En minä
koskaan mikään hyvä palloilija ollut, vaikka pieniin onnettomuuksiinkin jouduin
juuri siksi, kun olin liian kiireinen palloiluharjoituksiin, jotka
pääsääntöisesti sattuivat samaan aikaan kun talosta maitoa haettiin. Ja
tietysti nämä maidonhakumatkat lankesivat automaattisesti minulle, joka olin
veljeksistä nuorin. Eihän niitä harjoituksia joka päivä ollut, mutta silloin
kun oli, piti maito käydä hakemassa ennen harjoituksia.
Yhden
kerran ajaa rysäytin piikkilanka-aitaan, kun ajelin kiireellä polkupyörällä ja
jyrkän alamäen alla olikin hevonen poikittain tiellä. En minä siinä hätäillessäni
osannut edes jarruttaa, vaan käänsin pois tieltä, ja piikkilankahan siellä
lepikossa oli. Ei se nyt mikään kunnon onnettomuus ollut, mutta ikuisena
muistona on kuitenkin muutaman sentin arpi vasemmankäden ranteessa, johon
piikit viilsivät melko mittavan haavan. Kyllä minä maidon silti hain, vaikka
verta tuli ranteesta aivan kuin kurkku olisi leikattu. Kotona haava sitten
sidottiin ja ei muuta kun palloa potkimaan. Potkupalloahan sitä Suomessa
silloin pelailtiin, mutta kyllä minä luulen, että minusta olisi tullut siinä
lajissa ihan kohtuullinen potkija, mutta en sitten koskaan mitään tekniikkaa
harjoitellut. Kunhan potkin kun mukavaa oli.
Pelasin
myös pesäpalloa Jyväskylän Kirin junioreissa oikein sarjatasolla, mutta
lentopallo ja koripallo olivat kyllä puhdasta ajankulua. Minua vain pyydettiin
harjoituksiin, koska olin jo silloin melko pitkä. Kaupunkiin muuton jälkeen
pelasin sitten hieman jääpalloa, mutta jalkapallosta sitten kuitenkin tuli
minun lempipalloilulajini, sillä se toimi hyvin juoksulenkkien korvikkeena
harjoitellessani tuota ”leipälajiani” nyrkkeilyä.
Epäily
siitä, että olisin ehkä menestynyt myös jalkapalloilijana, perustuu pelkästään
siihen, että vaikka en juuri koskaan mitään tekniikkaa harjoitellut ja olin
tästä syystä aika heikko pallon käsittelijä, olin seurani paras maalintekijä. Vastaperustettu
JPS pelasi tosin aika alhaisissa sarjoissa, mutta minun tarkoituksiin se sopi
kuin nyrkki silmään, varsinkin kuin sain pelata sekä miesten että A-juniorien
joukkueissa. Omasin hyvän pelisilmän, olin pitkä ja nopea, joten tekemistä
kentällä riitti. Olisinpa vielä osannut pelata jalkapalloa! Taitaa olla heikko
lohdutus se, ettei täällä Suomessa moni muukaan sitä osaa, mutta joskus saattaa
jonkin verran pärjätä pelkällä potkimisella.
Tuo polkupyörällä
piikkilankaan rysäyttäminen ei oikeastaan olut edes kunnon onnettomuus. Pääpointti
kai olikin se, että silloinkin oli kiire jalkapalloharjoituksiin. Se veden
varaan joutuminen sitten olikin jo oikea onnettomuus, sillä olisihan sillä
voinut olla varsin vakavatkin seuraukset. Tästä kai kerroin jo aikaisemmin
tässä kirjassa, joten se siitä. Kiireellä saa vain …. - miten sitä nyt sanotaan.
Ainakaan se ei juuri koskaan ole hyväksi, joten yhtenä elämän ohjeena olenkin
pitänyt riittävää ajan varaamista kaikkeen tekemiseen.
Onneksi
kirjoitan tätä kirjaa vasta nyt, kun muistini on jo osittain pettänyt. Vieläkin
monet ihmettelevät, kuinka voin muistaa kaiken maailman urheilutulokset monien
olypiadejen takaa. Siitähän se tietysti johtuu, että olen niin monessa ollut
itsekin mukana, että mielenkiintoa on riittänyt. Jos olisin kirjoittanut tämän
”paremman muistin aikoihin”, olisi tästä tullut varmasti uusi urheilun
pikkujättiläinen.
Nyt olen
kirjoittanut urheilusta vain siltä osin kuin se on kuulunut minun elämääni.
Kieltämättä se muodostaa siitä melkoisen osan, sillä olinhan varsinaisen
kilpailu-urani jälkeen mm. Nyrkkeilyliiton hallituksessa vuosikausia ja parikin
kautta tämän liiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajana. Minunkin kaudellani
saavutettiin pari olympiamitalia ja jonkin verran menestystä myös muissa
arvokilpailuissa.
On erittäin mielenkiintoinen ja monella tapaa opettavainen kirjoitus
VastaaPoista