lauantai 21. maaliskuuta 2015

Palloilua

Myös tämä on pätkä tuosta tulevasta kirjasta, joten älkää suotta ihmetelkö jos välillä kirjasta puhun. Näitä pieni pätkiä elämänkerrastani kirjoitan myös blogiin.

En minä koskaan mikään hyvä palloilija ollut, vaikka pieniin onnettomuuksiinkin jouduin juuri siksi, kun olin liian kiireinen palloiluharjoituksiin, jotka pääsääntöisesti sattuivat samaan aikaan kun talosta maitoa haettiin. Ja tietysti nämä maidonhakumatkat lankesivat automaattisesti minulle, joka olin veljeksistä nuorin. Eihän niitä harjoituksia joka päivä ollut, mutta silloin kun oli, piti maito käydä hakemassa ennen harjoituksia.



Yhden kerran ajaa rysäytin piikkilanka-aitaan, kun ajelin kiireellä polkupyörällä ja jyrkän alamäen alla olikin hevonen poikittain tiellä. En minä siinä hätäillessäni osannut edes jarruttaa, vaan käänsin pois tieltä, ja piikkilankahan siellä lepikossa oli. Ei se nyt mikään kunnon onnettomuus ollut, mutta ikuisena muistona on kuitenkin muutaman sentin arpi vasemmankäden ranteessa, johon piikit viilsivät melko mittavan haavan. Kyllä minä maidon silti hain, vaikka verta tuli ranteesta aivan kuin kurkku olisi leikattu. Kotona haava sitten sidottiin ja ei muuta kun palloa potkimaan. Potkupalloahan sitä Suomessa silloin pelailtiin, mutta kyllä minä luulen, että minusta olisi tullut siinä lajissa ihan kohtuullinen potkija, mutta en sitten koskaan mitään tekniikkaa harjoitellut. Kunhan potkin kun mukavaa oli.



Pelasin myös pesäpalloa Jyväskylän Kirin junioreissa oikein sarjatasolla, mutta lentopallo ja koripallo olivat kyllä puhdasta ajankulua. Minua vain pyydettiin harjoituksiin, koska olin jo silloin melko pitkä. Kaupunkiin muuton jälkeen pelasin sitten hieman jääpalloa, mutta jalkapallosta sitten kuitenkin tuli minun lempipalloilulajini, sillä se toimi hyvin juoksulenkkien korvikkeena harjoitellessani tuota ”leipälajiani” nyrkkeilyä.



Epäily siitä, että olisin ehkä menestynyt myös jalkapalloilijana, perustuu pelkästään siihen, että vaikka en juuri koskaan mitään tekniikkaa harjoitellut ja olin tästä syystä aika heikko pallon käsittelijä, olin seurani paras maalintekijä. Vastaperustettu JPS pelasi tosin aika alhaisissa sarjoissa, mutta minun tarkoituksiin se sopi kuin nyrkki silmään, varsinkin kuin sain pelata sekä miesten että A-juniorien joukkueissa. Omasin hyvän pelisilmän, olin pitkä ja nopea, joten tekemistä kentällä riitti. Olisinpa vielä osannut pelata jalkapalloa! Taitaa olla heikko lohdutus se, ettei täällä Suomessa moni muukaan sitä osaa, mutta joskus saattaa jonkin verran pärjätä pelkällä potkimisella.



Tuo polkupyörällä piikkilankaan rysäyttäminen ei oikeastaan olut edes kunnon onnettomuus. Pääpointti kai olikin se, että silloinkin oli kiire jalkapalloharjoituksiin. Se veden varaan joutuminen sitten olikin jo oikea onnettomuus, sillä olisihan sillä voinut olla varsin vakavatkin seuraukset. Tästä kai kerroin jo aikaisemmin tässä kirjassa, joten se siitä. Kiireellä saa vain …. - miten sitä nyt sanotaan. Ainakaan se ei juuri koskaan ole hyväksi, joten yhtenä elämän ohjeena olenkin pitänyt riittävää ajan varaamista kaikkeen tekemiseen.

 

Onneksi kirjoitan tätä kirjaa vasta nyt, kun muistini on jo osittain pettänyt. Vieläkin monet ihmettelevät, kuinka voin muistaa kaiken maailman urheilutulokset monien olypiadejen takaa. Siitähän se tietysti johtuu, että olen niin monessa ollut itsekin mukana, että mielenkiintoa on riittänyt. Jos olisin kirjoittanut tämän ”paremman muistin aikoihin”, olisi tästä tullut varmasti uusi urheilun pikkujättiläinen.



Nyt olen kirjoittanut urheilusta vain siltä osin kuin se on kuulunut minun elämääni. Kieltämättä se muodostaa siitä melkoisen osan, sillä olinhan varsinaisen kilpailu-urani jälkeen mm. Nyrkkeilyliiton hallituksessa vuosikausia ja parikin kautta tämän liiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajana. Minunkin kaudellani saavutettiin pari olympiamitalia ja jonkin verran menestystä myös muissa arvokilpailuissa.

1 kommentti:

  1. On erittäin mielenkiintoinen ja monella tapaa opettavainen kirjoitus

    VastaaPoista