Säännöt ja perinteet

Vakaumuksellisena ortodoksina minä kyllä ihmettelen tätä Suomen kansaa ja sen suhtautumista perinteisiin ja sääntöihin. Politiikka on monelle uskontoakin tärkeämpi, sillä se tarjoaa tilaisuuden sairaalloiseen itsetehostukseen. Itsetehosteinen käyttäytyminen politiikassa on jopa niin yleistä, että normaalisti sairaaksi luokitellut yksilöt saattavat olla hyvinkin menestyneitä poliitikkoja. Puolueiden säännöistä, jopa laistakin, piittaaminen menettely on hyväksyttävää, jos siitä oletetaan olevan puolueelle hyötyä.

Uskonnolliset tavat ja perinteet eivät ole noihin lakiin nojaaviin normeihin verrattavia, mutta vanhoissa uskonnoissa ne ovat joskus vuosisatojenkin ikäisiä. Aiheen tähän blogiin sain Helsingin ortodoksisen metropoliitan kerettiläisestä käytöksestä, jossa hän rikkoi vuosisataisia perinteitä kutsuessaan naispuolisen piispan alttarisyvennykseen, jota on pidetty pyhänä paikkana, jonne pääsy on ollut naisilta kielletty. 

 

Kovasti aiheesta syntyi älämölö, jonka aiheen kyllä ymmärrän, vaikka asiasta sinänsä saatankin olla eri mieltä.

Perinteitäkin vastaan voidaan kapinoida, mutta ei näin. Kirkon hierarkiassa perinteet ovat lähes lakiin rinnastettavia asioita, vaikka niistä ei sanktioita olekaan säädetty. On kuitenkin oletettava, että ainakin korkea-arvoiset kirkon virkamiehet noudattavat näitä vanhoja tapoja. Totta on, että monet vanhojen kirkkojen tavoista kaipaisivat uusiintumista, mutta eivät ne sillä uusiinnu, että joku piispa rikkoo normeja. Näin ei saisi menetellä, vaikka pitäisi noita normeja vanhanaikaisina ja väärinä.

Erilaisilla facebookin sivuilla on käyty keskusteluja puolesta ja vastaan, ja hyvä näin, sillä eihän keskustelu koskaan pahasta voi olla. Jopa minunkin suuttumus kuitenkin herää silloin, kun täydellisen tietämättömyyden varmuudella nimitellään ortodoksista kirkkokuntaa lahkoksi. Onhan kyseessä kuitenkin maailman vanhin kristillinen kirkkokunta, joka maailmanlaajuisesti on esimerkiksi moninkertaisesti suurempi kuin meidän toinen valtionkirkkomme joka on l

uterilainen.

Ortodoksisen ja luterilaisen kirkon suhde on Suomessa vähän niin kuin lentopallo ja jääkiekko. Toinen on Suomessa todella pikkuveljen asemassa, mutta maailmanlaajuidesti huomattavasti tuota ”isoa veljeä” merkittävämpi.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ortodoksisen kirkon tulisi kyllä uudistua, mutta se tulee tapahtua kirkolliskokouksen päätöksillä eikä yksittäisten pappien tai piispojen kapinoinnilla. Ehkäpä minäkin sitten olen kerettiläinen, kun sallin meidän ortodoksisessa tsasounassa maallisten laulujen laulamisen ja jopa haitarin soitonkin. Siihen en kuitenkaan löytänyt minkäänasteista kieltoa kirkkomme säädöksistä, ja kun en itsekkään pidä esimerkiksi kansanlauluja mitenkään synnillisinä, katson menetelleeni aivan paragrafien mukaisesti.

Ihan näin yleisellä tasolla voin kertoa oman kokemukseni ortodoksisuudesta. Kyseessä on toinen valtionkirkkomme, joka siis ei ole mikään lahko. Mielestäni se on kaikkia muita uskontokuntia vapaamielisempi ja suvaitsevaisempi, siitäkin huolimatta, että laahaa mukanaan noita 300-luvulta olevia perinteitä. Ortodoksiset tavat ovat kauniita ja ihmiset yleensä huumorintajuisia ja ystävällisiä. Uudistumista ehkä tarvitaan, mutta lähteköön se kirkon sisältä. Normaalia seurakuntalaista nuo ”normit” tuskin häiritsevät, joten niiden ei luulisi häiritsevän myöskään kirkkoon kuulumattomia.