Turpaan tulee että ropisee

Tätä en ihan varsinaisesti blogiani varten ole kirjoittanut, vaan tämä on pätkä syksyllä ilmestyvästä elämänkertateoksesta, jossa ajattelin kertoa myös elämääni hallinneesta urheilu-urastani, johon toki kuuluu ehkä ykkösenä tämä nyrkkeily, mutta myös ihan nuorena harrastettu mäkihyppy, ja monet palloilulajit kuuluivat ainakin harjoitusohjelmaan.

 

Kun minusta tuli nyrkkeilijä, en oikein edes tajunnut, että minusta ihan oikeasti tuli nyrkkeilijä. Varmaan olin jotain 10–11–vuotias, kun sain osallistua Rutalahden nyrkkeilyleirille vähän niin kuin tuttavan kauppaa. Silloinen Vaajakosken Terän puuhamies ”Kippari Savolainen” oli vissiin naapurinpoikien eno ja järjesti meidät pojankoltiaiset mukaan porukkaan. Pauli Dufva ja Harry Mäkelä olivat siihen aikaan suuria idoleita meille pikkupojille, sillä olivathan he Vaajakosken omia poikia ja aikoinaan kansainvälisestikin menestyneitä nyrkkeilijöitä. Molemmat olivat tuolla leirillä mukana, kai enemmän valmentajina kuin nyrkkeilijöinä.

Ei minusta tuolla leirillä vielä nyrkkeilijää tullut, vaikka vanhempi veljeni oli kyllä jo lajia harrastanut. Kimmokkeen lajiin sainkin vasta, kun olimme jo muuttaneet kaupunkiin, ja minä ”ryssän lapsi” ja ”landepaukku” olin joutunut lievästi koulukiusatuksi. Luultavasti vain siitä syystä, että olin monessa asioissa ikätovereitani parempi enkä aina jaksanut innostua heidän kepposistaan. Yksinkertaisesti menin salille vain, koska halusin oppia puolustamaan itseäni. Oikeasti minä sen opinkin, mutta opin myös sen, ettei ole hyvän tavan mukaista tapella kadulla. Tappelijaa minusta ei siis tullut, mutta nyrkkeilyurheilusta kyllä innostuin, jopa siinä määrin, että se tuli seuraavat vuosikymmenet näyttelemään suurta osaa elämässäni.

Ensimmäisen kerran nousin tosimielessä kehään 15-vuotiaana, ja vastaani sain itseäni paljon vanhemman Matti Alhosen, joka jo silloin oli jonkin verran nimekäs nyrkkeilijä. Olin 57 kg painava pitkä laiha poika, joten ei minusta ”miehen vastusta” ollut - turpaan tuli että ropisi. Turpaan tuli monessa muussakin ottelussa silloin alkuaikoina, mutta hammasta purren uskottelin itselleni, että vielä minä pääsen antajien puolelle. Ja pääsinhän minä.

17-vuotiaana sain luvan osallistua nuorten SM-nyrkkeilyihin. Toki olin voittanut jo muutaman ottelun, mutta ei kai minua minään tähtenä pidetty. Edelleen olin pitkä ja laiha (188/67), joten varmasti kaikki välisarjan yhdeksän osanottajaa uskoivat pystyvänsä pyyhkimään minulla lattioita. Ensimmäisen vastustajani nimeä en edes muista, mutta sen muistan, että jostain Hyvinkäältä hän oli kotoisin, ja kovasti jännitin ennen ottelua. Ottelusta en juurikaan muista muuta kuin lopun ja sen, että minut julistettiin ottelun voittajaksi. En ehkä ollut kovin ylivoimainen, mutta olin epäilijöille ja itselleni osoittanut, että en ihan väärässä paikassa ollut. Pari seuraavaakin ottelua niissä kisoissa voitin ja vähintään silloin katsoin iskeneeni itseni nyrkkeilijöiden kunniakkaaseen leiriin. Kaikkien hämmästykseksi minä olin nyt Suomen mestari. Tosin juniorimestari, mutta koska ikäraja tuolloin oli aika korkea, pidettiin nuorten mestareita jo lähes nimimiehinä.

Toki minä tuon nimimiehen arvon varmistin myöhemmin voittamalla monia kansainvälisiäkin otteluja ja saavuttamalla mitaleja myös miesten sarjoissa.