tiistai 18. joulukuuta 2012

Alin karkotus


Tässä on esimerkki typerästä suomalaisesta lainkäytöstä.

Sanoisin tästä melkein vaikka mitä, jos yleensä olisin taipuvainen sanomaan rumia sanoja. Ikään kuin ikävää julkisuutta saanut mummovaino ei olisi jo riittänyt jatkavat suomalaiset viranomaiset valitsemallaan linjalla.

Onhan se totta, että maahanmuuttajiin ja etenkin pakolaisiin pitää suhtautua tarkasti, jopa tietyllä varauksellakin. Sana ”tarkasti” pitää kuitenkin sisällään myös positiivisten asioiden huomioimisen. Lähtökohtana ei siis saisi olla se, että palautetaan, jos siihen löytyy pienikin peruste.  Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kaksi kolmesta palautetaan, sillä yleensähän aina joku syy keksitään. Ei tippaakaan auta, että kyseessä olisi täysin vaaraton mummo, jolle oleskelu Suomessa oli turvattu Suomessa asuvien omaisten taholta. Kielteinen päätös on yleensä helpompi antaa kuin myönteinen, joten tuntuu siltä, että joskus ihan laiskuuttaan viranomaiset tekevät näitä nahkapäätöksiä.

Ali on iranilaissyntyinen akateemisesti koulutettu nuori kurdi, joka uskonnollisista ja poliittisista syistä joutui kotimaassaan tappouhkausten kohteeksi. Hän pakeni Irakin kautta Suomeen, jota piti turvallisena maana. Ensimmäinen turvapaikka-anomus jätettiin kolme vuotta sitten, mutta jostakin ihmeen syystä siihen tuli kielteinen päätös.  Kielteinen päätös tuli myös kahteen seuraavaan anomukseen, vaikka nuorukainen oli onnistunut hankkimaan jo opiskelupaikan Suomesta. Nyt on olemassa karkotuspäätös, jonka toteuttamista Ali nyt odottaa sydän kylmänä. Hän tietää, että mikäli hän joutuu palaamaan kotimaahansa, on tappouhkaus edelleen voimassa. Asia on suomalaisille viranomaisille täysin outo, sillä meillähän ei ole tapana seurata, mitä on tapahtunut niille ihmisille, joita olemme karkottaneet tästä maasta, johon katsomme luojan antaneen meille yksinoikeuden.

Miettikääpä tätä.

Tämä nuori ei ole tervetullut tähän maahan, vaikka hän on toiminnallaan osittanut olevansa ahkera, älykäs ja kunnollinen. Siis juuri sellainen, joita me tarvitsemme tulevaisuudessa. Hengenvaarassa hän todella uskoo olevansa, mutta kun siitä vaarasta päättävätkin suomalaiset viranomaiset.

Samanaikaisesti me olemme kustantaneet miljoonia maksaneen oikeusprosessin jollekin afrikkalaiselle massamurhaajalle vain siksi ,että häntä uhkasi kotimaassaan oikeudenkäynti.  Hurskaasti saimme sanoa, että ehkä pelastimme hänen henkensä. Ehkä me pelastimme ja tarjosimme hänelle vielä erikoishyvän hotellimajoituksen loppuelämäkseen.  Teimme tämän ihan vaan hurskastellaksemme, sillä jos hänet todella olisi Ruandassa tuomittu kuolemaan, ei se juurikaan olisi ihmisiä itkettänyt enempää kuin ne 800 000 murhaa, jotka hän oli järjestänyt.

En ole kuolemantuomion kannattaja, mutta suomalaisena ajattelen, että en hyväksyisi, jos joku muu valtio alkaisi sotkea suomalaisen tuomioistuimen toimintaa.  Mielestäni ei meilläkään ole oikeutta puuttua edes Ruandan oikeusjärjestelmään.  Maassa maan tavalla.

Eikö yksinkertaisesti voitaisi ajatella, että rikolliset junaan ja kotimaahansa, mutta kunnon ihmisille oleskelulupa ja kotipaikkaoikeus täysin riippumatta siitä, mistä tulevat ja miksi. Toki olen syvästi tietoinen, että EU on asiasta toista mieltä. Antaa ihmeessä olla ihan vapaasti, eihän se itsekään noudata omia sääntöjään. Varmaan ne ovat todella huonoja, kun niitä ei näytä muut noudattavan kuin Suomi.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Vanhat poliittiset käytännöt



Olen vuosia kirjoitellut poliittisia blogeja, kolumneja ja mielipidekirjoituksia. Politiikan paradoksiksi olen nimittänyt sitä havaintoani, että vaikka politiikan tulisi olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, joilla ensisijainen motiivi on joku henkilökohtainen tarve. Vain harvoin edes puolueen etu ylittää tämän oman edun tavoittelemisen tarpeen ja pääasia - yhteinen menestys - unohtuu kokonaan. 

Minulle politiikka on aina ollut vain harrastus, ja siksi en ole ottanut vastaan tehtäviä, joihin ei ole ollut aikaa. Tästä syystä en kovin vahvaa karriääriä ole luonut, enkä sellaiseen edes pyrkinyt. Vuodet ovat kuitenkin vääjäämättä tuoneet mukanaan sekä kokemusta että näkemystä. Siitä huolimatta olen aina pyrkinyt kertomaan myös sen, että tämä on minun näkemykseni asiasta, niin siis tämäkin.

”Poliittinen urani” alkoi jo 60-luvulla Kansallisissa nuorissa (Kokoomus), mutta jo silloin, 17-vuotiaana, tajusin, että järjestön tarkoitus oli kasvattaa poliittisesti sokeita oikeistolaisia. Järjestö nimeltä Kehittyvän Suomen opiskelijat (SMP), oli seuraava kiinnostuksen kohde. Silloin olin saavuttanut jo äänioikeusikärajan, joka oli 21 v, joten aloin rakentaa jo omaa poliittista näkemystä. Opiskelijat olivat puhtaan ideologisia. Henkilökohtaiset tavoitteet olivat henkilökohtaisia ja nojasivat pitkälti juuri opiskeluun. Kenelläkään ei maannut ”oma lehmä” ojassa. Koskaan en ole ollut puhtaimmin yhteistä etua ajattelevassa järjestössä mukana, ja vieläkin koen vahingoksi sen, että SMP kuoli ja sen mukana tämä mainio opiskelijajärjestö.

Vuodet ovat vierineet ja opiskelustanikin alkaa olla jo aikaa, mutta kaipa tuo vaihde jäi minulle päälle, kun yhä vielä haikailen Veikko Vennamon ”rotösherrajahteja”, enkä oikein ole oppinut sulattamaan näitä poliittisia käytäntöjä, joissa osaaminen ja pätevyys kylmästi sivuutetaan joidenkin muiden tarkoitusperien tieltä.  Tämä on varsin yleistä ns. vanhoissa puolueissa, mutta kyllä sitä esiintyy myös omassa puolueessani Perussuomalaisissa.

Nyt taas ovat täytettävissä lautakuntapaikat, ja vetoankin nyt kaikkiin puolueisiin, että yrittävät miehittää nämä paikat ihmisillä, jotka sekä tuntevat asian, että ovat siitä myös kiinnostuneita. Olen syvästi vakuuttunut siitä, että jokaisessa puolueessa on ihmisiä, jotka oikeasti ovat päteviä näihin tehtäviin.  Ei ole edes puolueen edun mukaista, jos lautakunnassa istuu ihminen, joka ei tajua käsiteltävästä asiasta mitään, eikä tosiasiassa ole siitä edes kiinnostunut.

Vaaleissa saaduilla äänimäärillä ei pitäisi olla mitään tekemistä lautakuntapaikkojen kansa, sillä ei kansa siitä äänestänyt.  Kansa valitsi kunnan valtuustot, mutta lautakunnat valitsee puolue.  Sitä suurempi painoarvo lautakunnilla on, mitä vahvempi ammatillinen osaaminen sieltä löytyy.

Nykyinen menettely kuuluu mielestäni samaan sarjaan kuin ”poliittiset virkanimitykset” ja ”hyvä-veli-järjestelmä”.

Ari Keronen

lauantai 8. joulukuuta 2012

Yhteiskunnallista osallistumista



Kivenheiton päässä tuosta Kallan ”vapaavaltiosta” asun, en siis Kallassa, vaikka kuvernööri olen. Joskus kyllä ihan oikeasti käy mielessä, että ehkä sittenkin paljolta säästyisi jos sinne muuttaisi. Ainut hankaluus varmaan tuo karikokous, joka siellä kokoontuu ja uskoo käyttävänsä valtaa, joka tietysti oikeasti kuuluisi silloin minulle, koska olisin saaren vakituista asujaimistoa.

Ihan vapaasti voisin osallistua kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaankin täysin riippumatta siitä, mitä poliittista puoluetta edustaisin. Täällä mantereelle kun se tahtoo joskus olla kovasti vaikeaa, jos olet väärän puolueen jäsen. Otetaan nyt yksi esimerkki.  Koska olen kristitty, osallistun aktiivisesti Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen rakennusprojektiin.  Juu, ihan nokkamiehiä siinä projektissa olen, sillä katson sen olevani Herrallemme velkaa kaikesta siitä, mitä Hän on hyväkseni tehnyt.

Myös tämä yhteiskunta on tarjonnut minulle paljon. Olen saanut käydä kouluja, hankkinut hyvän ammatin ja nyt vanhoilla päivilläni olen myös saanut nauttia yhteiskunnan järjestämistä sairaalapalveluista.  Istuin kerran omistamani omakotitalon terassilla ja katselin maailmaa ymmyrkäisin silmin.  Ajattelin, että kaipa minä myös tälle yhteiskunnalle olen jotakin velkaa, joten päätin antaa panokseni sen rakentamiseen. Minulla kun on sitä koulutusta, kokemusta ja näkemystä. Kun nyt sattui vielä kunnallisvaalien vuosi, niin ei muuta kun miettimään ehdokkuutta, sillä sen olin ajat sitten huomannut, että kunnallispolitiikka on se paras paikka vaikuttaa oman kotikunnan asioihin. Ei se vaan niin helppoa ollutkaan, sillä piti löytää puolu,e joka antaisi minulle mahdollisuuden toteuttaa näkemyksiäni. Aatemaailmaltaan sen piti myöskin vastata minun ajatusmaailmaani.  Vihreät?  Ei, liian paljon pilvissä elävä yhden asian liike, joka ei oikein tuntunut ymmärtävän reaalimaailman tarpeita. Kristilliset?  No eihän mikään puolue yksin saa omia kristillisiä arvoja. Kun olin vähän kerrassaan käynyt läpi Suomen poliittisen kartan ja hylännyt puolueen toisensa jälkeen, jäi jäljelle vain kaksi puoluetta. Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset. Molemmissa paljon hyvää, mutta Vasemmistoliiton rasitteena oli se lainvastainen menettely, jolla kaksi sen kansanedustajaa oli erotettu eduskuntaryhmästä. Lisäksi se vivahti liian paljon kommunismille, joka minulle Karjalan pojalle oli lievää myrkkyä. Kun puolueohjelmiin olin tarkoin tutustunut, ei päätöstä tarvinnut kauaa harkita. Persu mikä persu.

Siitä se sitten alkoi… kunnallispoliitikon ohdakkeinen taival.  En ikinä osannut odottaa, mitä vastoinkäymisiä pelkkä puoluevalinta saattoi mukanaan tuoda. Tosi likaista peliä.

Asiat, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa, alkoivat tökkimään.  Jopa tuo tsasounan rakentaminenkin kohtasi yllättäviä vaikeuksia, kun sattui niin, että olin sen kannatusyhdistyksen puheenjohtaja. Oikeasti kapuloita heitettiin vähän kaikkeen mihin puutuin, vaikka olin oikeasti luullut antavani panokseni tämän yhteiskunnan hyväksi. En mitenkään voinut nähdä kaikkia niitä syy-yhteyksiä, joita kokeneemmat poliitikot olivat huomaavinaan. Minulle ne piti melkein kepillä osoittaa, kunnes vähän kerrassaan aloin ymmärtämään, että ei kaikki voi olla pelkkää sattumaa. Millään en meinannut uskoa, että ihmiset ihan näin matalaotsaisia voisivat olla.

No en sitten päässyt valtuustoon ja hyvä niin. Ehkäpä voin olla hyödyksi enemmän valtuuston ulkopuolella, jossa minua ei ainakaan mitkään puolueen kannanotot sido.  Jonkin aikaa vaalien jälkeen tapasin paikallista valtapuoluetta lähellä olevan henkilön, joka sitten ikään kuin ystävällisesti välitti minulle tiedon:

"Toisessa puolueessa olisit mennyt valtuustoon että heilahti, ja se ”kirkkokin” olisi jo paljon pitemmällä."

Uskokoon ken tykkää, mutta sellaista se on politiikka täällä Kallan kalavesillä.   

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kyllä rikos kannattaa



Ellei oman moraalinsa turmeltumista pidä menetyksenä, niin rikos kannattaa aina. Jos muutamat ministerit, kansanedustajat ja muutamat poliittiset virkamiehet jätetään huomioon ottamatta, niin suomalaiset ovat kohtuullisen kunnollista väkeä. Pääsääntöisesti he eivät syyllisty lain rikkomiseen edes pienen yllytyksen jälkeen, vaan jättävät tämänkin homman valitsemiensa edustajien tehtäväksi.

”Rikos ei kannata” on fraasi, jota kuitenkaan ei pitäisi kenenkään uskoa, sillä se on lanseerattu vain siksi, että kansa pysyisi ukollisena vakaumukselle, jonka mukaan rehellisyyttä on pidettävä hyveenä.

Katsoin tässä hiljattain TV-ohjelman, joka sai minut havahtumaan. Miettikääpä tätä: yhden vangin ylläpitoon käytetään yhteiskunnan varoja noin kaksi kertaa se määrä, joka käytetään yhden vanhuksen laitoshoitoon. Tämä ero näkyi selvästi myös hoidon ja ”palvelun” tasossa.  Joku voi väittää, että tässä taas oli kyseessä joku populistinen ohjelma.  Voi olla, mutta epäilemättä myös tosi. Populismissahan tuppaa olemaan se vallanpitäjien kannalta paha puoli, että siinä useimmiten tuodaan esiin se totuus, joka oli tarkoitus kansalta pimittää. Ei siis ole ihan suuri ihm,e että kansa alkaa menettää uskoa oikeusvaltioon, jos sellaista uskoa oikeasti on edes ollut.  Niin, ihmettelen minäkin miten sellainen valtio voi olla oikeusvaltio, jossa asiakirjan väärennöstä pidetään pienempänä rikoksena kuin oman mielipiteen ilmaisua, joka lain mukaan ei ole rikos ollenkaan.

Jotta oikeasti voisimme puhua oikeusvaltiosta, pitäisi kaikkien kansalaisten olla tasavertaisessa asemassa lain edessä, ja kaikissa tapauksissa pitäisi pyrkiä toteuttamaan lain tarkoitus. Tavallisen kansalaisen on joskus aika vaikea ymmärtää, miten meidän palvelijoiksemme valitsemat ihmiset ovatkin yhtä äkkiä niin korkeassa asemassa, että lakiakin pitää soveltaa heihin lievemmin kuin meihin isäntiin.

Ehkäpä näillä ”palvelijoilla” on kuitenkin olemassa pelko, että vielä joskus koittaa aika, jolloin heillä ei ole enää ”omaa lain suojaa”, vaan rikoksista tuomitaan niin kuin rikoksista pitää tuomita. Tästä syystä he ovatkin pyrkineet pohjustamaan asiaa niin, että vankilat mahdollisimman suuressa määrin muistuttaisivat hotellia, jossa olisi hyvä asustella siihen saakka, kun kansa on rötökset unohtanut. Vanhuksistahan ei oikeasti tarvitse välittää, sillä monet heistä ovat tottuneet vaatimattomiin oloihin, tai eivät ehkä tajua edes omaa tilaansa.

Jos nyt ihan mielikuvituksella leikin, niin vääjäämättä tulee mieleen ajatus, että ennen kuin olen siinä pisteessä, että laitoshoito on tarpeen, pyrinkin parantamaan tulevia elinolojani tekemällä keikan, josta varmuudella tuomitaan elinkautinen. Jos oikein kansan parasta ajattelisin, niin se olisi joku samantapainen juttu, kuin sen kuuluisan fanerisuvun edustajan teko silloin venäjänvallan aikoihin. Paitsi että pääsisin ”hoteliin” lomailemaan lopuksi elämääni, saisin toisten vankien kunnioituksen ja varmasti myös erityisaseman laitoshierarkiassa. Kyllä vangitkin osaavat arvostaa yhteiskunnan hyväksi tehtyä tekoa, olkoon se juridisesti millainen rikos tahansa.

Nyt tietysti joku väittää, että ei ne vankilan olot niin kaksisia ole.  Eivät ehkä ole ihan samaa luokkaa kun jossakin Kalastajatorpalla, mutta varmasti paremmat kuin homeisessa vanhainkodissa, jossa joudut makaamaan kuset ja paskat vaipoiss,a kun yhteiskunnalla ei ole varaa palkata riittävästi hoitajia. Ihan vaan tosissani kysynkin, että miksi vanki on kaksi kertaa arvokkaampi kuin vanhus, joka todennäköisesti on maksanut koko ikänsä veroja ja jonka eläkkeen nytkin viette sen vähäisen hoidon vastikkeeksi. 

Näistä blogijutuistahan se häly on usein syntynyt, joten selvennän taas nyt vielä kerran.  Mielikuvituksella leikin, enkä oikeasti ketään ajatellut mestata. Uskon vaan, että noinhan se olisi jos….  Jokainen saa olla asioista mitä mieltä tahansa, mutta mainitsemani TV-ohjelman mukaan nuo rahasummat olivat suunnilleen 130€ ja 250€/päivä.  En usko, että YLE olisi jostakin hatusta temmannut perättömät summat, joten niitä on jonkinlaisella tarkkuudella pidettävä oikeina.  Jos ja kun ne ovat oikein, on siinä rötösherroilla taas selittelemistä.