Haapaniemen tyttäret

Olin tässä päivänä muutaman Eläkeliiton tilaisuudessa kuuntelemassa viisaita ihmisiä ja heidän viisaita puheitaan. Tilaisuuden alussa alustaja luki erään kirjoittajakerhon ”tyttären” totuuspohjaisen kertomuksen koulumatkastaan Vaajakosken Haapaniemestä kouluun Vaajakoskelle. Aivan oli kuin minun kynästäni, paitsi että minä en ole nainen. Todennäköistä on, että samaa koulua on käyty ja samaa latua on hiihdetty. 

Haapaniemen Pellonpää 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Kuva: Jyväskylä Seura ry. 

Kirjoituksessa mainittiin myös Varaslahden hyppyrimäki, jossa sain ne vaatimat mäkihyppytaitoni, joita sitten jalostin myöhemmin Jyväskylässä, Taulumäen ”suuressa” mäessä. No ei se vanha Taulumäen hyppyri niin kauhean iso ollut, mutta eivät tainneet olla kovin kaksiset minun mäkimiestaitonikaan. Ei ainakaan, jos niitä verrataan siihen aikaan, jolloin suomalaiset ottivat kaksoisvoiton melkein missä tahansa kansainvälisissä kilpailuissa. Cortinan olympialaisissa 1956 Antti Hyvärinen ja Aulis Kallakorpi ja Lahden MM–kilpailuissa pari vuotta myöhemmin Juhani Kärkinen, ja jos oikein muistan, niin hopealle pääsi Ensio Hyytiä. Kahden vuoden päästä oli taas olympialaiset, ja silloin ei tainnut suomalaisvoittoa enää herua, vaan korkeimmalle pallille nousi saksalainen Helmut Recknagel, ja Niilo Halonen jäi toiseksi. Minun huippuhetkeni sattui JHS:n kilpailuihin vuotta aikaisemmin, kun sain hypätä iltamäkikilpailussa yhtä aikaa Recknagelin kanssa. Recknaagel taisi hypätä jotain 50 metriä ja minä suunnilleen 30. Ero oli siis maailman huippuihin suunnilleen sama kuin Suomen nykysilläkin hyppääjillä.

Haapaniemen tytöistähän minun piti kirjoittaa, eikä omasta olemattomasta mäkimiehen urastani. Pieni paikkahan se Haapaniemi oli, ja ilman muuta oletin, että tunsin tuon kirjoittajatytön. Samaa latua oli siis hiihdetty, samasta mäestä laskettu ja luultavasti samaa kouluakin käyty, johon tuosta hyppyrimäestä ei enää ollut matkaa kuin puolisen kilometriä. 

 Tässä sijaitsi Varaslahden hyppyrimäki. Kuva otettu helmikuussa 2017.

Kelasin mielessäni noita tyttöjen nimiä… Siltasen Aune, Harjukarin Anna-Liisa, Niskasen Elsa ja Lehtosen Raija. Ainakaan noista se ei kukaan ollut, mutta varmasti tunsin… en vain enää muistanut. Kotona vasta hoksasin, että eihän nimi tietenkään minulle mitään merkinnyt, varmasti oli mokoma mennyt naimisiin ja muuttanut nimensä. Tulipahan niitä kuitenkin muisteltua Haapananiemen tyttäriä, joista niin paljon silloin tykkäsin, vaikka en minä sitä niille kertonut.

Muutamia nostalgiaretkiäkin olen Haapaniemeen tehnyt, mutta paljon on sekin seutu muuttunut. Kerrostaloja ovat rakentaneet ja kaiken elämän keskuksen, nuorisoseuran talon, purkaneet. Ensimmäisellä nostalgiareissulla onnistuin tapaamaan Peltosen Ritvan, joka piti siellä jossain majataloa tai taisi melkein hotelli olla. Ei hänkään minua olisi muistanut, mutta nimi soitti joitakin hälytyskelloja, ja kun hän suoraan kysyi, että olinko minä minä, niin vastasin että minähän minä. Tokihan minäkin olin naimisiin mennyt, mutta en sentään nimeäni ollut muuttanut. On tästä jo kymmenkunta vuotta, ja kun nyt viimeksi kävimme. Emme enää edes päässeet autolla sinne niemen perälle, missä tuo majoituspaikka oli sijainnut ja sijaitsee ehkä edelleenkin.

Jos joku Haapniemen tytöistä tai pojista lukee tämän jutun, niin ottakaa vaan rohkeasti yhteyttä. Kyllä minä ilahdun, eikä vaimonikaan ole mustasukkainen.