sunnuntai 11. elokuuta 2019

Minä nyrkkeilijä


Olenhan minä silloin tällöin vilauttanut menneisyyttäni nyrkkeilijänä. En kai kovin johdonmukaisesti ole edes pyrkinyt kertomaan asioita tapahtumisjärjestyksessä. Elämäni on koostunut monenlaisista päällekkäiskerroksista, jotka ovat tapahtuneet samanaikaisesti.  Olin esimerkiksi sähkölaitoksen mittariasentajana, jalkapalloilijana ja nyrkkeilijänä samanaikaisesti ja jokainen oli oma roolinsa. Mittariasentajan homma oli työtä, mutta urheilu sinänsä oli harrastus.  Jos minun nimeni jossain mainittiin, niin eipä monikaan puhunut, että olin sähkölaitoksen asentaja.  Myöskään suuria yhteyksiä ei jalkapalloon ja yleisurheiluunkaan mainittu.  Jalkapallo oli Jyväskylässä melko matalalla tasolla, ja edustamani seura JPS taisi olla Jyväskylän seuroista se huonoin.  Yleisurheiluakaan ei tietysti mainittu, sillä harrastin tasaisesti lähes kaikkia lajeja, enkä oikein erikoinen ollut missään. Taisin pari kertaa kilpailla ilman mainittavaa menestystä.

Eräs Harjun yleisurheilukentällä kuulemani keskustelu on kuitenkin pyörinyt mielessäni vuosikaudet ja olen ajatellut sen totuudellisuutta. Ainakin se antoi melko huonon kuvan keskustelijoiden ennustekyvystä.

Näyttämö oli siis Harjun kenttä ja ammattikoulukaverini Jorma Kinnunen heitteli siellä keihästä. Siihen aikaan kai jotain 60 m kaaria. Minä olin vielä pukuhuoneessa sitomassa piikkarita jalkoihini, ja kun pukuhuoneen ovi oli auki, kuulin parin miehen keskustelevan.

”.. ei tuosta Kinnusesta koskaan keihäänheittäjää tule, kun se on noin lyhyt”, johon toinen ääni totesi: ”Joo, ei .. mutta tuosta Kerosesta saattaa tulla, kunhan se vahvistuu.”

No nyt minä olen vahvistunut, mutta tuskin koskaan paljonkaan yli 50 metrin en heittänyt.  Sen sijaan meni vain muutama vuosi, kun Kinnusesta tuli maailmanennätysmies.

Jormakin kävi joskus nyrkkeilysalilla, mutta nyrkkeilijää hänestä ei koskaan tullut.  Minä sen sijaan menetyin ihan kohtuullisesti tuossa lajissa.  Jopa niin, että kun nyt nimeni mainitaan tässä kaupungissa, niin ei lainkaan harvinaista ole, että kysytään olenko ”se nyrkkeilijä”.  No olenhan minä, mutta tuskin kukaan kyselee, että olenko se sähköasentaja. 

Näin meidät muistetaan hyvin erilaisista asioista.  Tuskinpa minäkään tietäisin, että Jorma oli kirvesmies, ellen sattumalta olisi ollut samaan aikaan ammattikoulussa. 

Minä siis olin nyrkkeilijä, ja sitä leimaa sain kantaa muutaman vuoden.  Eivät minun saavutukseni koskaan olleet samaa maailmanluokkaa kuin Jorma Kinnusen saavutukset omassa lajissaan, mutta ovat näköjään jääneet parhaiden fanieni mieleen.  Nuorten Suomen mestaruuden voitin ja joitakin mitaleja myös miesten SM-kisoissa. Nuo saavutukset antoivat minulle kuitenkin mahdollisuuden matkustella ulkomaille ja sain otella muutaman kansainvälisen ottelunkin.  Pääsääntöisesti vastustajani olivat ruotsalaisia, mutta oli joukossa joku venäläinenkin. Ruotsalaiset minä enimmäkseen voitin, mutta venäläiselle kyllä hävisin.  Tuohon malliin se taisi mennä noina vuosina muiltakin suomalaisnyrkkeilijöiltä.  Ruotsalaiset voitettiin, mutta venäläisille hävittiin.
Sanoin Harjun kentän vahtimestareiksi noita keihäänheittoani arvioineita miehiä, vaikka en varmuudella osaa sanoa, ketä nuo keskustelijat olivat. Olen näinä aikuisina vuosinani raahannut tuota keskustelua mukanani kuin kipeää jalkaa, sillä nyt ymmärrän, että kaikki on kiinni siitä, mitä todella haluaa.

Toinenkin asia on vaivannut minua läpi elämän. Oltiin Jämsän Juokslahdessa leirillä, johon oli valmentajaksi hankittu peräti olympiavoittaja Sten Suvio.  Erään treeni-illan jälkeen ”Stepa” otti minut puhutteluun. ”Vahinko, että sinä olet vähän boheemi.  Jos minulla olisi olleet nuo lahjat, jotka sinulla ovat, ei voi tietää mitä minusta olisi ollut.”  Aika rankaa tekstiä olympian kultamitalistilta, mutta minä olin mitä olin. Kaikkia näitä sanoja voi nykyisin vain märehtiä ja ajatella, että olisinpa aikoinani uskonut.

Lahjakkuuksia hehkuttaville nuorille valmentajille olen vain osannut muistuttaa Juha Väätäisen sanoista: ”Ainoa todellinen lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus.”

Näin se vaan näyttää menevän.


sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kyllä se elämään vaikuttaa

Jo edellä olen kertonut joistakin tapahtumista opiskeluaikana ja osittain kai sen jälkeenkin. Niitä ”läheltä piti” -hukkumistapauksia oli siis useita jo ennen opiskeluaikoja ja joitakin sen jälkeenkin, vaikka en ehkä kaikkia ole tähän teokseen sovittanutkaan.  Tuo ”kattokassis”-seikkailu taisi kuitenkin olla siitä pahimmasta päästä silloin opiskeluaikana. Myös opiskelun jälkeen on elämässäni tapahtunut paljon. Autokolari lopetti aikoinaan urheilu-urani, joka ei elämäntavoistani johtuen koskaan kovin hupulle johtanutkaan, vaikka pidin itseäni jonkinlaisena tekijänä.  Sen autokolarin jälkeen minua hoitanut lääkäri ihmetteli, että olin selvinnyt hengissä, sillä hänen kokemuksensa ja käsityksensä mukaan lähes kaikki ovat vastaavassa tilanteessa kuolleet.

Ei kai ollut vielä silloinkaan minun aikani, vaikka siihen aikaan uskoin, että kova kuntoni ja hyvä tuuri oli minut pelastanut.

Rasistiset kokemukset, sekä myös läheistenikin taholta kokemani vähättely saivat minut ehkä pinnistelemään tavallista enemmän saadakseni ihmiset uskomaan, että minusta on johonkin ja että ansaitsen paikan tällä planeetalla. Kun lisäksi suonissani virtasi karjalaista verta, johon oli kai sotkeutunut pisara venäläistäkin, olin jo lähtökohtaisesi hieman tavallista vilkkaampi ja kekseliäämpi.  Kun tällaiseen perusluonteeseen yhdistettiin näyttämisenhalu ja yltiöpäinen rohkeus, oli siitä usein seurauksena jotain sellaista, joka jonkun kohdalla olisi kenties vienyt hengen.

Osaan kyllä ymmärtää näitä nykypakolaisia, jotka ovat joutuneet samanlaisen rasistisen kohtelun kouriin kun minä - ryssän lapsi - aikoinani.  Palava luonne ja erilainen lähtömaan kulttuuri lisäävät vaikeuksia. Vaikka meitä ”suvakkeja” on ylivoimainen enemmistö, niin juuri rasismi on se, joka jää ihmisen mieliin silloin, kun hätä on suurin.  Lyötyä on helppo lyödä. Sen minä ryssänlapsi hyvin tiedän.



Epäoikeudenmukainen kohtelu ja kaikenlainen syrjintä saa ihmisen tekemään tekoja, joita tämä sama ihminen ei milloinkaan tekisi toisissa olosuhteissa.  Nykyisin pidän itseäni lähes normaali-ihmisenä, mutta ymmärrän hyvin myös niitä, jotka väittävät esimerkiksi Turun puukkoiskut terroriteoksi.  Minun mielestäni kyse oli vain yhden epätoivoisen nuoren sekoamisesta, johon pääasiallisen syynä oli olematon tulevaisuuden näkymä ja maassamme koettu rasistinen kohtelu. 

Tämän kirjan tarkoitus on kertoa tietysti minusta ja siitä mitä minä olen kokenut, mutta nuo kokemukset ovat niin lähellä niitä kokemuksia, joita me tarjoamme nykypakolaisille, että en ihan kokonaan voi heitä sivuuttaa. Tämä ehkä siksikin, että se auttaa ymmärtämään lukijaa siinä, mitä me karjalaiset olemme saaneet kokea.

Olen usein kuullut väitteitä, että Karjalan pakolaisia ei voi verrata nykypakolaisiin. Ei ehkä muutoin, mutta kokemukset ovat hyvin samankaltaisia.  Meitä karjalaisia oli kuitenkin moninkertainen määrä ja näitä nykypakolaisia vain yhden isomman urheilutapahtuman yleisömäärän verran. 

Suhteellisesti ottaen on aina vaan kyseessä muutama ihminen, eikä se tosiasia miksikään muutu sillä, että puhumme pakolaisaallosta.

Sellaista se elämä on tässä sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa maassa, jossa on kuitenkin jopa poliittisia vaikuttajia, jotka antaisivat ihmisarvon vain niille, jotka ovat syntyneet tämän ”Suomen muotoisen pilven alla”.  Tässäkin tapauksessa vain oikeanvärisille.

Minä ryssän lapsi olen syntynyt tuon pilvenreunan itäpuolella, joten en kai kaikessa ole ansainnut näitä kansalaisoikeuksia, vaikka joskus olen saanut kuunnella kansallislauluamme lippu rinnassa.  Pidän kuitenkin itseäni ihan hyvänä suomalaisena.  Ehkä minusta olisi tullut hieman kiltimpi ja rauhallisempi ilman noita rasistisia kokemuksia, mutta nyt mennään näillä. 

Kattokassinen

Ensimmäinen osa opiskelustani tapahtui siis Oulun teknillisessä oppilaitoksessa, jossa minusta tuli sitten sähköteknikko. Tuli sittenkin, vaikka opiskelu hetkeksi keskeytyikin ”yksityisluontoisen opintomatkan” takia.   Nuo kuolemanvaaralliset tilanteet taisivat sattua tuossa opiskelujen välillä, jolloin en ihan vielä ollut lopettanut alkoholin käyttöä.  Sillä aineellahan se oli taipumus viedä minut mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, joita en heti osannut edes säikähtää. Yhtä auto-onnettomuutta lukuun ottamatta lähes kaikessa oli osallisena alkoholi. Se ei suinkaan ollut syy mihinkään, sillä ei toki ollut viinan syy, että luonteessani oli vikoja, se vain toi ne esille. Ehkä syy sittenkin oli ”ryssänlapsen” leiman aiheuttamasta traumasta, joka ehkä aiheutti jonkinlaisen pätemisen tarpeen.

Pohjimmiltani olin hyvin arka, mutta pienessä kännissä tein kaikkea sellaista, jota selvin päin en missään tapauksessa olisi tehnyt. Pelkäsin korkeita paikkoja, joten ihan jostakin minulle tuntemattomasta syystä kiipeilin milloin minnekin. Kiimingin radiomasto oli yksi niistä paikoista - muistaakseni noin 300 m korkea. Ehkä jo lapsena hieman häpesin tuota ”heikkoutta” ja siksi rupesin harrastaman mäkihyppyä. Ei se laskeminen paljon rohkeutta vaatinut, mutta torniin nousu joskus pelotti. Jyväskylän vanhaan mäkeen noustiin pitkin puuportaita, joiden raoista näkyi alas, ja joskus sattui tuulenpuuska osumaan olalla olleisiin suhteellisen painaviin suksiin ja se horjutti tosi pelottavasti. Onneksi tuon kaiken tein vielä selvinpäin, siksi kai pelottikin. En minä silloin vielä viinasta mitään tiennyt, vaikka lapsuuden aikainen asuinympäristö oli melko kostea.  Myös tappelua minä pelkäsin, ja siksi kai minusta tuli nyrkkeilijä.

 
Korkean paikan kammoni sai minut ainakin kerran hyvin lähelle kuolemaa. Eräs ystäväni asui hyvin korkeassa talossa Oulun keskustassa. Tulin kapakasta myöhään yöllä ja rahani oli loppuneet. Myös linja-auto-liikenne oli loppunut, ja minä asuin jossain kaukana. Kun ulkona oli kohtuullisen kylmä, oli minun lähes pakko löytää lämmin nukkumapaikka. Muistin kaverini asunnon, mutta alaovi oli lukittu, eikä yöllä ollut satunnaisia ovesta kulkijoita.  Mieleeni välähti kattoluukku - sellainenhan oli kaikissa taloissa.  Kattoluukusta pääsi ullakolle ja sieltä rappukäytävään. Niinpä kiipesin paloportaita pitkin katolle, joka oli aika korkealla kahdensankerroksisessa talossa. Lisäksi katto oli hieman liukas, koska pellin päälle oli satanut lunta.  Nailonpohjaiset kenkäni olivat todella liukkaat, joten jo muutaman askeleen jälkeen aloin liukua loivaa peltikattoa pitkin kohden raunaa. Yritin olla kontallani, mutta liuku vain jatkui. Aivan katon reunalla kantapääni osui johonkin kanttaukseen ja liuku pysähtyi.  Olisihan se ollut melko rysähdys katolta asfaltille, jonne oli matkaa ainakin 25 – 30 metriä.  Sydän pamppaillen riisuin kenkäni ja aloin ryömimään kohden kattoluukkua.  Pääsin luukulle, pääsin ullakolle ja pääsin kaverini ovelle, josta myös sisälle keskellä yötä.

Kiittelin mielessäni peltiseppiä, mutta ehkäpä apu tuli sittenkin jostain muualta.  Myöhemmin olen myös pyytänyt anteeksi tuota yöllistä häiriköintiä.

Se oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin tuon kiinteistön katolla harhailin. Ehkä joku oli kuitenkin nähnyt ”kattokassisen” siellä katolla, sillä sen jälkeen kyseisiä paloportaita oli niin paljon lyhennetty alapäästä, että niille ei maasta käsin ollut mahdollista nousta.

Näillä ”kuolemaa halveksivilla” seikkailuilla ei tietenkään ollut mitään suoranaista yhteyttä rasismiin, mutta tietty ilmapiiri leijui vielä Oulussa oloni alkupuolillakin. Hyvän kuvan asenneilmapiiristä antaa seuraava episodi.

Jouduin väittelyyn olulaisen liikemiehen kanssa asiasta, jonka hyvin tunsin, joten luonnollisesti ”vastustajani” jäi tappiolle.  Toinen ”perusoululainen” lohdutti tätä sanomalla: ”Eihän se ole edes oululainen, joku junan tuoma”.

Jos en siis ollut ryssän lapsi enkä landepaukku, olin kuitenkin junan tuoma.  Kyllä Suomi on todella rasistinen maa.  Edes suomalainen ei ole oikea suomalainen, jos ei ole paikkakunnalla ikänsä asunut.

Nämä ikänsä paikkakunnalla asuneet eivät oikein halua hyväksyä minkäänlaista muuttoa, puhumattakaan maahanmuutosta, jolloin sekaan saattaa sattua ihan erivärisiäkin ihmisiä.

Erään puolueen johtaja nimittikin tätä kosmeettiseksi haitaksi. Liekö ihan korrektia kielenkäyttöä itseään sivistyneeksi luulemalta ihmiseltä.