tulisi asettaa minkäänlaisia rajoituksia, vaikka tietyillä alueilla olisikin oma lainsäädäntönsä.  Syntyperästä riippumatta kaikkien tulisi kuitenkin noudattaa paikallisia lakeja.

Näinhän se menee siis kansallisesti, eikä suuria heimosotia ole syttynyt. Lähes kaikki merkittävät sodat ovatkin syttyneet kansallisvaltioiden välillä, sillä naapuri ei aina jaksa hyväksyä sitä, että tuo toinen naapuri on sattunut syntymään rehevämmälle maalle. Tai ainakin me luulemme niin.

Kyllä meillä Suomessakin on kansallinen joukkio, joka on sitä mieltä, että meidän reheville apajille ei saa tulla ihmisiä muualta, vaikka näillä olisi todellinen hätä, tai muuten vain kokevat elämänsä paremmaksi täällä.  No eivät ehkä sotaa julista, mutta suututtaa se, että joku pitää omana ansionaan sen, että on sattunut syntymään ”paremmalle” puolelle rajaa. Joskus saattaa peräti tuntua siltä, että tuota rajaa pitäisi siirtää.

Kansallisvaltioiden olemassaolo on eräs suurimmista sodan syistä.

Tätä Natsi-Saksan rotuoppia ja kansallisvaltioideaa on toki kannatettu eri puolilla maailmaa, mutta koskaan ei kukaan ole pystynyt kertomaan sen hyötyjä. Parhaiten maailmassa ovat menestyneet valtiot, jotka ovat suhtautuneet löysimmin. Esimerkkinä mainitsen Sveitsin ja Ruotsin.

Ruotsia on myöskin koetettu pitää esimerkkinä mahdollisesti negatiivisista asioista, joita ovat esimerkiksi jengityminen ja tietyt rähinät. On valitettavaa, että sellaista tapahtuu, mutta kun itsekin olen asunut Ruotsissa, niin haluan muistuttaa, että suurin osa Ruotsissa asuvista ulkomaalaisista oli ainakin 60-luvulla kotoisin Suomesta.  Me suomalaiset emme ole erityisen mallikelpoisia, vaikka itse niin koetamme itsellemme uskotella. 

 

Kyllä minunkin mielestäni valtiot saisivat olla valtioita, mutta mitään etniseen alkuperään liittyviä muuttorajoituksia ei saisi olla. Yleensäkin muuttorajoitukset tulisi rajoittaa henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.  Esimerkiksi rikosrekisteri tekisi ihmisestä muuttokelvottoman ja henkilön tulisi sitoutua paikalliseen lakiin ja sen noudattamiseen.

Jos siis katsot syntyneesi ”väärään paikkaan”, on sinulla oikeus valita joku muu paikka.

En missään tapauksessa ehdota rajojen poistamista, mutta en myöskään kannata täysin suljettuja rajoja, koska on todennäköistä, että tuollaisesta menettelystä ei hyötyisi kukaan.

Matemaattinen totuus on, että sanonta ”maahanmuuton kustannukset” on täydellistä huuhaata.  Pitkällä tähtäyksellä jokainen maahanmuuttaja on sijoitus, joka ennen muuta tuottaa itse itsensä.  Selkeimmin tätä voidaan verrata esimerkiksi syntyvyyteen.  On melko varmaa, että jokainen maahanmuuttaja on työllistynyt kymmenen vuoden sisällä maahanmuutostaan. Varmuudella voidaan myös todeta, että yksikään syntynyt ei siihen pysty, vaan on suoranainen kulu ensimmäiset 20-vuotta.

Emme me kuitenkaan puhu syntyvyyden kustannuksista.

Pitkällä tähtäyksellä maahanmuutto ei siis ole kustannus, mutta maastamuutto kylläkin.

 

 

Äanivyöry vai vaikutusvalta

Olen enemmän tai vähemmän ollut politiikassa mukana jo 60-luvulta lähtien, jolloin toimin lähinnä SMP:n juoksupoikana jakaen vaalimainoksia ja vastaavaa rekvisiittaa. Eihän minusta oikeaa poliitikkoa koskaan tullut ja hyvä niin, sillä kyllä minä kai paremmin kotonani olen insinöörinä, vaikka joskus kyllä sorrun ammatilliseen arvosteluun seuratessani poliitikkojen osaamista ihan tavallisissa asioissa. On melkein synti, että niin vähällä osaamisella saadaan päättää isoista, koko kansaa koskevista asioista. On vain niin, että tähän on päädytty, kun ei päättäjille ole asetettu mitään pätevyysvaatimuksia. Virkoja täytettäessä jonkin puolueen jäsenkirjalla voidaan ohittaa oikeasti pätevämpi hakija.

Puolueet taistelevat äänistä verissä päin, niin kuin täällä Jyväskylässä ihan käytännössäkin. Paremminkin pitäisi puolueen pyrkiä saamaan omaa sanomaansa perille. Se ei aina ole kiinni edustajien määrästä, vaan paremminkin laadusta. Puolueen gallup-kannatus ei aina kerro puolueen kyvyistä hoitaa yhteisiä asioita. Vaikutusvalta ei synny oppositiossa räksyttämällä, vaikka se saattaa lisätä jopa puolueen saamia äänimääriä. Mikään edustajien määrä ei kuitenkaan aina takaa vaikutusvaltaa, josta syystä puolueiden tulisikin hakea joukkoonsa ihmisiä, joilla on vahvaa osaamista. Osaaminen tuo yleensä mukanaan myös vaikutusvaltaa.

Kaikkien kanssa yhteistyöhön kykenemättömälle puolueelle ei oikein ole mitään hyötyä edustajista, jotka istuvat vain räksyttämässä, mutta joita ei kukaan ota tosissaan.  Olisi melkein parempi, että kuin ne tuolit olisivat tyhjinä - ei ainakaan tarvitsisi maksaa palkkaa eikä tarvitsisi kuunnella tyhmyyksiä.

Vaikka kuinka koettaisin välttää puolueiden nimeämistä, niin pakko on tuoda esille ihan esimerkin vuoksi PS.  Kyseessä on siis puolue, jolla on suhteellisen suuri kannatus, mutta ei juurikaan vaikutusvaltaa.  Puolue ei kelpaa hallitukseen räksyttävän oppositiopolitiikan takia, eikä puolueella ole myöskään yhtään oikeasti osaavaa edustajaa. Kannatuksesta huolimatta puolue saa siis tyytyä tuohon räksyttäjän rooliin.  Osittain tämä johtuu myös siitä, että kovinkaan moni puolue ei ole halukas leimautumaan PS:n politiikkaan, jossa on monia tavallista kansaa pöyristyttäviä asioita.  Usein mainittu rasismi on vain yksi näistä asioista.

Tieto ja ymmärrys veisi pohjan koko käsitteeltä.

Olen useassakin yhteydessä tunnustanut olleeni joskus perussuomalainen, mutta juuri noista pöyristyttävistä asioista johtuen vaihdoin puoluetta, kun siihen tilaisuus tarjoutui. Siniset otti mukaansa ”persuista” kaiken käyttökelpoisen, mutta jätti sinne kelvottoman. Onhan tietysti mielenkiintoista seurata erilaisia rikostutkintoja, mutta en kuitenkaan haluaisi joutua niiden kohteeksi.

Kansa näyttää vähemmän välittävän edustajiensa kunniallisuudesta, mutta olen jokseenkin varma, että vielä koittaa aika, jolloin rehellisyys on kunniassa. Monien puolueiden täytyy silloin muuttaa politiikkaansa, eikä millään ”vappusatasilla” osteta kansansuosiota.

Me emme voi toimia kansan edun vastaisesti ja samanaikaisesti julistautua isänmaallisiksi. Emme myöskään voi sanoa olevamme vihreitä, jos toimimme täysin näiden arvojen vastaisesti.

Ehkäpä juuri näissä asioissa auttaisi tieto ja ammattitaito.