tiistai 28. helmikuuta 2017

Miksi kansa ei luota päättäjiin


Se taisi olla sunnuntai, kun aamupalaa nauttiessani kuuntelin radiota aivan kuten niin useana aamuna. Jotenkin suorastaan hätkähdin, kun toimittaja lueskeli tutkimusta, jonka mukaan kansa ei luota päättäjiin. Kyse oli siis julkisista päättäjistä ja poliitikoista. Luottamus vaihteli siinä 20 – 40 % riippuen vähän tehtävästä.

En minä kauhean yllättynyt ollut, mutta tietysti se sai minut ajattelemaan, että miksihän näin, vaikka useassa tapauksessa kyse oli meidän itsemme valitsemista päättäjistä. Onni onnettomuudessa oli, että minusta ei koskaan tullut minkään valtakunnan päättäjää, sillä luultavasti se olisi automaattisesti johtanut siihen, että minuunkaan ei olisi luotettu. Luottamuksen säilyttämisen ensimmäinen edellytys tuntuukin olevan politiikan ulkopuolella pysyminen. Kun tässä nyt eläkepäivinäni olen joutanut seuraamaan politiikkaa hieman enemmän, olen ollut huomaavinani, että puolueen päätös on tärkeämpi kuin äänestäjille annetut lupaukset. Se nyt vaan on niin, että puoluekuria on kunnioitettava enemmän kuin omaatuntoa tai kansalle annettuja lupauksia. Ei se siis kauhean suuri ihme ole, että näin on päässyt käymään.


Tuo edellä oleva teksti on yksi syy. Puolueet kieltävät siis edustajiensa itsenäisen ajattelun. Vaalilupausten pettäminen on siis yksi syy, mutta vain yksi syy. Toinen syy on tietysti päätösten typeryys. Kovin älykkäitä päätöksiä tuskin voidaan edes odottaa täysin ammattitaidottomilta tolleroilta, mutta sitä kansa tuskin ajattelee silloin, kun vaaliuurnilla pudotetaan lappu jonkun pitkänmatkan hiihtäjän puolesta. Tuskinpa monenkaan mielessä välähtää, että  ei tämä hiihtäjä kovin vaikeita kysymyksiä pystynne ratkaisemaan.

Kun näitä luottamuskysymyksiä vertailtiin eriasteisten päättäjien kesken, vaipuivat EU–päättäjät alimmalle tasolle. Vain joka viides kansalainen sanoi luottavansa meidän Euro-edustajiin. Pikaisesti tätä asiaa pohdiskellessani olin aluksi hieman hämmästynyt, sillä itsehän olimme nämäkin ihmiset valinneet. Kun kuitenkin alkaa asiaa hieman tarkemmin tutkia, löytyy kyllä moniakin syitä. Ensinnäkin on niin, että euro-vaalien äänestysprosentti on jo melko alhainen. Kansa on jo jaloilaan ilmoittanut, että aivan sama, keitä siellä istuu. Kun sitten tehdään kyselytutkimuksia edustajien luotettavuudesta, ovat nämä äänestämättä jättäneet myös tutkimuksessa mukana ja luultavasti eivät ole vastanneet, että luottavat täysin. Kun sitten tarkastelemme hieman sitä porukkaa, joka on tullut valituksi, niin edelleen on syytä ihmetellä, että miksi sinne on sattunut valikoitumaan kotimaisessa politiikassa epäonnistuneita yksilöitä. Oikeasti minä ihmettelen, mistä on löytynyt se joka viides ihminen, joka on sitä mieltä, että euro-edustajamme ovat luotettavia.


Ehkä rasistit voivat luottaa siihen, että Jussi Halla-aho on rasisti myös Brysselissä, vaikka yrittääkin siellä sivistyneessä maailmassa peittää tuon epäkristillisen ominaisuutensa. Kun Jussi nyt aikoo palata kotimaan politiikkaan, voin vain uskoa, että hänkin uskoo siihen, että maassa on riittävä määrä rasisteja, jotka uskovat hänenkin olevan aidosti rasisti.

Tosiasiassa minä en edes usko Jussin rasistisuuteen, sillä olen pitänyt miestä kohtuullisen älykkäänä, joka ominaisuus kumoaa rasistisuuden ilman muuta. Eiköhän se sittenkin ole vain vaalikikka. Jos taas sattuu niin, että olenkin väärässä ja Jussi on aidosti rasisti, voin vain todeta, että on tässä maailmassa jotain, johon voi luottaa, olkoon se sitten kuinka väärin tahansa.


maanantai 27. helmikuuta 2017

Puretut mäet ja menneet ajat


Kun kirjoitin tuota juttua Haapaniemen tyttäristä, sai maininta Varaslahden hyppyrimäestä minun muistelemaan omaa mäkihyppyuraani. Tekihän se minut vähän surumieliseksi, vaikka juuri minusta ei koskaan oikein kunnon mäkimiestä tullutkaan. Kyllä minä kuitenkin surin ihan toisten puolesta tätä suomalaisen mäenlaskun alennustilaa, johon syyn minä taidan tuntea paremmin kuin Mika Kojonkoski; joka aikoinaan oli ihan tyydyttävä mäkimies. Ainakin jos minuun verrattiin. Suomalaisen urheilun alennustilaan hän ei kuitenkaan syytä tunnu tietävän, vaikka on saanut seurata aitiopaikalta mm. norjalaisten nousua. Senkin minä nyt tiedän; miksi minusta ei mäkihyppääjää oikein tullut. Olin ihan liian pitkä; ja vaikka pitkä mies saa näyttävän näköisiä hyppyjä aikaiseksi, on hyppääminen paljon vaikeampaa kuin pienemmillä. Harjoittelusta se tuskin oli kiinni, sillä en edes osaa kuvitella nykyisten koulukyytien uhreja hiihtämässä mäkisuksilla pitkin rataa Haapaniemestä Jyväskylään, jonne matkaa oli sentään toistakymmentä kilometriä. Ja kaikki tämä vain siksi, että päästiin laskemaan Jyväskylän isosta mäestä.

Olikohan se 70-luvun loppu vai 80-luvun alku; kun sain ihan konkreettisesti seurata suomalaisen mäkihypyn rappiotilan alkua. Silloin nimittäin purettiin Rovaniemellä ns. soramontun mäki; jossa monet olympiamitalistitkin olivat poimineet ensimmäiset kosketuksensa mäenlaskuun. Jos oikein muistan, niin jo aikaisemmin olivat saman kohtalon kokeneet Varaslahden hyppyrimäki ja Jyväskylän Taulumäen molemmat mäet. Samoin kävi Ahveniston mäelle Hämeenlinnassa, jossa aikoinaan pidettiin sotilaitten mestaruuskilpailuja, vaan ei pidetä enää.


Muistan sen kerran, kun vaimoni kanssa käytiin ihmettelemässä Kaipolan suurta betonimäkeä keskellä ei mitään. Mäestä oli tehty näkötorni, sillä sen verran iso se oli, että kokemuksesta voin vakuuttaa, että ei sieltä kukaan mäkihyppääjän uraansa aloittanut. Jos oikein muistan, oli Jämsässäkin aikoinaan joku mäkihyppääjä, jonka nimeä en enää muista. Pienemmän mäen purkamisen myötä loppui myös mäkiurheilu Jämsästä. Monia pieniä mäkiä ympäri Suomen on purettu ja saman tien lopetettu mäkiurheilu kyseisellä paikkakunnalla.

Kun Hämeenlinnaan rakennettiin tuo törröttävä iso betonimäki, oli kaupungissa vain kaksi miestä, jotka uskalsivat siitä laskea, mutta kun heistäkin toinen joutui vankilaan, jäi toinenkin ilman harjoituskaveria. Siinä se sitten oli… hämeenlinnalaisen mäkiurheilun surkea loppu. 


En väitä, että Suomesta olisi kadonnut mäkihypyn valmennustieto, mutta taitaa olla niin, että valmennettavat ovat loppuneet. Lahdessa, Jyväskylässä, Kuopiossa ja Rovaniemellä on vielä muutamia, mutta taitaa jäädä populaatio liian pieneksi verrattuna maihin, joissa mäkiä on joka lähtöön ja joka tasolle. Heikko lohdutus varmaan suomalaisille mäenlaskun ystäville lienee se, että Ruotsissa menee vielä huonommin. Syykin taitaa olla jokseenkin sama. Muistan minä vielä tosi hyviä ruotsalaisia mäkimiehiä, joita eivät taida enää muistaa edes ruotsalaiset. Ystäväni Seppo Reijonenkin muutti aikoinaan Ruotsiin, vahvistaakseen ruotsalaista mäenlaskua, mutta ei tainnut Seponkaan uhraus riittää.

Kyllä se niin on, että hyväksi mäkimieheksi tulee vain paljon hyppäämällä. Ilman pienempiä mäkiä on kuitenkin ihan turha rakentaa suuria betonitorneja. Ei niistä kukaan laske, ellei ole saanut opetella mäenlaskun saloja. Lahdessa tämä on oivallettu, mutta Lahti yksin ei riitä.

Näinhän se urheilussa menee. Koulukyydeissä köröttelemällä ei tule myöskään hiihtäjiä eikä juoksijoita, mutta estetäänhän sentään lasten turhautuminen. 



sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Persujen persmäki


Kyllä minä nyt melkein häpeän, että joskus olen ollut perussuomalainen ja ”persujen” kunnallisvaaliehdokas. Heikko lohdutus nyt, että Perussuomalaiset rp oli silloin vielä varsin ryhdikäs puolue ja vaikutti aidosti SMP:n perilliseltä. Ei kai se oikeasti sitä ollut, mutta kuten sanoin… vaikutti siltä. Kyllä minä uskon, jos sanotaan että perussuomalaisten rappio alkoi Kalajoelta, vaikka Kalajoki ei koskaan ole ollut perussuomalaisten vahvimpia alueita. Ihan tervettä ei kai kuitenkaan ollut se, että paikallisjärjestön puheenjohtaja perusti itsensä kanssa kilpailevan varjojärjestön ja sai näin aikaan hajaannuksen, joka johti lopulta koko Kalajoen järjestön erottamiseen puolueesta. No näinhän se oikeasti meni, sanokoon kuka mitä tykkää.

Sen verran rasistiseksi tuo puolue nyt on valunut, että minulle se on melkein samanlainen punainen vaate kuin aikanaan oli isänmaallisille ihmisille kommunistinen puolue ja joillekin jopa kaikki hiemankin vasemmalle vivahtavat poliittiset liikkeet.

Sekä SMP että myöhemmin perussuomalaiset kohosi poliittisesti niin vaikutusvaltaiseen asemaan, että kaikki vanhat puolueet ryhmittyivät yhdessä vastustamaan tätä uutta tulokasta. Keksittiin, että puolue on populistinen ja populismista tehtiin kirosana. Tosiasiassahan kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän populistisia, eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole.

En osaa sanoa, miksi SMP aikoinaan kärsi oman konkurssinsa, mutta hieman poukkoileva politiikka ja mielivaltaiset puolueesta erottamiset ovat varmasti ”persujen” tulevan kuoleman syynä. Eihän siinä mitään järkeä ole, että purraan auttavaa kättä, vaikka ilman sitä ei tulla toimeen. Minunkin mielestäni on oikein, että vastustetaan puoluetukea, mutta jotenkin nurinkurista on, että koko toiminta perustuu kuitenkin siihen, että puoluetukea tulee yllin kyllin. Ehdokkaaksi kelpaa kuka tahansa, kunhan oletetaan tämän tuovan ääniä puolueelle ja sitä kautta lisää edustajia, jotka taas tuovat lisää puoluetukea. Kyse ei ole siis politiikasta, vaan vallasta, jota rahan ja pääluvun avulla saavutetaan. 


Timo Soini vaahtosi kuola suupielissä sitä, että puoluekuri mädättää politiikan ja että perussuomalaiset vastustavat puoluekuria. Näinhän sen oikeasti pitäisi ollakin, sillä kyllä kansanedustajalla on oltava oikeus toimia oman ymmärryksensä mukaan, aivan kuin se laissa määritelläänkin. Vaikka en olekaan mikään homoliittojen kannattaja, en silti pidä oikeana Timo Soinin antamaa ripitystä niille kansanedustajille, jotka äänestivät homoliittojen puolesta. Toki heillä siihen oli perustuslaillinen oikeus, johon Timo Soinilla ei ollut oikeutta puuttua. Päinvastoin. Kyllä kyse oli kansanedustajan painostuksesta, joka lain mukaan on kiellettyä, joten minä annan nyt vakavan varoituksen Timo Soinille.
 
Jotenkin minulla on nyt sellainen tunne, jopa olen kuullut monen ystäväni niin sanoneenkin, että kaikki kunnon ihmiset eroavat puolueesta. Moni epäili, että Jussi Halla-aho pesee puheenjohtajaäänestyksessä Soinin, jolloin puolue jää rasistien käsiin. Tosiasiassa se merkitsisi puolueen loppua, sillä ei rasismi kuitenkaan ole se aate, jota kansa tukee. Puolueella ei oikein näytä olevan pystyvää karismaattista puheenjohtajaehdokasta, joten kyllä minä sittenkin sekavia höpertävän Soininkin ennen rasisti Halla-ahoa tällä paikalla näkisin.

Asiahan ei tosin minulle kuulu, mutta tämä on mielipide, johon yhä edelleen minulla on oikeus, vaikka puolueen jäsenkirjan olenkin roviolle asettanut. Jos puolue jää henkiin, toivon että noista herroista ei kumpikaan istu millään jakkaralla. Tosin se on aivan sama, kuka jonkun tuntemattomuuteen painuneen minimini-puolueen pääjohtajana on. Näitä joogalentäjiä ja muita piraatteja on jo ennestäänkin liikaa, mutta ei niistä oikein kukaan tunnu välittävän yhtään mitään.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Haapaniemen tyttäret


Olin tässä päivänä muutaman Eläkeliiton tilaisuudessa kuuntelemassa viisaita ihmisiä ja heidän viisaita puheitaan. Tilaisuuden alussa alustaja luki erään kirjoittajakerhon ”tyttären” totuuspohjaisen kertomuksen koulumatkastaan Vaajakosken Haapaniemestä kouluun Vaajakoskelle. Aivan oli kuin minun kynästäni, paitsi että minä en ole nainen. Todennäköistä on, että samaa koulua on käyty ja samaa latua on hiihdetty. 


Haapaniemen Pellonpää 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Kuva: Jyväskylä Seura ry. 

Kirjoituksessa mainittiin myös Varaslahden hyppyrimäki, jossa sain ne vaatimat mäkihyppytaitoni, joita sitten jalostin myöhemmin Jyväskylässä, Taulumäen ”suuressa” mäessä. No ei se vanha Taulumäen hyppyri niin kauhean iso ollut, mutta eivät tainneet olla kovin kaksiset minun mäkimiestaitonikaan. Ei ainakaan, jos niitä verrataan siihen aikaan, jolloin suomalaiset ottivat kaksoisvoiton melkein missä tahansa kansainvälisissä kilpailuissa. Cortinan olympialaisissa 1956 Antti Hyvärinen ja Aulis Kallakorpi ja Lahden MM–kilpailuissa pari vuotta myöhemmin Juhani Kärkinen, ja jos oikein muistan, niin hopealle pääsi Ensio Hyytiä. Kahden vuoden päästä oli taas olympialaiset, ja silloin ei tainnut suomalaisvoittoa enää herua, vaan korkeimmalle pallille nousi saksalainen Helmut Recknagel, ja Niilo Halonen jäi toiseksi. Minun huippuhetkeni sattui JHS:n kilpailuihin vuotta aikaisemmin, kun sain hypätä iltamäkikilpailussa yhtä aikaa Recknagelin kanssa. Recknaagel taisi hypätä jotain 50 metriä ja minä suunnilleen 30. Ero oli siis maailman huippuihin suunnilleen sama kuin Suomen nykysilläkin hyppääjillä.

Haapaniemen tytöistähän minun piti kirjoittaa, eikä omasta olemattomasta mäkimiehen urastani. Pieni paikkahan se Haapaniemi oli, ja ilman muuta oletin, että tunsin tuon kirjoittajatytön. Samaa latua oli siis hiihdetty, samasta mäestä laskettu ja luultavasti samaa kouluakin käyty, johon tuosta hyppyrimäestä ei enää ollut matkaa kuin puolisen kilometriä. 

 Tässä sijaitsi Varaslahden hyppyrimäki. Kuva otettu helmikuussa 2017.

Kelasin mielessäni noita tyttöjen nimiä… Siltasen Aune, Harjukarin Anna-Liisa, Niskasen Elsa ja Lehtosen Raija. Ainakaan noista se ei kukaan ollut, mutta varmasti tunsin… en vain enää muistanut. Kotona vasta hoksasin, että eihän nimi tietenkään minulle mitään merkinnyt, varmasti oli mokoma mennyt naimisiin ja muuttanut nimensä. Tulipahan niitä kuitenkin muisteltua Haapananiemen tyttäriä, joista niin paljon silloin tykkäsin, vaikka en minä sitä niille kertonut.

Muutamia nostalgiaretkiäkin olen Haapaniemeen tehnyt, mutta paljon on sekin seutu muuttunut. Kerrostaloja ovat rakentaneet ja kaiken elämän keskuksen, nuorisoseuran talon, purkaneet. Ensimmäisellä nostalgiareissulla onnistuin tapaamaan Peltosen Ritvan, joka piti siellä jossain majataloa tai taisi melkein hotelli olla. Ei hänkään minua olisi muistanut, mutta nimi soitti joitakin hälytyskelloja, ja kun hän suoraan kysyi, että olinko minä minä, niin vastasin että minähän minä. Tokihan minäkin olin naimisiin mennyt, mutta en sentään nimeäni ollut muuttanut. On tästä jo kymmenkunta vuotta, ja kun nyt viimeksi kävimme. Emme enää edes päässeet autolla sinne niemen perälle, missä tuo majoituspaikka oli sijainnut ja sijaitsee ehkä edelleenkin.

Jos joku Haapniemen tytöistä tai pojista lukee tämän jutun, niin ottakaa vaan rohkeasti yhteyttä. Kyllä minä ilahdun, eikä vaimonikaan ole mustasukkainen.


perjantai 24. helmikuuta 2017

Historia pitäisi uudistaa


Kun tietotekniikka, matematiikka ja insinööritieteet ovat muodostaneet ainoiksi älykkyyttä vaativiksi tieteenaloiksi, valitsi nykynuoriso tietenkin opintoalakseen jonkun noista ammateista. Humanistisista aloista tuli pikkuhiljaa ylijäämäylioppilaiden kaatopaikkoja. Koulu-uudistus oli taas aikoinaan se suuri virhe, joka sai aikaan ylijäämäylioppilaiden suuren määrän. Kaikista pyrittiin leipomaan ylioppilaita vaikka väkisin. Kun ei muu auttanut, laskettiin rima niin alas, että Taavi Tollerokin läpäisi seulan. Kyllähän me jossakin vaiheessa elimmekin aikaa, jolloin tietotekniikkainsinööreistä oli huutava pula ja näitä jouduttiin tuomaan aina Intiasta ja Kiinasta asti. Tätä puutetta yritettiin korvata myös lisäämällä insinöörikoulutusta enemmän kuin tämän kokoiselle maalle olisi tarpeellista ja luonnollista. Kun tämä insinööribuumi sitten meni ohi, jäi jäljelle vain lisätty koulutus ja laumoittain työttömiä insinöörejä. Jos Suomeen tuodut insinöörit sitten jäivät Suomeen, tuli heistä, monien mielestä, uhka Suomen turvallisuudelle, varsinkin jos sattuivat olemaan syntyisin jostain arabimaasta. 

Kuva: http://www.tekniikkatalous.fi/tekniikka/ict/2002-04-22/It-buumi-hyytyi-huonoon-laatuun-3273225.html

Tämä sinänsä on aihe, josta olen paljon kirjoittanut ja varmasti vielä kirjoitankin, mutta tällä kertaa ajattelin keskittyä nykynuorison historian tuntemukseen. Kaikki liittyy kuitenkin kaikkeen ja olkoon tuo edellä oleva pohjustuksena sille, miksi omaakaan historiaa ei enää tunneta. Kokijoita ja näkijöitä ei montakaan ole, ja kun historian opiskelu on jäänyt noiden ylijäämäylioppilaiden harteille, ei historiantuntemuksesta ole oikein buumia päässyt syntymään. Täytyy sanoa, että onneksi meillä on museovirasto, joka jonkin verran on onnistunut suojelemaan vanhoja historiallisia rakennuksia. Ihan omasta kokemuksestani tiedän, että monet historiallisesti arvokkaat kohteet olisi purettu ilman museovirastoa, yksinkertaisesti siitä syystä, että liian harvat tunsivat niiden historiaa.

Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump ei ehkä kuulu ruudinkeksijöiden kerhoon, mutta nykykieleen hänen hallintonsa on onnistunut luomaan uuden käsitteen. Tuo termi on ”vaihtoehtoinen totuus”. Tuntematta lainkaan tuota sanaa, tai historiaa, nykypolvi viljelee mielellään noita vaihtoehtoisia faktoja. Koska historiaa ei tunneta, voidaan luoda oma historia juuri sellaiseksi kuin olisi haluttu sen olevan.

En ole historioitsija vaan historian harrastaja, enkä toki osaa oikaista kaikkia historian vääriä väittämiä. Kuitenkin olen Karjalan pakolainen ja vaikka en voi muistaa pakomatkan eri vaiheita, muistan kuitenkin muiden karjalaisten kertomuksia ja kokemuksia. Tältä pohjalta on todella vaihtoehtoinen fakta se väite, että Karjalasta ei tullut pakolaisia. Todellinen faktahan on, että niitä tuli pitkin pitkää itärajaamme, aina Petsamosta asti. En minä ollenkaan ymmärrä, miksi tätä historian jaksoa pitää niin paljon hävetä, että jopa Karjalan liiton johtohenkilötkin vääristelevät asiaa.

Toki en yhdenkään sodan aikoihin Karjalasta tuleen, ole kuulut toistelevan tuota vaihtoehtoista totuutta, jota tuntuvat hokevan vain sodan jälkeen syntyneet sukupolvet. Kyllä mielestäni historian koulutusta pitäisi vahvistaa niin, että ainakin oma historia saisi pysyä totuuspohjaisena.

Tämän päivän tapahtumat ovat jo muutaman vuosikymmenen kuluttua historiaa. Olisi varmasti mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa huomenna syntyvien ihmisten kertomuksia siitä, mitä tapahtui ennen heidän syntymäänsä. Jokseenkin varmaa on, että muutamien totuuksien joukossa on myös vaihtoehtoisia faktoja.