tiistai 26. kesäkuuta 2018

Kaunista on Kalajoella

Olen ollut nyt jo toista vuotta pois Kalajoelta ja näen varmaan asiat ulkopuolisen silmin. Asiaa ehkä helpottaa hieman se, että en syntyperäinen kalajokinen olekaan ja lähtökohtaisesti olen nähnyt asiat hieman toisin kuin täällä syntyneet. Kun taas tulimme tänne tsasounalle juhannusta ”valvomaan”, täytyi todeta, että muutosta on kyllä tapahtunut ja pääosin parempaan suuntaan.  Varmaan edelleenkin pitää paikkansa erään ystäväni lausahdus: ”Kalajokiseksi pääsee vain syntymällä”.  Vaikka melko julkisesti olen ilmoittanut olevani Karjalan pakolainen, niin kyllä minut pääosin on myönteisesti vastaanotettu.  Karjalainen on vaimonikin ja ystäviä yllin kyllin, joten hyvä meidän oli tänne taas tulla.

Monet kai jo tietävät, että minä olen hyvinkin maahanmuuttomyönteinen - suvakki, jos niin halutaan sanoa, mutta en minä tänne ole ”mamuja” houkutellut. Pidän sitä kyllä hyvänä asiana, että tuovat tervettä verta vähän aneemiseen kulttuuriimme, jossa syntyvyys sen kun vain laskee ties monettako vuotta peräkkäin.



Tsasounan päivystys antaa hyvän mahdollisuuden peilata myös turistien näkemystä kauniista Kalajoesta. Yleensä maisemia ylistetään, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että Särkät on hieman pilattu rantarakentamisella. Eivät paljon kiitosta saa myöskään tuulimyllyt, jotka ovat karkottaneet osan turisteista. Minulla ei ole tilastoja, mutta uskallan väittää, että turistien määrä on vuosittain vähentynyt jo sen lähes kymmenen vuoden aikana, jonka täällä asuin.  En oikeastaan ihmettele tuota, kun ulkomaalaisia vierastetaan. Joku kehtasi netissä jo todeta, että ”kalajoki on pilattu”, kun näki kansi ulkomaalaista kävelemässä Kalajoen raitilla. Sellaistahan se on: mitä ei tunneta, sitä sitten pelätään.

Kaiken kaikkiaan Kalajoki on kaunis pitäjä ja siistiytynyt viimeisen vuoden aikana kovasti.  Keskustaa rumentavat huonokuntoiset talot on purettu ja keskusta muutenkin kaunistunut.  Lättähattumuodista en pitänyt silloinkaan, kun itse olin siinä iässä, että osa nuorista oli ns. lättähattija ja osa taas nilkkasukkatyttöjä.  70- luvulla tuo muoti tarttui myös taloihin, joissa nyt tahtoo vesi tulla rakenteisiin. Se on tietysti rakennusten omistajien asia, mutta vähän minun sieluani riepoo se, että ne pilaavat osan muutoin kauniista maisemasta. 

Talomme sijaitsee Pitkäsenkylässä, ja uskallanpa väittää, että ihan kauniissa ympäristössä. Talokin on kaunis ja kohtuullisen hyväkuntoinen, vaikka pitkällinen asumattomuus ja hieman leväperäiset ”vuokralaiset” ovat saaneet sen vähän rapistumaan.

Asuimme taas nämä muutamat päivät talossamme ja ryhdyimme jo pohtimaan, että kun Pirjokin joskus ehkä eläköityy, saattaisimme asua kesät Kalajoella ja talvet Jyväskylässä.  Varmuudella tekisimme näin, jos noita tuulimyllyjä ei olisi.  Täytyy nyt katsoa, kuinka kauan täällä voi olla ilman oireita, vai olisiko koko kesä sittenkin liian pitkä aika.

Kaiken kaikkiaan Kalajoki on kaunis paikka, vaikka pidänkin poliittista ilmapiiriä hieman tympääntyneenä.  Sellaistahan se on kaikissa kunnissa, joissa joku puolue on päässyt määräävään asemaan. Ei Kalajoki mikään poikkeus ole. 

Toivoa vain sopii, että nuo massiiviset ”ostosparatiisit” pysyisivät pystyssä, sillä vähän pelottaa lievähkö ylimitoitus. Sekään ei ole minun asiani, niin kuin ei enää Kalajoen politiikkakaan.  Ainahan täältä pois voi lähteä.
    

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Vanha Viipuri


"Se on tuolla!"


 
Jokainen itseään kunnioittava karjalainen ja Karjalan matkailija osaa kertoa jotain Viipurista, vaikka ei paljon tietäisikään. Mutta niinhän se on, että ”mitä enemmän tietää, sen paremmin tietää kuinka vähän tietää.” En minäkään siis kovin paljon Karjalasta tiennyt, enkä Viipurista semminkään, joten vasta nyt olen uskaltautunut kertomaan kaupungin historiasta.

Venäläiset sanovat, että kyseessä on vanha venäläinen kaupunki ja kertovat oman historiansa Venäjän näkökulmasta. Suomalaiset taas sanovat, että kyseessä on vanha suomalainen kaupunki ja kertovat tarkoin rajatun historian suomalaisesta näkökulmasta. En toki edes yritä asettua kummankaan tukijaksi, sillä totuus lienee, että molemmat ovat oikeassa. Tosiasiassa Viipuri syntyi linnan ympärille ja linnaa alettiin rakentaa pienelle saarelle, joka sijaitsi sotilaallisesti hyvällä paikalla. Tarkoitus oli rakentaa Ruotsin kolmanneksi vahvin varustus Tukholman ja Kalmarin linnojen ohella. Linnan pihalle rakennettiin puurakennuksia, joissa linnan väki perheineen asui. Vähän kerrassaan linnan ympärille asettui myös muuta asujaimistoa ja kauppiaita, jotka pitivät linnan läheisyyttä turvanaan.  Näin syntyi kauppapaikka ja kaupunki, kun varsinainen asutus siirtyi myös kapean salmen yli Viipurinniemelle. Voitaisiin siis puhua myös vanhasta ruotsalaisesta kaupungista. Tosi asiassahan kaupungista kehittyi varsin pian voimakas kansainvälinen hansakaupunki, jossa myös saksalaisilla oli sanansa sanottavana. Kaupungin ensimmäinen virkakieli olikin saksa. Vasta myöhemmin asioita voitiin hoitaa ruotsiksi, venäjäksi tai jopa suomeksi.

1495 luvulla oli tsaarin armeija saanut päähänsä vallata Viipurin, joka oli silloin jo merkittävä kansainvälisen kaupan tukipiste. Pian kaupunki ja linna olikin saarrettu. Kronikan mukaan saartoon osallistui 60 000 sotilasta, mutta todellisuudessa tuosta luvusta pitäisi poistaa ainakin yksi nolla. Viipurin linna oli kuitenkin niin hyvä varustus, että venäläiset eivät onnistuneet sitä valtaamaan.

Marraskuussa, pyhän Antreaksen päivänä venäläiset arvelivat puolustajien jo kypsyneen ja valmistautuivat uuteen hyökkäykseen. Hullusti kävi tälläkin kertaa, josta kronikka kertoo seuraavaa:

Pani pyssyt pyykämähän,
umpiputket ulvomahan,
avokurkut ammomahan ja
jalosukuiset joikumahan,
alla Viipurin vihannan.
Alla suuren suomenlinnan.
Jopa liikkui linnan tornit,
tornin kellot keikahteli,
tornin latvat torkahteli,
räystähät rämähtelivät,
patsahat pamahtelivat.
Räystähät meni rämäksi,
linnan patsahat pamuksi,
tuohikattoset tomuksi.
Tuohet lenteli levyinä,
linnan seinät liistehinä.

Kronikka kertoo tietysti Knut Possen aikaansaamasta räjähdyksestä, joka tunnetaan nimellä Viipurin pamaus, ja joka sai osittain jo linnan vallanneet venäläiset suin päin pakosalle.

Mikä on aidosti totta Viipurin linnaa koskevissa tarinoissa, jääköön jokaisen oman arvion varaan. Totta kuitenkin on, että monikulttuurinen vanha kaupunki on nähnyt monenlaisia isäntiä ja on eräs Nyky-Venäjän huomattavimmista nähtävyyksistä.

Kyllä me suomalaiset edelleen voimme pitää Viipuria myös suomalaisena kaupunkina. Talojen postiluukuissa näyttää edelleen lukevan selvällä suomen kielellä ”kirjeitä ja sanomia”. 

 
Paljon muutakin voisin kertoa Viipurista, mutta saattaisi tarinasta tulla liian pitkä.  Itse olen käynyt Viipurissa kymmenkunta kertaa ja aina löydän sieltä jotain uutta. Meidän kesämökiltähän sinne on matkaa vain vähän yli 40 km, joten ei se vierailu niin vaikeaa ole.  Antoisa kohde se on myös kauempaa tulleille. Eläminen halpaa ja ihmiset ystävällisiä - suosittelen lämpimästi.


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Uskoisko tuohon?

Vanhoina hyvinä aikoina oli vanhaa hyvää nuorisoa, joka arvosti isänmaata ja oli tarvittaessa valmis sitä puolustamaan. Jopa monet ikätoverini ovat valmiita vannomaan, että ei nykynuoriso sen huonompaa ole kuin ennenkään ja että tiukassa paikassa tarttuisivat torrakoihin siinä kun isänsä ja isoisänsä.

No en tiedä uskoisinko tuohon, kun kouluunkaan eivät omin avuin selviä, mutta ihan hyvin saatan olla väärässä. Kun katselen Särkkien juhannusta viettämään tulleita nuoria, niin entistä enemmän epäilen. Uskoisinko todella isänmaan kohtalon tuon joukon käsiin, joka pienissä parvissa hoipertelee pitkin raitteja. Jos en uskoisi, niin kaipa se olisi minun heikkoutta, mutta varmuudenvuoksi varustaisin pesäpallomailan mukaani, jotta voisin tarvittaessa puolustautua vainolaista vastaan.

Oli kuulemma Kalajoen raitilla nähty kaksi arabia, ja siitä sai joku arkajalka aiheen todeta, että nyt on Kalajoki tuhottu, tai ainakin pahasti pilalla.  Jos pari ulkomaalaista herättää niin suurta pelkoa, niin mitenkähän kävisi, jos vaikka parikin komppaniaa aseistettuja sotilaita pyrkisi rajan yli.  No sitä pelkoa tuskin Suomella on, sillä ainakin minun tuntemani maahanmuuttajat ovat hyvin rauhallista ja jopa ahkeraa porukkaa.

 
Näin jalkapallon MM-kilpailujen aikoihin en ole välttynyt katsomasta noita kapinoita.  Oikeasti olen miettinyt, että ollaanko me sittenkään oikeaa urheilukansaa, kun emme vielä koskaan ole onnistuneet pääsemään edes mukaan noihin kilpailuihin, joissa kaikki muut pohjoismaat ovat olleet useammankin kerran ja vieläpä kohtuullisella menestyksellä. Asukasluvultaan Helsinkiäkin pienempi Islanti kylvettää vastustajiaan kuin aikapoika, joten ei ihan maan pienuuteenkaan voida vedota.

Joku sanoi minulle, että kaikki johtuu siitä, että meillä on liikaa ulkomaalaisia pelaajia.  No onhan meillä niitä - kaikki maajoukkueen parhaat - mutta Suomen kansalaisia ovat ja olisivat kyllä edustuskelpoisia. Puoli maajoukkuetta on siis ulkomaalaislähtöisiä, mutta onkohan häviämisen kulttuuri päässyt tarttumaan heihinkin, sillä vaikka loistavia yksilöitä ovat, niin eivät saa maajoukkuettamme voittojen tielle. Joskus kiukuissani olenkin sanonut, että ilman ulkomaalaissyntyisiä pelaajia meidän maajoukkueella olisi täysi työ voittaa edes Rovaniemen Palloseura.

Miksi minä nyt sitten jalkapallosta puhun, kun nuorisosta ja juhannuksesta aloin puhua.  Tähän aiheeseen eksyin, kun rupesin ajattelemaan, miksi urheilijat ovat tervetulleita Suomeen, mutta eivät ne, jotka oikeasti tarvitsevat apua ja suojaa. Ovat ahkeria ja hyödyllisiä maallemme.  Eivät kaikki ehkä enkeleitä, mutta ei tuo Juhannusta juhliva kotimainen porukkakaan kovin hurskaalta vaikuta.

Jo ajat sitten on todettu, että Suomen kansa näivettyy näillä syntyvyysluvuilla.  Ainut pelastuksemme on maahanmuuttaja. Onneksi niitä nyt on tulossa, jos vain suinkin kotouttamisessa onnistumme. En minäkään varmaa keinoa tiedä, vaikka paljon ”mamuja” tunnenkin.  Siitä olen kuitenkin varma, että rasismi ei auta vähääkään.

Kävi niin ikävästi, että tuosta juhlivan nuorison joukosta en sitten löytänyt niitä kahta arabia, jotka pilasivat Kalajoen. Johtuisikohan siitä, että muslimit eivät yleensä juo viinaa.  Taitaa ollakin ainut asi,a jossa häviävät suomalaisille ikätovereilleen.

Miten olisi, jos koettaisitte tutustua noihin ihmisiin sen sijaan, että olette heti heittämässä heitä takaisin liekkeihin.  Senkin minä tiedän, että ei kukaan lähde kotimaastaan, jos ei siihen ole pakottavaa syytä.  Vähiten he haluavat tulla kylmään Suomeen, josta eivät tiedä juuri mitään.

En minä suuresti ihmettele, jos joku pettynyt turvapaikan hakija sekoaa saatuaan kielteisen päätöksen.  Varmasti pettymys on valtava ja tulevaisuus todella pelottava.

Koetan nyt vastaisuudessa hieman hillitä tätä ”mamuista” kirjoittamista, mutta toisaalta - kukapa heitä puolustaisi, jos eivät edes ne jotka jotain tietävät.


lauantai 23. kesäkuuta 2018

Kimuranttia politiikkaa

Jos ihan oikeassa olen, niin suomalainen kansanluonne on jotenkin erikoinen. Tuo erikoisuus ilmenee paitsi uskonnossa, niin myös urheilupolitiikassa ja- pahus vieköön: myös puoluepolitiikassa.


Uskonnossa tämä ilmenee mm. siten, että meillä on toista tuhatta uskonnollista yhteisöä, jotka jokainen uskovat olevansa ainoita, jotka ovat oikeassa.  Vähääkään ei tuon porukan vakaumusta horjuta kirjanoppineiden väite, että ”eräs lahkon tunnusmerkeistä on usko siihen, että vain he ovat oikeassa.” 



Aikoinaan perustettiin myös TUL-niminen urheilujärjestö.  Sen perustamisen ymmärrän, sillä oli todella väärin, että ns. ”punakapina” sotkettiin urheiluun ja monet urheiluseurat joutuivat erotetuksi SVUL:stä.  Ei kai siinä muu auttanut kuin perustaa oma liitto, jos urheilua halusi jatkaa.  Sen perustamisen siis ymmärrän, mutta en sitä, että yhä vielä raahataan tuota sisällissodan häpeää mukanamme. Minä en todellakaan ole ainut, joka sitä ihmettelee, myös monet ulkomaalaiset ystäväni ihmettelivät suomalaista tapaa jakaa urheilijoita poliittisiin kasteihin.



Me kaikkihan tunnemme suomalaisen puoluepolitiikan. Vaikka jokainen meistä tietää, että ei ole olemassa sellaista asiaa, josta kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä, niin puoluepolitiikassa meidän pitäisi sietää se, että puoluejohto määrää mielipiteemme. Sitä sanotaan puoluekuriksi.  Useimmissa maissa on kaksi tai kolme puoluetta, joihin ihmiset yrittävät sopia.  On toki hyvin puritaanisia maita, jopa niitäkin, joissa on puoluekurin tapainen systeemi olemassa, mutta useimmissa sallitaan tietty henkilökohtainen näkemys.  Tärkeintä on, että isoissa asioissa seisotaan yhteisessä rintamassa.  Minä en tiedä Suomen lisäksi toista maata, jossa poliittinen kenttä olisi niin sirpaleinen kuin Suomessa.  Eniten ihmettelen sitä, että vaikka monet puolueet vaikuttavat hyvin toistensa kaltaiselta, silti tarvitaan näin monta puoluetta. Joskus epäilen, että kyse ei olekaan asioista, vaan henkilökohtaisista valtapyrkimyksistä.   

 

Jos et pääse puolueessasi näkyvälle paikalle, joko vaihdat puoluetta tai perustat oman puolueen.  Paavo Väyrysen perustama puolue syntyi juuri tästä syystä, mutta luulenpa, että Harry Harkimon irtautumista Kokoomuksesta ainakin vauhditti tuo edellä mainittu puoluekuri.  Kannattaisi tarkastaa, mitä perustuslaki sanoo puoluekurista.  Kyse on mitä suurimmassa määrin edustajan painostuksesta.  Olkoon sitten kysymys kansanedustajata tai kunnan valtuutetusta. Käsitykseni mukaan luottamusmiesten painostus on kielletty.  Jos ei ole, niin ainakin pitäisi olla.



Sinisten irtautuminen perussuomalaisista on ilmiö, jota suomalaisessa politiikassa harvoin näkee. Toki jonkinlaisia jakautumisia on nähty, mutta noin systemaattista siirtymistä ei juurikaan.  Selitys on kyllä ihan yksinkertainen. Osa kansanedustajista ei pystynyt hyväksymään uuden puoluejohdon linjauksia.  Myöskään hallitustoverit eivät halunneet tuota ääriainesta joukkoonsa.  Olenkin sanonut, että siniset eivät loikanneet puolueesta, vaan puolue liukui alta pois.



Meillä on edelleen eduskunnassa monia varsin tarpeettomia ”rähinöitsijöitä” sekä tarpeettomia toistensa kaltaisia puolueita.  Sama tilanne vallitsee myös eduskunnan ulkopuolella, joista ei kenellekään ole muuta hyötyä, kuin että joku yksilö saa paistatella päivää puoluejohtajan nimikkeen alla. Aikaa myöten nämä häipyvät kyllä puoluerekisteristä, mutta sitä ennen ovat jo onnistuneet häiriköimään, ainakin kunnallispolitiikassa.



Jotain mätäähän tässä suomalaisessa politiikassa on.  Onkohan meillä sittenkin liian helppo perustaa puolueita ja muita järjestöjä? Pitäisiköhän puolueiden määrää rajoittaa lailla?  Ainakin voisi nimilistoja hieman pidentää, että ei ihan jokaisesta kiukunpuuskasta syntyisi uutta puoluetta.