Puoliholtiton Suomi

Kokoomuslainen en ole ja ”kupulaista” minusta ei tule. Silti molemmista puolueista löytyy poliitikkoja, joita sanon arvostavani. Tuohon joukkoon ei tosin sovi kumpikaan viimeaikaisista kokoomuslaisista pääministeristä, joita pidän enemmänkin hulahula-ukkoina. Ellei ukon nimityskin ole liian arvokas, sillä kertoohan sekin jonkinasteisesta kokemuksesta. Sen sijaan kokoomuksen Jan Vapaavuoren kanssa olen useimmista asioista samaa mieltä, ja mielipiteeni vain vahvistui luettuani hänen kirjansa.

Vapaavuori vertaa Suomea huonoon kuntoon päässeeseen keski-ikäiseen mieheen. Monia ”rohtoja” hän kritisoi, siitäkin huolimatta, että pääosin syyllisiä tähän rappioon ovat hänen puoluetoverinsa. Suomen selviytymistarina ei todellakaan hatunnostoa ansaitse. Ei ihan nappiin ole mennyt Sipilän poukkoileva ”joopas, eipäs” -politiikka, mutta hänestä täytyy todeta, että on hän sentään yrittänyt. Ei kuitenkaan ole tajunnut ammattiyhdistysliikkeen vastustuksen voimakkuutta. Jos sitä nimittäin ei kukaan ole aikaisemmin huomannut, sanon sen vielä kerran ääneen. Ammattiyhdistysliike ajaa ainoastaan niin sanottuun työväestöön kuuluvan kansanosan etua ja sitäkin hyvin rajoitetusti. Rajoitetusti siten, että nuo toimenpiteet ovat vähän kuin pakkasella housuihin pissaisi. Aluksi se lämmittää, mutta sitten on kahta kylmempi. Ammattiyhdistysliikkeen yleinen trendi näyttää myös olevan, että vain työssä jo olevat ansaitsevat pelastuksen ja työttömät saavat hukkua. Kansan edulla ei ole mitään väliä.

 

Selvää on, että puheet hihojen käärimisestä ovat vain puheita, jos ei tehdä todellisia toimia tämän kansan kokonaisvaltaisen edun nimiin. Tottahan on, että Sipilän runnaama ”kilpailukykysopimus” jäi pahasti torsoksi juuri ammattiyhdistysliikkeen vastustuksesta johtuen. Vaikka sopimus muodollisesti lopulta syntyi, oli se jo niin vesitetty, että sen merkitys kilpailukykyyn jäi olemattomaksi. On jokseenkin samantekevää, hävitäänkö urakkakilpailu tuhannella vai kymmenellä tuhannella. Se on kuitenkin hävitty. Käteen jäävät vain tarjouskustannukset. Mitä tiukemmin me pidämme kiinni työssä olevien saavutetuista eduista, sitä vankemmat työllistämisen esteet me rakennamme yrityksille, jotka joutuvat tyytymään kotimaan markkinoihin.

No, onhan se jotenkin holtitonta. Holtitonta on tietysti myös hyvävelijärjestelmän mukanaan tuoma palkitsemisjärjestelmä, jossa palkitaan suuryritysten johtajia ja palkattomalle vapaalle se porukka henkilökunnasta, joka todellisen tuloksen on tehnyt. Ei se ainakaan kovin motivoivaa politiikkaa ole.

Sanotaan niin, että ”kunnia sille jolle kunnia kuuluu”. Tosi harvoin kunnia oikeasti kuuluu näille kultaisten kädenpuristusten saajille. Saattaa jopa olla niin, että nuo herrat ovat jopa itse ajaneet tilanteen siihen, että on se pitkällisten vapaa-aikojen ja kultaisten kädenpuristusten aika.

Oikeasti se ei ole puoliholtitonta, vaan se on holtitonta.

Entäpä jos me suomalaiset oikeasti ryhdistäytyisimme. Luopuisimme saavutetuista eduista, jos se jotenkin auttaisi sellaisen työllistämistä, jolla ei ole mitään etuja. Luopuisimme saavutetuista eduista, jos se auttaisi meidän kansainvälisessä kilpailukyvyssä. Tietysti tämä vaatisi myös uhrauksia isokenkäisiltä hyväosaisilta. Luopuisimme ylisuurista palkoista, luopuisimme ylisuurista eläkkeistä ja luopuisimme kultaisista kädenpuristuksista.

Kun suomalaisten tuotteiden ja suomalaisen työn kilpailukyky putoaa, vaikuttaa se myös kotiaan markkinoihin. Kuluttaja kuluttaa yksinkertaisesti enemmän ulkomailta tuotuja halvempia tuotteita ja kierre on valmis. Eivät mene kotimaiset tuotteet kaupaksi edes kotimaassa.

Kun kilpailuttamisesta niin paljon puhutaan: Mitäpä, jos kilpailuttaisimme myös kaikki julkiset virat ja suurimpien valtionyhtiöiden johtajan vakanssit. Saattaisi käydä niin, että saisimme pätevämpää porukkaa pienemmällä rahalla.

Joskus olen ollut huomaavinani, että jos jostakin poliitikosta on haluttu päästä eroon, on hänet työnnetty jonkun valtionyrityksen pääjohtajaksi. Ainut ohjeistus lienee: ”Älä koske poika koneisiin.”