sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Hattupäiset luuserit

Olen aina ihmetellyt suomalaisten intoa väittää olevansa maailman parhaita milloin milläkin sektorilla, jos se sattuu olemaan alalta, jota ei mitenkään voida mitata tai muutoin toteen näyttää.  En minä kätilöille naura, vaikka olenkin hiljaa hihitellyt pääministerin tokaisulle Suomen parhaista kätilöistä. Varmaan ihan hyviä ammattilaisia, mutta varmaan ei yhtään parempia kuin muuallakaan maailmassa, jossa saamani tiedon mukaan synnytetään jopa enemmän kuin meillä Suomessa. 


Aina on joitakin, joilla on otsaa nimittää koulujärjestelmäämmekin maailman parhaaksi, vaikka siellä ei opeteta edes käytöstapoja. 


Vietin tässä pari viikkoa entisellä kotipaikkakunnallani Kalajoella ja kävin aamuisin aamiaisella  paikallisella ABC–asemalla.  Olen varmaan jo liian vanha mies, kun en tajua, että eivätpä nämä nykyajan vanhemmat tunnu välittävän kasvatuksesta vähääkään. Näyttävät nämä vapaan kasvatuksen hedelmät antavan samaa vapaata kasvatusta myös omille jälkeläisilleen, joiden harteilla meidän tulevaisuutemme tulisi levätä.


Katselin ympärilläni olevia ihmisiä ja yllättäen totesin, että kovin monikaan ei omistanut edes vanhaa painosta kirjasta ”Hyvän käytöksen opas”.  Ei kai tuo kirja ihan jokaisen lukemistoa ole koskaan ollut, mutta mielestäni alkeellisimpaan sivistyksen pintasilaukseen kuuluu jo kotona opoittuna asiana, että hattu päässä ei ruokapöytään istuta.



Ensimmäisenä silmiini pisti perhe, johon kuului isä, äiti ja kaksi lasta. Äidillä ei sentään ollut lakkia päässä, mutta isä ja lapset olivat varmaan sivelleet liisteriä päähänsä ja painaneen lippiksen niin syvälle, että ei varmaan irronnut.  Oli tietysti mahdollista, että edes isä ei ollut koskaan kuullut hyvistä tavoista mitään, joten malli säilyi tuleville polville.


Totta oli, että ei tuo lakkipäiden perhe ainut päänsä piilottajien joukko ollut. Kun katsoin ympärilleni, oli ruokailijoiden joukossa useita, joille ei kukaan koskaan ollut kertonut, että hyviin tapaihin ei kuulu syödä hattu päässä.


Käytöstavoistahan tuossa vaan oli kysymys, joten turhaanpa minä siitä henkeä vedin. Tietysti saattaa olla, että kotoa saatu puutteellinen tapakasvatus on esteenä työpaikan saantiin.  Suurimman osan elämästäni olen minäkin ollut työnantajan asemassa, enkä missään tapauksessa olisi koskaan ottanut töihin noin puutteellisesti kasvatettua tyyppiä.


Olin jo melkein lähdössä pois, kun silmiini iski varsin erikoinen näky. Sisään vyöryi ihminen, jonka koko ylävartalo oli paljaana.  Onneksi olin jo syönyt, sillä sen verran silavaa oli herran vartalolla, että olisin varmuudella menettänyt ruokahaluni. Jäin kuitenkin ihmettelemään, miten henkilökunta asiaan suhtautuu. No ei suhtautunut mitenkään, joten luultavasti Kalajoella oli jo tolleroihin totuttu.  Ei olisi tuonkaan herra taso ihan meidän firmaan riittänyt.


Nuo molemmat huomiot saivat minut ihmettelemään, mihin perustuu usko omaan erinomaisuuteemme, sillä jokseenkin laaja kansainvälinen kokemukseni on osoittanut, että moista typeryyttä ei juuri muualla maailmassa ilmene, jos kansa yrittää edes näytellä kuuluvansa sivistysvaltioiden joukkoon.


Nuo havainnot Kalajoen ABC:llä saivat minut ihmettelemään, miten kansa, joka paheksuu esimerkiksi musliminaisten huivin pitoa, sallii lippalakin luterilaisille tolleroille!


Saattaa olla, että kyse on vain minun mielipiteestäni, mutta mielestäni huivipäinen musliminainen on huomattavasti viehättävämpi näky kuin lippispäinen juntti suomalainen.


tiistai 26. kesäkuuta 2018

Kaunista on Kalajoella

Olen ollut nyt jo toista vuotta pois Kalajoelta ja näen varmaan asiat ulkopuolisen silmin. Asiaa ehkä helpottaa hieman se, että en syntyperäinen kalajokinen olekaan ja lähtökohtaisesti olen nähnyt asiat hieman toisin kuin täällä syntyneet. Kun taas tulimme tänne tsasounalle juhannusta ”valvomaan”, täytyi todeta, että muutosta on kyllä tapahtunut ja pääosin parempaan suuntaan.  Varmaan edelleenkin pitää paikkansa erään ystäväni lausahdus: ”Kalajokiseksi pääsee vain syntymällä”.  Vaikka melko julkisesti olen ilmoittanut olevani Karjalan pakolainen, niin kyllä minut pääosin on myönteisesti vastaanotettu.  Karjalainen on vaimonikin ja ystäviä yllin kyllin, joten hyvä meidän oli tänne taas tulla.

Monet kai jo tietävät, että minä olen hyvinkin maahanmuuttomyönteinen - suvakki, jos niin halutaan sanoa, mutta en minä tänne ole ”mamuja” houkutellut. Pidän sitä kyllä hyvänä asiana, että tuovat tervettä verta vähän aneemiseen kulttuuriimme, jossa syntyvyys sen kun vain laskee ties monettako vuotta peräkkäin.



Tsasounan päivystys antaa hyvän mahdollisuuden peilata myös turistien näkemystä kauniista Kalajoesta. Yleensä maisemia ylistetään, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että Särkät on hieman pilattu rantarakentamisella. Eivät paljon kiitosta saa myöskään tuulimyllyt, jotka ovat karkottaneet osan turisteista. Minulla ei ole tilastoja, mutta uskallan väittää, että turistien määrä on vuosittain vähentynyt jo sen lähes kymmenen vuoden aikana, jonka täällä asuin.  En oikeastaan ihmettele tuota, kun ulkomaalaisia vierastetaan. Joku kehtasi netissä jo todeta, että ”kalajoki on pilattu”, kun näki kansi ulkomaalaista kävelemässä Kalajoen raitilla. Sellaistahan se on: mitä ei tunneta, sitä sitten pelätään.

Kaiken kaikkiaan Kalajoki on kaunis pitäjä ja siistiytynyt viimeisen vuoden aikana kovasti.  Keskustaa rumentavat huonokuntoiset talot on purettu ja keskusta muutenkin kaunistunut.  Lättähattumuodista en pitänyt silloinkaan, kun itse olin siinä iässä, että osa nuorista oli ns. lättähattija ja osa taas nilkkasukkatyttöjä.  70- luvulla tuo muoti tarttui myös taloihin, joissa nyt tahtoo vesi tulla rakenteisiin. Se on tietysti rakennusten omistajien asia, mutta vähän minun sieluani riepoo se, että ne pilaavat osan muutoin kauniista maisemasta. 

Talomme sijaitsee Pitkäsenkylässä, ja uskallanpa väittää, että ihan kauniissa ympäristössä. Talokin on kaunis ja kohtuullisen hyväkuntoinen, vaikka pitkällinen asumattomuus ja hieman leväperäiset ”vuokralaiset” ovat saaneet sen vähän rapistumaan.

Asuimme taas nämä muutamat päivät talossamme ja ryhdyimme jo pohtimaan, että kun Pirjokin joskus ehkä eläköityy, saattaisimme asua kesät Kalajoella ja talvet Jyväskylässä.  Varmuudella tekisimme näin, jos noita tuulimyllyjä ei olisi.  Täytyy nyt katsoa, kuinka kauan täällä voi olla ilman oireita, vai olisiko koko kesä sittenkin liian pitkä aika.

Kaiken kaikkiaan Kalajoki on kaunis paikka, vaikka pidänkin poliittista ilmapiiriä hieman tympääntyneenä.  Sellaistahan se on kaikissa kunnissa, joissa joku puolue on päässyt määräävään asemaan. Ei Kalajoki mikään poikkeus ole. 

Toivoa vain sopii, että nuo massiiviset ”ostosparatiisit” pysyisivät pystyssä, sillä vähän pelottaa lievähkö ylimitoitus. Sekään ei ole minun asiani, niin kuin ei enää Kalajoen politiikkakaan.  Ainahan täältä pois voi lähteä.
    

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Vanha Viipuri


"Se on tuolla!"


 
Jokainen itseään kunnioittava karjalainen ja Karjalan matkailija osaa kertoa jotain Viipurista, vaikka ei paljon tietäisikään. Mutta niinhän se on, että ”mitä enemmän tietää, sen paremmin tietää kuinka vähän tietää.” En minäkään siis kovin paljon Karjalasta tiennyt, enkä Viipurista semminkään, joten vasta nyt olen uskaltautunut kertomaan kaupungin historiasta.

Venäläiset sanovat, että kyseessä on vanha venäläinen kaupunki ja kertovat oman historiansa Venäjän näkökulmasta. Suomalaiset taas sanovat, että kyseessä on vanha suomalainen kaupunki ja kertovat tarkoin rajatun historian suomalaisesta näkökulmasta. En toki edes yritä asettua kummankaan tukijaksi, sillä totuus lienee, että molemmat ovat oikeassa. Tosiasiassa Viipuri syntyi linnan ympärille ja linnaa alettiin rakentaa pienelle saarelle, joka sijaitsi sotilaallisesti hyvällä paikalla. Tarkoitus oli rakentaa Ruotsin kolmanneksi vahvin varustus Tukholman ja Kalmarin linnojen ohella. Linnan pihalle rakennettiin puurakennuksia, joissa linnan väki perheineen asui. Vähän kerrassaan linnan ympärille asettui myös muuta asujaimistoa ja kauppiaita, jotka pitivät linnan läheisyyttä turvanaan.  Näin syntyi kauppapaikka ja kaupunki, kun varsinainen asutus siirtyi myös kapean salmen yli Viipurinniemelle. Voitaisiin siis puhua myös vanhasta ruotsalaisesta kaupungista. Tosi asiassahan kaupungista kehittyi varsin pian voimakas kansainvälinen hansakaupunki, jossa myös saksalaisilla oli sanansa sanottavana. Kaupungin ensimmäinen virkakieli olikin saksa. Vasta myöhemmin asioita voitiin hoitaa ruotsiksi, venäjäksi tai jopa suomeksi.

1495 luvulla oli tsaarin armeija saanut päähänsä vallata Viipurin, joka oli silloin jo merkittävä kansainvälisen kaupan tukipiste. Pian kaupunki ja linna olikin saarrettu. Kronikan mukaan saartoon osallistui 60 000 sotilasta, mutta todellisuudessa tuosta luvusta pitäisi poistaa ainakin yksi nolla. Viipurin linna oli kuitenkin niin hyvä varustus, että venäläiset eivät onnistuneet sitä valtaamaan.

Marraskuussa, pyhän Antreaksen päivänä venäläiset arvelivat puolustajien jo kypsyneen ja valmistautuivat uuteen hyökkäykseen. Hullusti kävi tälläkin kertaa, josta kronikka kertoo seuraavaa:

Pani pyssyt pyykämähän,
umpiputket ulvomahan,
avokurkut ammomahan ja
jalosukuiset joikumahan,
alla Viipurin vihannan.
Alla suuren suomenlinnan.
Jopa liikkui linnan tornit,
tornin kellot keikahteli,
tornin latvat torkahteli,
räystähät rämähtelivät,
patsahat pamahtelivat.
Räystähät meni rämäksi,
linnan patsahat pamuksi,
tuohikattoset tomuksi.
Tuohet lenteli levyinä,
linnan seinät liistehinä.

Kronikka kertoo tietysti Knut Possen aikaansaamasta räjähdyksestä, joka tunnetaan nimellä Viipurin pamaus, ja joka sai osittain jo linnan vallanneet venäläiset suin päin pakosalle.

Mikä on aidosti totta Viipurin linnaa koskevissa tarinoissa, jääköön jokaisen oman arvion varaan. Totta kuitenkin on, että monikulttuurinen vanha kaupunki on nähnyt monenlaisia isäntiä ja on eräs Nyky-Venäjän huomattavimmista nähtävyyksistä.

Kyllä me suomalaiset edelleen voimme pitää Viipuria myös suomalaisena kaupunkina. Talojen postiluukuissa näyttää edelleen lukevan selvällä suomen kielellä ”kirjeitä ja sanomia”. 

 
Paljon muutakin voisin kertoa Viipurista, mutta saattaisi tarinasta tulla liian pitkä.  Itse olen käynyt Viipurissa kymmenkunta kertaa ja aina löydän sieltä jotain uutta. Meidän kesämökiltähän sinne on matkaa vain vähän yli 40 km, joten ei se vierailu niin vaikeaa ole.  Antoisa kohde se on myös kauempaa tulleille. Eläminen halpaa ja ihmiset ystävällisiä - suosittelen lämpimästi.


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Uskoisko tuohon?

Vanhoina hyvinä aikoina oli vanhaa hyvää nuorisoa, joka arvosti isänmaata ja oli tarvittaessa valmis sitä puolustamaan. Jopa monet ikätoverini ovat valmiita vannomaan, että ei nykynuoriso sen huonompaa ole kuin ennenkään ja että tiukassa paikassa tarttuisivat torrakoihin siinä kun isänsä ja isoisänsä.

No en tiedä uskoisinko tuohon, kun kouluunkaan eivät omin avuin selviä, mutta ihan hyvin saatan olla väärässä. Kun katselen Särkkien juhannusta viettämään tulleita nuoria, niin entistä enemmän epäilen. Uskoisinko todella isänmaan kohtalon tuon joukon käsiin, joka pienissä parvissa hoipertelee pitkin raitteja. Jos en uskoisi, niin kaipa se olisi minun heikkoutta, mutta varmuudenvuoksi varustaisin pesäpallomailan mukaani, jotta voisin tarvittaessa puolustautua vainolaista vastaan.

Oli kuulemma Kalajoen raitilla nähty kaksi arabia, ja siitä sai joku arkajalka aiheen todeta, että nyt on Kalajoki tuhottu, tai ainakin pahasti pilalla.  Jos pari ulkomaalaista herättää niin suurta pelkoa, niin mitenkähän kävisi, jos vaikka parikin komppaniaa aseistettuja sotilaita pyrkisi rajan yli.  No sitä pelkoa tuskin Suomella on, sillä ainakin minun tuntemani maahanmuuttajat ovat hyvin rauhallista ja jopa ahkeraa porukkaa.

 
Näin jalkapallon MM-kilpailujen aikoihin en ole välttynyt katsomasta noita kapinoita.  Oikeasti olen miettinyt, että ollaanko me sittenkään oikeaa urheilukansaa, kun emme vielä koskaan ole onnistuneet pääsemään edes mukaan noihin kilpailuihin, joissa kaikki muut pohjoismaat ovat olleet useammankin kerran ja vieläpä kohtuullisella menestyksellä. Asukasluvultaan Helsinkiäkin pienempi Islanti kylvettää vastustajiaan kuin aikapoika, joten ei ihan maan pienuuteenkaan voida vedota.

Joku sanoi minulle, että kaikki johtuu siitä, että meillä on liikaa ulkomaalaisia pelaajia.  No onhan meillä niitä - kaikki maajoukkueen parhaat - mutta Suomen kansalaisia ovat ja olisivat kyllä edustuskelpoisia. Puoli maajoukkuetta on siis ulkomaalaislähtöisiä, mutta onkohan häviämisen kulttuuri päässyt tarttumaan heihinkin, sillä vaikka loistavia yksilöitä ovat, niin eivät saa maajoukkuettamme voittojen tielle. Joskus kiukuissani olenkin sanonut, että ilman ulkomaalaissyntyisiä pelaajia meidän maajoukkueella olisi täysi työ voittaa edes Rovaniemen Palloseura.

Miksi minä nyt sitten jalkapallosta puhun, kun nuorisosta ja juhannuksesta aloin puhua.  Tähän aiheeseen eksyin, kun rupesin ajattelemaan, miksi urheilijat ovat tervetulleita Suomeen, mutta eivät ne, jotka oikeasti tarvitsevat apua ja suojaa. Ovat ahkeria ja hyödyllisiä maallemme.  Eivät kaikki ehkä enkeleitä, mutta ei tuo Juhannusta juhliva kotimainen porukkakaan kovin hurskaalta vaikuta.

Jo ajat sitten on todettu, että Suomen kansa näivettyy näillä syntyvyysluvuilla.  Ainut pelastuksemme on maahanmuuttaja. Onneksi niitä nyt on tulossa, jos vain suinkin kotouttamisessa onnistumme. En minäkään varmaa keinoa tiedä, vaikka paljon ”mamuja” tunnenkin.  Siitä olen kuitenkin varma, että rasismi ei auta vähääkään.

Kävi niin ikävästi, että tuosta juhlivan nuorison joukosta en sitten löytänyt niitä kahta arabia, jotka pilasivat Kalajoen. Johtuisikohan siitä, että muslimit eivät yleensä juo viinaa.  Taitaa ollakin ainut asi,a jossa häviävät suomalaisille ikätovereilleen.

Miten olisi, jos koettaisitte tutustua noihin ihmisiin sen sijaan, että olette heti heittämässä heitä takaisin liekkeihin.  Senkin minä tiedän, että ei kukaan lähde kotimaastaan, jos ei siihen ole pakottavaa syytä.  Vähiten he haluavat tulla kylmään Suomeen, josta eivät tiedä juuri mitään.

En minä suuresti ihmettele, jos joku pettynyt turvapaikan hakija sekoaa saatuaan kielteisen päätöksen.  Varmasti pettymys on valtava ja tulevaisuus todella pelottava.

Koetan nyt vastaisuudessa hieman hillitä tätä ”mamuista” kirjoittamista, mutta toisaalta - kukapa heitä puolustaisi, jos eivät edes ne jotka jotain tietävät.