perjantai 30. syyskuuta 2016

Uskontojen luomat rajat

Suomessa tuskin tarvitaan enää mitään ”rajat kiinni” ulvovia hihhuleita, sillä meillä tuntuu olevan jo ennestäänkin liikaa suljettuja rajoja. Kaikkein suljetuimpia näkyvät olevan uskontojen ja jopa politiikan luomat rajat.

Kun tässä muutamassa viimeisimmässä kirjoituksessani olen muistellut Jyväskylää, heräävät mieleeni monet tapahtumat siellä. Olin töissä Jyväskylän kaupungin sähkölaitoksella, jossa minulla oli kaksi uskovaista työkaveria. Molemmat niitä ”oikeassa olevia” lahkolaisia. Toinen oli adventisti ja toinen Jehovan todistaja. Niin suurta lähimmäisenrakkautta nämä tunsivat toisiaan kohtaan, että minä jouduin olemaan välittäjänä heidän välisessä keskustelussaankin. ”Sano Penalle, että Raamatussa sanotaan näin.” Ja sitten vastaus: ”Kerro Antille, että ’oikea raamattu’ kertoo näin.” Jotenkin hauskaahan se minusta oli, sillä jo silloin tiesin, että varmin lahkolaisuuden merkki oli se, että molemmat uskoivat olevansa oikeassa. Edes politiikassa ei näin jyrkkiä raja-aitoja vedetä, vaikka oikeassa olemisen tarve voi olla lähes yhtä suuri.

Suomalaisen politiikan erityispiirre tuntuu olevan, että politiikkaa sotketaan lähes jokaiseen asiaan, mutta ei sentään ole vielä työväen pelastusarmeijaa eikä työväen punaista ristiä. Tuskinpa löytyy myöskään kommunistien raamattupiiriä.

Jyväskylässä aloitin nyrkkeilyharrastukseni ja sattumalta menin salille, kun siellä sattuivat olemaan Jyväskylän Nyrkkeilijöiden harjoitukset. Jos olisin mennyt samalle salille päivää myöhemmin, olisin joutunut Jyväskylän Työväen Nyrkkeilijöiden harjoituksiin. Näin minusta tuli siis ”porvari” jo 15–vuotiaana, lainkaan tajuamatta, mitä oli tapahtunut. Ehkä se todellakin vaikutti siihen, että minusta tuli ”porvari”, sillä myöhemmin tulin kyllä kuulemaan keskusteluja, joissa tuota työväen aatetta sotkettiin myös urheiluun. Minusta se oli jotenkin vastenmielistä, joten olin mieluimmin tuossa porukassa, jossa politiikkaa ei puhuttu. Saattoi olla, että päätöksien teossa syrjittiin TUL:n urheilijoita. Toki sekin oli vastenmielistä, mutta en usko, että urheilijat sinänsä olivat siihen syyllisiä. En toki tiedä, mikä laji se työväen nyrkkeily on, sillä ainakaan olympialaisten ohjelmaan se ei kuulu, enkä tiedä sitä harrastettavan Suomen ulkopuolella.

 
No, se politiikasta, mutta suomalaisia erikoispiirteitä siinäkin. Politiikkaakin enemmän erikoispiirteitä on kuitenkin uskonnoissa. Suomessa on toistatuhatta uskonnollista yhteisöä, joissa hyvin monessa on oikeassa olemisen tarve varsinaista uskontoakin tärkeämmässä roolissa. Meillä käy usein parikin Jehovan todistajaa keskustelemassa raamatusta. Mielelläni minäkin aiheesta puhun, joten ihan tervetulleita ovat nämä fiksut ja tyylikkäät naiset. Eivät ole yrittäneet edes käännyttää minua, vaikka monessa asiassa olenkin eri mieltä heidän kanssaan. En kuitenkaan väitä tuntevani Jumalan tahtoa näitä ihmisiä paremmin, joten se on asia, josta en väittele. Olen kuitenkin syvästi vakuuttunut, että jos tuo nimen vakuuttelu on heidän ainut agendansa, ei moinen lahko ole tarpeellinen, pikemminkin päinvastoin. ”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä. ” on eräs käskyistä. Minun mielestäni Jehovan nimen toistelu on juuri tämän käskyn rikkomista.

Olen useaan otteeseen sanonut, että tsasounaamme ovat tervetulleita kaikki ihmiset uskontoon tai ihonväriin katsomatta. Monia siellä on käynytkin aina muslimeja myöten, mutta yhtään Jehovan todistajaa en tiedä siellä käyneen. En ole käynyt tosin minäkään tuolla ns. valtakunnansalissa, mutta en ole tuntenut siihen erityistä tarvetta, eikä ole ollut asiaa.

Jos joku lahko on siinä määrin raamatun vastainen, että heidän on pitänyt julkaista jopa oma raamattu, en ole aivan varma, onko porukka oikealla asialla. En mene myöskään palokunnantalolle, jos minulla ei ole sinne asiaa.

Suomen lakia kunnioittavana ja jokaisen vakaumusta arvostavana, asevelvollisuuden suorittaneena ja veren siirron ansiosta henkeni säilyttäneenä on minun erityisen vaikeaa hyväksyä juuri niitä asioita, joita Jehovan todistajat ovat pitäneet esillä. Silti arvostan näitä meillä käyviä fiksuja ja tyylikkäitä rouvia, mutta samalla minusta tuntuu, että pitäisi varmaan vähän sääliä heidän sokeuttaan.

Olkoon kuitenkin niin, että jokainen tulee uskollaan autuaaksi. 



torstai 29. syyskuuta 2016

Kaikenkarvaiset ystäväni

Nyt kun kierros alkaa umpeutua ja paluu Jyväskylään näyttää varmalta, olen kelannut tapahtumia kierrokseni varrelta. Jokainen meistä näkee omat tekonsa varsin suurina, mutta kun nyt ajattelen sitä, mitä matkalla on tullut eteeni, täytyy myöntää että monet - minunkin mielestä mainittavimmat - tekoni ovat sellaisia, että tuskin erehdyn, jos väitän, että suurin osa suomalaisista jättäisi ne tekemättä. Joko siksi ,että eivät pysty tai siksi että eivät halua. Myönnän, että monen kohdalla kyse on siis halun puutteesta, mutta jonkinlaista ylpeyttä tunnen niitä muistellessani. Tietysti on tullut tehtyä sellaistakin, jota ehkä en enää tekisi, vaikka pystyisinkin, mutta tehty mikä tehty.

En tässä nyt rupea kokemuksistani kertoilemaan, mutta ihmettelen vain tätä maailmaa. Olen syvästi tietoinen, että kateutta syntyy mitä ihmeellisimmistä asioista, joten en ainakaan halua heittää löylyä kiukaalle. Tuon inhimmillisen ominaisuuden tunnusti eräs ystäväni ennen kuolemaansa kertomalla, että oli koko ikänsä ollut kateellinen minulle siitä, että ei voinut olla samanlainen kuin minä. Minä taas arvostin tuota herraa juuri siksi, että oli sitä mitä oli. Hän ei koskaan näyttänyt kateuttaan, vaan oli aina valmis auttamaan tarvittaessa. Terveisiä vaan Nikelle sinne Taivasten valtakuntaan, kyllä sinä olet paikkasi ansainnut.

Kovin ihmeellisenä minä en pidä mitään tekemääni, joskin myönnän, että kaikki ei ollut ihan tarpeellista. Tuskin kiipeäisin enää Kiimingin radiomastoon, en viitsisi ajaa myöskään polkupyörällä Rovaniemeltä Hämeenlinnaan, mutta Jyväskylän isosta mäestä olisin luultavasti vielä laskenut, jos joku hullu olisi lyönyt siitä vetoa, jota joskus ehdotin. Vähän nuorempi olin vielä silloin. Mutta vanhalla museotraktorilla jyrryyttelin vielä vanhoilla päivilläni Lappeenrannasta Kalajoelle. Muistui myös mieleeni uinti Köhniöjärven päästä päähän, kun kävin muistelemassa vanhaa kotiseutuani. Sellaistahan se elämä on, ja kun kauan elää niin paljon tapahtuu. Omassa kategoriassani korkeimmalle sijalle nousevat kuitenkin suomalaisen koulutusketjun päästä päähän kahlaaminen sekä Kalajoen tsasounan rakennuttaminen. Sitä toki en yksin tehnyt.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kysymys on halusta, ei niinkään kyvyistä. Ihmisen kyvyt riittävät yllättävän pitkälle, jos vain halua on tarpeeksi. Omia motiiveitani en aina ole itsekään ymmärtänyt, mutta onpa tullut tehdyksi. En hetkeäkään ole epäillyt, etteikö joku ole saanut aikaan enemmän hyvää, mutta olenpahan minäkin jälkeni jättänyt. 



Tänne Kalajoellekin jää nyt kaikenkarvaisia ystäviä. Muutamia ihania tosi ystäviä, ehkä joukossa joitakin ”nikkejä”, mutta varmaan myös joitakin tosi kateellisia. Näille sanoisin, että ei ole syytä kadehtia. Tällä maan päällä jokainen saa ansionsa mukaan, turha siitä on toisia syyttää, jos ei aina hyvin menekään.

Näkemiin Kalajoki… jäähän teillekin muistoksi tsasouna.

Varmaan vielä muutaman blogin kirjoitan täällä Kalajoella, mutta myöhemmin ehkä Keski-Suomesta käsin. Varmaan silloinkin Kalajokea muistelen ja mietin vain, millainen asuinpaikka tämä olisi ollutkaan ilman tuulimyllyjä.

Näin se vaan on, että aina ei mene niin kuin halutaan, mutta aina menee niin kuin pitääkin, jos niin halutaan nähdä. Minun juurenihan ovat kauniissa Karjalassa, niin että jotenkin irrallinen olen kaikesta huolimatta, ja se näkyy varmasti monissa asenteissani. Se hyvä puoli siitä on ollut, että olen nähnyt muitakin rajoja kuin pitäjän rajat ja asenteet ovat muodostuneet sen mukaisiksi. Koti on siellä, missä jalat saa pöydän alle ja jonkinlainen elinkeino löytyy.



keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Rajat auki ja heti :-)

Tätä kirjoittaessani rasismin vastaiset mielenosoitukset ovat jo takanapäin. Ne kertoivat kyllä, että kansan enemmistö vastustaa rasismia, mutta ihmeellistä on silti, että hallituksessa oleva puolue pitää siipiensä suojassa sekä rasisteja että natsimielisiä järjestöjä. Timo Soini sortui täydelliseen virhelaskelmaan arvioidessaan koko kansan vastustavan pakolaisia. Suurin osa kansasta on hyvinkin maahanmuuttomyönteisiä ja valmiita auttamaan tarvittaessa pakolaisia. Tämä onkin luonnollista, sillä syntyvyys Suomessa ei riitä pitämään yllä edes nykyistä elintasoamme, puhumattakaan kansantalouden kasvusta. Me yksinkertaisesti tarvitsemme maahanmuuttoa. Ehkä suurin osa kansasta ei ole edes laskenut noita asioita, mutta heidän inhimillisyytensä kertoo, että hädänalaisia on autettava.

Olin oikein perusperussuomalainen silloin, kun tämä puolue vielä ajatteli Suomen etua. Nyt en enää voi sitä olla ja olen menettänyt täydellisesti luottamukseni Timo Soiniin enkä usko hänen kristillisyyteenkään. Yksikään kristitty ei voi hyväksyä rasismia, joka perussuomalaisten sisällä rehottaa. Jotkut näyttävät väriä vain juovuksissa, mutta monet ovat luonnostaan tyhmiä. Kuten jo aikaisemmin olen sanonut, ”persujen” joukossa on kyllä myös vakaumuksellisia suomalaisia ja kunnon ihmisiä, mutta he jäävät isoäänisempien varjoon. 

 
Toivon, että nämä täyspäiset saisivat korjattua puolueen kurssin uuteen nousuun, sillä sitä alkuperäistä perussuomalaista puoluetta kyllä tarvittaisiin. Toivon, että puolueen sisäinen puhdistus onnistuisi, mutta tuskin Soinin johdolla. Sekä Timo Soini että puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo voisivat olla ensimmäisiä puhdistuslistalla. Minun mukana oloa puolue tuskin tarvitsee, mutta hyvinkin voisin olla kannattaja, jos järki puolueessa voittaisi. Ei todella ole nykytilanteessa helppo löytää vanhoja ”persuja” parempaa vaihtoehtoa. Näin uskon myös muiden eronneiden ja erotettujen ajattelevan.

Vakavasti otettava puolue on vaikutusvaltainen silloinkin, kun sen jäsenmäärä eduskunnassa on pieni. Naurettavat pellet ovat naurettavia pellejä, vaikka heitä olisi enemmänkin. Jos puolue asettaa tavoitteekseen vain mahdollisimman suuren edustajiston parlamentissa, ei se ainakaan ole se tavoite, jota kansa tarvitsee.

En häpeä sitä, että olen joskus ollut ”persujen” jäsen, mutta olen ylpeä siitä, että olen pystynyt säilyttämään vakaumukseni kaikenlaisista myrskyistä huolimatta. Minua ei erotettu, mutta minä erosin. Monelle laillani ajatteleville kävi kai huonommin… tai sitten ei.

Rajat kiinni -kampanja oli se viimeinen pisara, joka sai maljani vuotamaan yli. Se kai oli se pelkkä oikeudenmukaisuuden taju, joka kuiskutteli korvaani, että maastamuutto on suurempi paha kuin maahanmuutto. Jos ulkomailla asuu yli miljoona suomalaista ja me sallimme sen, meidän tulee hyväksyä myös se, että tännekin saa muuttaa. Maastamme muuttajat ovat yleensä hyvin koulutettuja, ja he ovat satoja tuhansia euroja yhteiskunnallemme maksaneita ihmisiä, jotka vievät kaiken tuon pääoman mennessään. Onneksi tiedän, että myös maahan tulijoissa on hyvin koulutettuja ihmisiä, joten ainakin jotenkin he korvaavat tuota koulutusmenetystä. Toki on niitäkin, jotka tarvitsevat koulutusta, mutta niinhän on suomalaisissakin.

Rajat auki ja äkkiä! Emmehän halua, että Suomesta tulee uusi Pohjois-Korea.


tiistai 27. syyskuuta 2016

Minä, "ryssän lapsi"

Kun kirjoitin blogini, joka oli tarkoitettu muistutukseksi asioiden vesittäjille, jouduin muistelemaan 50-lukua, jolloin asuimme pienen teollisuuspaikkakunnan parakkikylässä. En tiedä, millä perusteella me olimme silloin sinne päätyneet, mutta samantapainen asuinympäristö näytti olevan monella muullakin siirtolaisella. Yhteinen tekijä meille ”pakolaislapsille” tuntui olevan jonkinlainen syrjintä, epäluulot koulussa ja jopa harrastuksissa.


Sain kuulla usein olevani ”ryssän lapsi”, mutta en vain tiennyt, kumpaa vanhemmistani ryssäksi epäiltiin. Isäni oli kahdesti haavoittunut sotainvalidi ja äitini suku jostain Saksasta päin. Minä tunsin itseni kovasti suomalaiseksi juuri taustastani johtuen. Minä en vihannut ketään, enkä vihaa edelleenkään, mutta ehkä tuo paljon puhuttu ”rysän viha” oli voimakkainta juuri karjalaisväestön keskuudessa. Kukapa ei olisi vihainen niille, jotka olivat vieneet lähes koko elämän.



Nykytiedon valossa uskon, että epäoikeudenmukainen kohtelu koulussa oli aika läheistä sukua nykyiselle rasismille, enkä yhtään kadehdi nykyisiä pakolaislapsia.



Minun aikanani oli lasten tapana leikkiä polttolaseilla. Eräs luokkatoverini oli varastanut kirjakaupasta suurennuslasin. En muista, mistä opettajan tietoon oli tuo varkaus tullut, mutta kun kyseinen ”rosvo” kertoi, että minä olin varastanut ja antanut lasin hänelle, uskottiin tuota poikaa välittömästi. Itkun kanssa menin jälki-istuntoon, jossa piti istua niin kauan kuin tunnustaisin teon. Ei moinen epäoikeudenmukaisuus oikein hyvältä tuntunut, mutta kaipa silläkin oli jokin merkitys. Ainakin se kasvatti minusta vääryyden vastustajan, vaikka sekin joskus on aiheuttanut lieviä vaikeuksia. Suomi on itsekeskeisten ja rasististen ihmisten luvattu maa.



Joskus jouduin koulun pihalla tappeluihin, joiden aihetta en toki voi enää muistaa. Sen muistan kuitenkin, että yleensä aina oli aloittajan joku muu kuin minä. Tappelut päättyivät kuitenkin siihen, että joku opettaja tarttui minua hihasta ja retuutti sisälle sättien koulurauhan rikkomisesta. Todellinen ja ainut syy oli se, että olin ”ryssän lapsi”, mutta oikeasti aika kiltti ja kohtalaisen hyvä oppilas. 




Kun Vaajakoskelta muutettiin sitten Jyväskylään, en enää ollut ”ryssän lapsi”, vaan minusta tuli ”landepaukku”, joka oli aivan yhtä hyvä kiusaamisen syy kuin karjalaisuuskin. Karjalaisia oli kai Jyväskylässä jo sen verran enemmän, että sitä ei enää paheksuttu, jopa hieman päinvastoinkin. Maalaisuus oli kuitenkin varsin halveksuttavaa pikkukaupungin nuorison keskuudessa.



Lopulta tuli mittani sen verran täyteen, että hakeuduin nyrkkeilysalille oppimaan itsepuolustuksen jaloa taitoa, jota kuulemani mukaan harrastettiin englantilaisissa yliopistoissakin. Se oppi menikin hyvin perille, ja aika pian minä opin kohtalaisen hyväksi nyrkkeilijäksi. Kiusaaminen loppui sitten siihen, kun ensimmäisen kerran täräytin kadun kingiä leukaperiin ja tämä kasteli housunsa. Kun 17-vuotiaana voitin nuorten SM-tittelin, vaihtui tuo kiusaaminen ja nimittely sitten jo jonkinasteiseksi kunnioitukseksi.



Oppivelvollisuus koulutukseni jäi kolmeen silloiseen oppikoululuokaan, jonka jälkeen menin ammattikouluun. ”Mihin luulet sillä pääseväsi”, kysäisi eräs opettajani. Kerroin hänelle oman näkemykseni siitä, mihin sitäkin tietä voi edetä. Siis aina DI tutkintoon ja jopa tohtoriksi. ”Sinä et ainakaan”, oli opettajan kannustava lausahdus. En tiedä, vieläkö ”Musta Saara” elää, mutta terveisiä vain, jos henki vielä pihisee. Oikeassa oli: tohtorin opinnot jäivät minulta kesken, jouduttuani sydänleikkaukseen, mutta olenhan sentään DI ja nyt jo eläkkeellä.



Sellainen se maailman on. Ryssän lapset joutuivat lähtemään takamatkalta, mutta suomalainen luonne on vain sellainen. Olen työni takia joutunut asumaan useilla paikkakunnilla, eikä vieraspaikkakuntalaisuutta ole oikein missään laskettu eduksi.