Ortodoksinen elämäntapa

Ortodoksisen kirkon perinne on rikas ja laaja. Me pidämme sitä omaisuutenamme, mutta emme omi sitä, vaan toivotamme jokaisen tervetulleeksi joukkoomme. Sattuvasti onkin sanottu, että kirkon hengellinen kokemus on huomattavasti rikkaampi kuin kenenkään yksityisen henkilökohtainen kokemus. Ortodoksisen kirkon historiaa tunnetaan jo 300-luvun alkupuoliskolta alkaen, ja monet meistä uskovatkin, että kyseessä on alkuseurakunnan luonnollinen jatkuma. Tämä perustuu yksinkertaisesti siihen tosiasiaan, että päinvastoin kuin kaikissa muissa kirkkokunnissa voidaan määritellä yksittäinen seurakunnan syntymähetki, ei ortodoksikirkko tällaista hetkeä voi nimetä. Kirkko on ikään kuin aina ollut olemassa.

Jo Jeesus puhui aikanaan seurakunnista ja painotti seurakuntaan kuulumisen tärkeyttä, mutta hän ei koskaan maininnut, mihin seurakuntaan itse kunkin tulisi kuulua. Hän piti tärkeänä, että seurakuntia oli ja ne levittivät Herran sanaa. Ei siis ole mitään syytä olettaa, että toinen kirkkokunta on toistaan parempi. Vaikka me ortodoksit pidämme siis ovet avoinna kaikille, me emme kuitenkaan suorita jäsenhankintaa, emmekä käännytystyötä minkään toisen uskontokunnan keskuudessa.

Kukin tulee uskollaan autuaaksi. Jeesus opetti, että ”hedelmistään puu tunnetaan” ja että ” tekojemme mukaan meidät tuomitaan”. ”Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat” oli myös eräs Jeesuksen eniten siteerattuja lauseita. Tämä voidaan tulkita tietysti monella tavoin, mutta varmana pidän, ettei Jeesus tarkoittanut hinkuyskää. Minä pidän ortodoksista elämäntapaa ja käännytystyöstä luopumista juuri seurauksena tästä opetuksesta.

Tavallisen riviortodoksin ortodoksisuus ilmeneekin pääasiassa elämäntapana, jossa Jeesuksen opit ovat avainasemassa, mutta kaikenlainen ”hihhulointi” puuttuu. Se. että kirkot ovat koristeellisia ja tavat kauniita, perustuu siihen Jeesuksen toteamukseen, että jumalanpalvelukseen pitää tuoda parasta ja kaunista. Totta kai sillä on myös viihteellistä arvoa, mutta sitä, että me viihdymme kirkossa, ei voida pitää mitenkään pahana.

 Valamon luostarin pääkirkko Heinävedellä.

Olkoonpa tämä blogi nyt yksi askel ortodoksisuuden esittelyyn, sillä ennen kuin rupesimme rakentaman tsasounaa, en todellakaan tiennyt, kuinka vähän täällä Länsi–Suomessa tästä maailman vanhimmasta kirkkokunnasta tiedettiin. Etupäässä meidät luokiteltiin joksikin lahkoksi, joita ”on muutenkin liikaa”, eikä juuri kellään ollut käsitystä, että ortodoksisuus oli tässä maassa ennen luterilaisuutta. Poliittisista syistä kirkko oli jonkin aikaa kielletty ja Ruotsin kuningas määräsi luterilaisuuden maan viralliseksi uskonnoksi. Vasta uskonnonvapauslaki 1900–luvun alkupuolella vapautti taas ortodoksisuuden ”pannasta”, ja se levisi siirtolaisten myötä sotien jälkeen kaikkialle Suomeen. Maailman mittapuussa ortodoksisuus on huomattavasti luterilaisuutta suurempi uskonto.

Suurin ero lähes kaikkiin muihin uskontokuntiin verrattuna onkin se, että tässä on kyse enemmän elämäntavasta kuin ”hihhuloinnista”. Isä Camillo oli kylläkin toisen katolisen kirkon jäsen, mutta voin sanoa, että jos joku tuntee isä Camillon, hän tuntee myös ortodoksisuuden.

Ortodoksisuuden koko kuva on aika hyvin kiteytetty lauseeseen ”arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin”.