Vaihtoehtoiset faktat

Yhdysvaltain presidentin vaalit toivat kieleemme aivan uuden termin: ”vaihtoehtoinen fakta”. Tottahan tuossa termissä on se, että se ei ole totta. Syystä tai toisesta Donald Trumpin vaalitoimisto vältti kuitenkin kaikin keinoin sanoja valhe ja totuus. Nuo kaksi asiaa, jotka presidentin kampanjassa täysin sekoitettiin ja ilmeisesti tästä syystä myös vaiettiin. Omituista oli, että Amerikan kansaan nuo jutut näyttivät uponneen kuin mummo suohon. Varsin erikoista on, että vaikka kukaan ei myönnä oikein pitäneensä Trumpista, hänestä tuli kuitenkin USA:n presidentti.

  

Jason Reifler tutkii virheellisten käsitysten ja faktantarkastuksen vaikutusta politiikkaan. Vaikka politiikassa ns. valehtelu on varsin yleistä, ihmettelee hän silti, miten on mahdollista, että joku kansallisen tason poliitikko on valmis sanomaan asioita, joiden todenperäisyyttä hän ei ole tarkastanut. Kyllä meillä Suomessakin omat trumppimme on, vaikka eivät he sentään ole presidentiksi asti nousseet.

Epätotuuksien kertominen ei ole pelkästään poliitikkojen yksinoikeus. Tosin juuri heidän keskuudessaan se on niin yleistä, että joku ”valkoinen valhe” lipsahtaa melkeinpä mieheltä kun mieheltä, mutta toimittajat, nuo ”politiikan vahtikoirat” melko pian paljastavat totuuden, jos kyse on törkeästä valheesta. Näyttää siltä, että valtakunnan tasolla meillä menevät läpi vain pienet valheet. Suomalaisessa politiikassa yleisin valehtelun muoto onkin se, että asioista ei kerrota ollenkaan. ”Vaihtoehtoiset faktat” ovat tulleet jäädäkseen myös yritysmaailmaan. Mitä suuremmista rahallisista intresseistä on kyse, sitä vakuuttavimmin epätotuuksia syötetään totuutena kansalle.

Aluksi asiat yleensä esitetään vain niin, että ainoastaan sen valoisat puolet tuodaan esille ja haitat autuaasti unohdetaan. Se on vähän niin kuin ylistäisimme uutta lääkettä, joka parantaa kyllä sen sairauden, johon se on kehitetty, mutta sen sivuvaikutukset saattavat tappaa potilaan. Onneksi lääketeollisuus ei toimi niin, mutta moni muu teollisuus kyllä.

Tunnen ehkä parhaiten energiateollisuudesta sen osuuden, joka liittyy sähkön tuotantoon. Se on hyvä esimerkki vaihtoehtoisten totuuksien etsimisestä. On kyllä totta, että ydinvoima pitää sisällään tiettyjä vaaroja, mutta ydinvoiman vastustajat eivät koskaan tuo esille tilastollisia totuuksia, joiden mukaan ydinvoima on tehokkain ja turvallisin tapa tuottaa sähköä. Se on myös ylivoimaisesti ympäristöystävällisin tapa. Tilastoihin nojaa myös se tosiasia, että tuulivoima on kallein ja esimerkiksi meille sopimattomin sähköntuotantotapa. Tuulivoimauskovaiset esittävät asiansa aivan kuin tarvitsisi vain painaa nappia ja sopiva tuulenpuuska syntyy. Kukaan ei kerro ihmisille, että sähköä syntyy vain silloin kun tuulee, mutta kulutus on täysin tuulesta riippumatonta, joten aina tarvitsemme tuulivoiman rinnalle lähes saman määrän säätövoimaa. Ilmeisesti tämä on se kolikon nurja puoli, josta aiheutuu se, että esimerkiksi tuulivoiman mallimaana pidetyssä Tanskassa ovat ilmastonsaasteet lisääntyneet tuulivoiman käyttöönoton jälkeen. Totuus lienee tuulivoimastakin se, että siitä hyötyvät vain tuulivoimayhtiöt - veronmaksajien kustannuksella.

Olipa kysymys puoluepolitiikasta tai energiapolitiikasta, aina löytyy se kolikon toinen puoli. Olen usein kysynyt, miksi meiltä puuttuu rohkeus näyttää sekin puoli asiasta. Toki me kaikki tiedämme, että mikään asia ei ole pelkästään hyvä samoin kun ei myöskään pelkästään paha.

Minulla oli kerran ystävä, joka näki kaiken vain valoisana ja puhui kaikista pelkkää hyvää. Eräs uskova pappi kysyi kerran häneltä: ”Voitko sanoa itsestään paholaisesta mitään hyvää?” Hetken mietittyään ystäväni hymyili ja sanoI: ”On se ainakin ahkera.”