Siniverinen suomalainen

Pitkä matka on suomalaisessa politiikassa kuljettu vennamolaisesta SMP:stä nykyisiin sinisiin. Veikko Vennamo perusti aikoinaan poliittisen puolueen todettuaan politiikan  mädännäisyyden, oman edun tavoittelun ja suoranaisen lahjonnan. Vennamon tunnetuimpia lausahduksia lienee ”Rötösherrat kuriin”.  Olen aina ollut kiinnostunut politiikasta, vaikka meillä ei kotona siitä juurikaan puhuttu. Sen verran ymmärsin, että jos isäni olisi ollut poliitikko, niin tuskinpa meillä olisi punalippuja heilutettu.

Politiikkaan jouduin mukaan muuttaessani Ouluun opiskelemaan. Silloinen ”tekun” vahtimestari oli SMP:n miehiä ja sai minutkin seuraamaan Vennamon esiintymisiä. Liityin myös sikäkäiseen SMP:n opiskelijajärjestöön, jossa tehtiin lähinnä kaikenlaisia juoksupojan töitä ja seurattiin Vennamon puheita. Totta oli, että silloisen käsitykseni mukaan mies puhui täyttä asiaa ja halusi vilpittömästi puhdistaa suomalaisen politiikan ”rötösherroista”.

Ei onnistunut Veikko aikanaan, joten työtä pitää jotenkin jatkaa.

SMP:n suosio oli ehkä suurimmillaan 70 – 80-luvulla, jolloin puolueella oli 18 kansanedustajaa ja lukuisia ministereitä.  Kun puoluetukea jaettiin kansanedustajien määrän mukaan, monet puolueet elivät lihavia ja laihoja vuosia aivan sen mukaan, millainen kannatus missäkin vaaleissa oli.  Kannatuksen vaihtelu vaaleista toisen sai myös puolueiden talouden vaihtelemaan jokseenkin sanassa suhteessa, sillä vain aniharva puolue osasi hoitaa raha-asioitaan ilman veronmaksajien tukea. Myös SMP oli ajautunut tuohon ”sairaaseen” tilaan ja kärsi 90-luvulla konkurssin. Pian SMP:n kuoleman jälkeen kuitenkin SMP:n toimistovirkailija Timo Soini muutamien muiden ”vennamolaisen” aatteen kannattajan kanssa perustivat uuden puolueen, joka sai nimekseen Perussuomalaiset.

Aate eli ja perussuomalaiset menestyivät kohtalaisesti, vaikka minä jo silloin olin havaitsevani, ettei kaikki sittenkään ollut puhtaasti aatteellista.  Suuressa joukossa on aina joitakin omanedun tavoittelijoita, jotka sitten Jyväskylän puoluekokouksessa onnistuivat valtaamaan puolueen. Suuri joukko aatteellisia ”persuja” erosi puolueesta jo silloin, sillä selvää oli, että tuolla uudella johdolla oli mielessä ihan toiset asiat kuin kansalaisten etu.

Oli vain ajan kysymys, että Perussuomalaiset virallisestikin hajoaisi.

Niinhän siinä sitten kävi. Kun tuli selväksi, että muut puolueet eivät suostu ottamaan ”halla-aholaisia” hallitukseen, päättivät osa puolueen kansanedustajista ja ministerit perustaa uuden puolueen, joka sai nimekseen Sininen tulevaisuus. Ministerit ja ”persujen” maltillisempi siipi tulivat tähän uuteen puolueeseen.

Siniseen tulevaisuuteen siirtyneitä alettiin ”persujen” piirissä nimittää loikkareiksi, vaikka täysin selvää oli, että puolue oli liukunut alta pois. Nämä tulevat siniset olivat kyllä uskollisia aatteelle.

Nykyisin vaalitkin ratkaistaan rahalla, ja vaikka sinisiä kansanedustajia oli jokseenkin saman verran kuin ”halla-aholaisiakin”, jäivät kaikki rahat näille §tynkäpersuille”. Eduskuntavaaleissa kävi sitten niin kuin kävi, eikä sinisten menestyksestä voida puhua.

Aate kuitenkin elää ja voi hyvin.  Ilman sinisten perustamista myös tämä aate olisi kuollut, joten toivoa on.

”Kyllä kansa tietää”, sanoi Veikko Vennamo aikoinaan. Kyllä minä nyt suuresti toivon, että tämä kansa todella tietäisi, mistä on kysymys.

Olen aina uskonut, että ”politiikka on yhteisten asioiden hoitamista”.  Nyt näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että politiikasta onkin tullut kilpajuoksua vallan perässä.  Näin ei saa olla.  

 

 

Mitä virkamies saa tehdä?

Ei ole ollut, eikä tule olemaan sellasia vaaleja, joissa olisin äänestänyt vihreitä, mutta se ei tee minusta Haaviston vatustajaa, joka mielestäni on ollut ihan hyvä ministeri, vihreydestään huolimatta. 

Suurimmaksi synniksi on katsottu hänen yrityksensä siirtää venkoileva virkamies toisiin tehtäviin. Aivan oikeinhan hän teki, ihan samoin menetellään yhteiskunnassa yleensäkin. Jos joku työntekijä tai viranhaltija venkoilee esimiestään vastaan, hänet siirretään toisiin tehtäviin, ellei peräti eroteta. Kyllä se niin on, että esimiehen käskyjä on toteltava, tai vedettävä omat johtopäätökset ja erottava. Ei siis ole mitenkään perusteltavissa, että Haavistoa pyrittiin asettamaan syytteeseen sillä perusteella, että hän teki työtään.  Jos joku olisi pitänyt asettaa syytteeseen, olisi se luonnollisesti ollut tuo niskotteleva virkamies. 

Suurin osa Suomen kansasta näyttää olevan kanssani samaa mieltä. Ylen tutkimus sen kertoo.  Noin puolet vastaajista oli sitä mieltä, että Haavisto ei tehnyt mitään väärää. 

 Kun tuota tulosta sitten retusoidaan niin, että poliittisesti eri mieltä olevat karsitaan pois, niin kansan mielipide on selvästi aistittavissa. Ministeri johtaa ministeriötä ja tekee päätökset oman harkintansa ja lain mukaisesti. Ei siis ole mitään syytä asettaa Haaviston toimia kyseenalaiseksi, vaikka tuntuukin ehkä siltä, että joku virkamies on polttanut näppinsä ja hänen tukijansa yrittivät vierittää syyn Haaviston niskaan. Jos Haaviston motiivina oli lasten etu, on se kyllä melko pätevä syy moniin muihinkin toimiin. 

”Tarkoitus pyhittää keinot” on ehkä kaukaakin haettu lausahdus, sillä ainakin ministerin käyttämät keinot olivat ihan hyviä ja ”pyhiä” jo sellaisenaan. 

Lapsella tulee olla oikeus turvalliseen elämään, ja jos joku virkamies hangoittelee tätä perusoikeutta vastaan, istuu hän todella väärällä tuolilla. Väärällä tuolilla istuvat myös kaikki ne poliittiset päättäjät, jotka eivät hyväksy ministerin toimia tässä nimenomaisessa tapauksessa.  Onneksi lapsia nyt kuitenkin on tuotu Suomeen ja toivottavasti tuodaan vastaisuudessakin. Lapsen oikeuksiin kuuluu myös oikeus vanhempiin ja huolenpitoon, joka väkisinkin luo perusteen myös äidin tuomiseen, ellei jokin muu vahvempi peruste ole esteenä. Tämän vahvemman perusteen tarkastelu on kai jätettävä suojelupoliisin tehtäväksi. Sellaisena perusteena ei kuitenkaan voida pitää ”persujen” harhaisia ajatuksia, jotka ainakin minä jätän ihan omaan arvoonsa.