Monenkirjavat evakot

Kun nyt aika alkaa tehdä tehtävänsä, enkä ole lainkaan varma, mitä historia tulee myöhemmin kertomaan, niin puranpa nyt mieltäni hieman tässä. En toki ole varma, onko tämä lainkaan oikea foorumi näiden asioiden käsittelyyn, mutta tämä on se paikka, jonne minä yleensä kirjoitan. En tiedä mitä asiakirjat kertovat sen jälkeen, kun minä olen kuollut, mutta koska olen eräs viimeisistä sotatoimialueella syntyneistä, tunnen jotenkin velvollisuudekseni kertoa asiat sellaisina kuin ne on minulle kerrottu ja jota myös olen aina totuutena pitänyt. Ja pidän - muutaman ”nykynuoren” väitteistä huolimatta.

Sana ”evakko” on asettunut suomen kieleen ikään kuin yleisnimenä, joka käsittää kaikki luovutetusta Karjalasta muuttaneet ihmiset. He ovat ikään kuin yksi iso paketti, joiden kokemuksetkin oletetaan yhteneviksi. Sain aiheen tähän kirjoitukseen, kun luin jonkun nykysuomalaisen väittävän, että ei Suomessa ole pakolaisia. No kyllä vaan on. Tiedän sen varmuudella, koska minä olen yksi sellainen.

 

Synnyin Laatokan rannalla Impilahden pitäjän Pitkärannan taajamassa samana päivänä, jolloin neuvostoarmeija aloitti suurhyökkäyksensä. Sinä päivänä pakeni suurin osa niistä kunnan asukkaista, jotka vielä silloin olivat kotonaan. Äitini ei voinut lähteä, koska minä synnyin juuri silloin. En tiedä, mitä äitini mielessä silloin liikkui, mutta hätä oli varmasti suuri, kun neuvostoarmeija jo tulitti pitäjän laitamia. Yhdeksän päivää myöhemmin oli sitten pakkolähtö, kun Suomen armeija joutui perääntymään ja taloja polttamaan tulleet sotilaat löysivät meidät ja korjasivat pikaisesti sotilasajoneuvoon, jolla kyyditettiin turvallisemmille vesille. Juuri silloin ei meitä kai tulitettu, mutta kyllä monia ”läheltä piti” -tilanteita matkaan mahtui. Kuka tässä maailmassa on pakolainen, jos me emme sitä silloin olleet? Tiedän, että vastaavia tilanteita koettiin kaikkialla valloitetussa Karjalassa ja koetaan nykyisin eri puolilla maailmaa.

Me Karjalan pakolaiset muodostimme siis yhden osan evakoista. Toinen varsin suuri evakkoryhmä muodostui niistä sotatoimialueelta muuttaneista, jotka lähtivät kodistaan jo paljon ennen neuvostoarmeijan aggressiivisia hyökkäyksiä, kenties vain varmuuden vuoksi, palatakseen takaisin rauhan tultua. Sellaista rauhaa ei koskaan tullut, että nämäkään ihmiset olisivat kotiinsa päässeet palaamaan. Varsin suuri evakkojen joukko muodostui myös niistä karjalaisista, joiden kotia ei koskaan valloitettu, mutta jotka menettivät ne rajaneuvottelijoiden suostuttua vapaaehtoisiin alueluovutuksiin. Näille ihmisille annettiin aikaa poistua Kanta-Suomeen, jossa heitä yleensä odotti jo heille varattu tontti ja tilapäinen majoitus.

Kun lukee nykyisiä kuvauksia evakoista, melkein luulen, että tästä ryhmästä on kysymys. Kiistatta he ovat evakkoja, mutta ehkä kuitenkin se kaikkein vähällä päässyt siirtolaisten ryhmä, vaikka en toki väheksy heidänkään kokemuksiaan. Koskaan ei ole helppo niellä sodan seurauksia, varsinkin jos joutuu menettämään kotinsa. Evakoiksi luokitellaan myös se ihmisryhmä, joka ei koskaan asunut menetetyllä alueella, mutta poistui kotoaan sodan aikana ja pääsi palaamaan sinne rauhan jälkeen. Myös he olivat evakossa, mutta vain sodan ajan, eivätkä kokeneet varsinaisten evakkojen kohtaloa. Toki heilläkin omat kokemuksensa olivat.

Historiallisesti on siis täysin väärin niputtaa kaikki evakot samaan nippuun, sillä joukossa on sekä aitoja pakolaisia että monta erilaista evakkoryhmää.

En ole ylpeä siitä, että olen pakolainen, mutta olen vihainen suomaisten tietämättömyydestä ja väitteistä, että meitä pakolaisia ei ole olemassa. Totta on, että aikaa myöten me häviämme ja minä olen yksi viimeisistä, mutta toivon, että historia muistaa meidän olleen olemassa. Niin ”suomettuneita” me emme saa olla, että unohdamme oman historiamme.

Ehkäpä juuri oma tarinani saa minut suorastaan vihaiseksi, kun maailman parhaaksi maaksi itseään tituleeraava Suomi on varsin haluton auttamaan nykyisin sotaa pakenevia ihmisiä. Niin kauan kuin - kiintiöihin vedoten - olemme valmiit työntämään tuleen ihmisiä, jotka pakenevat henkensä hädässä, emme voi pitää itseämme edes sivistysvaltiona.

Olen melkein valmis yhtymään tuohon luonnehdintaan, jonka joskus olen maastamme kuullut: ”Maa karu ja asukkaat yksinkertaisia.” Ehkäpä se ei ihan sellaisenaan pidä paikkaansa, mutta monikulttuurisuuden vastustus ja kännipäinen örveltäminen maailmalla kyllä vahvistavat tuota suomikuvaa. On kuitenkin luultavaa, että pahimmat rasistit eivät edes kännissä ole päässeet kovin kauaksi kotikuntansa rajoista.