lauantai 28. joulukuuta 2013

Taas kerran Karjalassa

En todellakaan ole rasisti. Nyt vain sattuu olemaan niin, että taas on pakko todeta asioiden Koto-Suomessa olevan hieman eri lailla kuin esimerkiksi naapurissamme Venäjällä. Ei paremmin eikä huonommin, mutta eri lailla.  
 
Tämän saumaan ajattelin kyllä kirjoittaa jutun ihmisluonteen ihmeellisyyksistä, mutta sattui taas tuo matkailuvietti iskemään, ja viisumikin oli vielä voimassa, niin kertoinepa hieman kuulumisia Koivistosta ja sieltäpäin. 
 
 
Joulu oli ajateltu viettää Lappeenrannassa mökillä, mutta kyllä se aattoon jäi, kun jo oltiin nokka kohden Viipuria.  Vakavan varoituksen siitä, mitä tuleman pitää, sain jo Lappeenrannan ABC:n vessassa. Minä en niin rumaa kieltä osaa edes käyttää, niin että sanatarkasti siteeraisin näitä ”freskoja”. ”Ryssät ei osaa ajaa autoa eikä käydä paskalla.” Rumastihan tuo oli sanottu, mutta voi, kuinka todeksi se taas osoittautui. Jo tullissa rämähti, kun venäläisrekisterissä oleva auto peruutti jonkun pahasti kiroilevan suomalaisen nokkaan. Itse selvittiin ilman naarmuja, joten vietettyämme tunnin puolityhjällä tulliasemalla pääsimme jatkamaan matkaa ja ihmettelemään venäläisten loogista nerokkuutta. Tuskin millään muulla rajalla keksitään tyhjästä niin paljon ajanvietettä kuin tällä EU:n itäisellä rajalla.   

Paripäiväiseksi tämä reissu vain ajateltiin, ja niinpä Viipuri sivuutettiin että heilahti. Päämäärä oli siis luovutetun Karjalan eteläiset osat. Tällä kertaa karvalakeistaan tunnetuksi tullut Koivisto ja pienenpieni Johanneksen taajama.   

Koivisto oli saanut venäläiseksi nimekseen Primorsk ja Johannesta kutsuttiin Sovietskiksi. Koivisto on sellainen pieni satamakaupunki Suomenlahden pohjukassa.  Sen ainut anti oli ortodoksinen kirkko, joka kuuluu nähtävyyksiin aina siellä, mistä sellaisen löydän. Askeettinen baari kylän keskustassa yllätti kaivamalla ruokalistasta Kievin kotletin, jolla pahin nälkä tuli tyydytetyksi. 

Tosi eksoottinen yllätys koettiin, kun paikkakunnan ainut hotelli ilmoitti, etteivät he voi majoittaa ulkomaalaisia. Niin, ulkomaalainenhan minä karjalaispoika olin kotimaassani. Kovasti tuli Neuvostoliitto mieleen. Hotellin emäntä oli kyllä hyvin sympaattinen, ja ehkä hieman häpeissäänkin, mutta minkäs teet, kun täällä maailman laidoilla länsimaistutaan niin kovin hitaasti. 


 
Johanneksen piti olla pieni kyläpahanen, hieman Viipurin eteläpuolella. Ystävällinen hotellin emäntä Koivistosta neuvoi meitä kuitenkin yöpymään siellä. Eksotiikkaa piti oleman tarjolla, joten seuraavaksi auton nokka sinnepäin. Yllätys yllätys! Neuvostoliittolaiset olivat rakentaneet modernin keskisuuren kaupungin, josta löytyi myös aivan nykyaikainen hotelli. Pääsin jopa vessaankin, joten ei tarvinnut muuttaa lihaksi kuitupitoista jouluateriaakaan. Todella hyvät sängytkin täällä. 
Aamulla herättiin hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Sängyt olivat hyvät, mutta tyynyt aivan hirveitä. Tai ainakin hirveän isoja. Hyvin kuitenkin nukuttiin ja aamupalan jälkeen Viipuriin. Oikeasti ei aamupalaa edes saatu, kun pari tuntia myöhästyimme aikaerosta johtuen.  
 
Kyllä Viipuriin ajettiinkin, mutta kun se on melkein meidän mökin naapurissa, niin päätettiinkin sen sijaan käväistä savenvalajistaan aikoinaan tunnetussa Kyyrölän kylässä. Ei löytynyt savenvalajia, mutta olipa tosi makea kirkko. Kirkko oli auki, kuten Venäjällä tapana on. Ehkäpä joskus kerron Suomen ja Venäjän ortodoksisuuden välisestä erosta. Sama uskonto ja sama Jumala, mutta erojakin on. 


Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään matka Venäjälle tämä. Kerron joskus lisää kauniista Karjalastamme, mutta ennen sitä jotain muuta.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Turhat toiminnat


Aina tässä maailmassa jotakin oppii. Kun en ole oppinut vielä rikastumaan, olen koettanut oppia köyhänä elämään.  Ei se ole edes kauhean vaikeaa, täytyy vain oivaltaa muutamia perustotuuksia. Ensinnäkin on oivallettava se tosiasia, että rikkaus ei ole sitä kuinka paljon meillä on, vaan se on sitä kuinka vähän meiltä puuttuu.  

Tosiasiahan on nimittäin se, että puute on synnynnäinen ominaisuus, joka koskettaa niin köyhää kun rikastakin, jos antaa sille vallan.  Tämän huomasin ihan itse istuessani eräiden näennäisvarakkaiden kanssa erään oululaisen majoitusliikkeen anniskeluosastolla. Sisään astui mies, jonka vaatetus oli suhteellisen siisti, mutta malli varmasti peräisin jotakin viime vuosisadan puolelta. Olivat vanhoja tuttuja nämä näennäisvarakkaat ja tämä minulle vieras kulkija. Kymppiä oli mies vailla, ja saatuaan sen poistui varsin tyytyväisenä.  Kysymättäkin sain pian kuulla tarinan miehestä, jolla kaikki oli joskus ollut hyvin, mutta oli ryypännyt koko omaisuutensa ja eli nyt miten milloinkin eli. Miesparalle vielä naurettiin kaiken päälle. 


Minulla on ollut aina ase epämiellyttävä tapa, että olen kertonut oman totuuteni melko suoraan, jos olen voinut tehdä sen loukkaamatta muita ihmisiä. Aina se loukkaamatta oleminen ei ole onnistunut, sillä ihmisillä on taipumus loukkaantua mitä omituisimmista asioista. Ei onnistunut nytkään, sillä en pitänyt mieheen kohdistuvasta pilkasta, vaan totesin: ”Mitäs nauramista tuossa on? Tältä mieheltä puuttui vain kymppi. Tässäkin pöydässä on miehiä, joilta puuttuu satoja tuhansia.” Enhän minä oikeastaan ketään erityisesti tarkoittanut, mutta taisi kolahtaa johonkin. Tavallaan minuun itseenikin.

Mitä tällä haluan sitten sanoa? Ei Suomi ole mikään köyhä maa, kunhan opettelemme pärjäämään sillä, mitä meille on annettu ja luovumme puutteesta. Selvää on, että tässä tilanteessa meidän tulee säästää, mutta ei niitä säästöjä pidä ottaa niiltä, joilla muutenkin on vähän. Säästöä ei ole se, että pannaan joku asia jonkun toisen maksettavaksi. Säästöä on se, että luovutaan jostakin täysin tarpeettomasta toiminnasta. Se on rahaa, jota tosiasiallisesti ei oteta keltään pois.

Näitä esimerkkejä olisi satoja, mutta kerron tässä nyt yhden.

Ajatelkaapa ajokorttia. On aivan oikein, että ajo-opetus annetaan autokoulussa ja että autokoulu saa siitä maksunkin.  Mitä sitten tapahtuu? Kun autokoulu on todennut oppilaan riittävän hyväksi kuljettajaksi, hän voi osallistua teoriakokeeseen ja insinööriajoon.  Sen jälkeen hän anoo ajokortin ja saa ruveta opettelemaan autoilua. Insinööriajon maksaa yhteiskunta.  Miksi tästä asiasta on tehty näin byrokraattinen ja vaikea? Miksi ei autokoulu voi myöntää ajokorttia todettuaan henkilön ajotaidon? Tosiasiassahan he parhaiten tietävät henkilön ajotaidon.  Tätä minä sanoisin säästöksi.




Säästö ei siis ole minkään leikkaamista tai erilaisten toimintojen siirtämistä taholta toiselle, vaan se on tarpeettomien toimintojen lakkauttamista.

Näin se menee, uskokaa tai älkää.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Kuolemaan johtava vesirokko



Tavallisesta vesirokosta tämä kelluketauti eroaa siinä, että tämä ei ole vesirokko lainkaan. Oikeasti meitä oli kaksi tietämätöntä, minä ja lääkäri, jotka ihmeteltiin näppylöitä, joita kumpikaan ei ollut ennen nähnyt.  Osa oli kuin mitkä tahansa jossakin rokossa ilmenevät näppylät, mutta osa taas niin kuin palon jäljiltä syntyneet vesikellukkeet.  Niitä oli joka paikassa, mutta arvatkaapa missä ne kaikkein kiusallisimmat esiintyivät?  Joo, aivan oikein. Olisi se niin epäesteettistä ruveta yksityiskohtaisesti kertoilemaan, miltä näppylän maisema näyttää. En kehtaa ääneen sanoa, mutta kaikkihan sen tietää.

Netistä koetettiin löytää tähän tautiin sopivia oireita, mutta kun ei vaan löytynyt. Lohduttava teksti kuitenkin löytyi. ”Lääketiede tuntee noin 3000 ihotautia, joista tavallinen yleislääkäri ehkä 50 ja kokenut ihotautilääkäri noin 1000.” Niin että jos nyt ei sitten viikon sisällä tauti ole hellittänyt, panen kokeillen, sopisivatko nämä näppylät ihotautilääkärin reseptuaariin. Jos eivät sovi, niin luokiteltakoon tämä tauti ”kuolemaan johtavaksi vesirokoksi”.  Kuolemaan johtavaksi sen takia, että kaikki tätä tautia sairastaneet ovat kuolleet 50 – 100 vuoden sisällä. Vesirokoksi taas sen takia, että yhtä hyvin se voi olla sitä kuin jotain muutakin. Oireet vaan ovat erilaiset.

Kun nyt olen saanut tapani mukaan valittaa omia vaivojani, vaikka en olekaan niitä onnistunut sysäämään kaupungin enkä kenenkään muunkaan syyksi, tuntuu selvästi paremmalta. Mistä muusta sitten mahdankaan jäädä paitsi tulevan viikon aikana?  Jo huomenna olisi Kalajoen Perussuomalaiset ry:n syyskokous. Voihan olla, että muillakin on sen verran esteitä, että kokouksessa päätetään vain ylimääräisestä kokouksesta, jolla siirretään normaalit syyskokouksen asiat. Satamakirkkovuorokin olisi seuraava viikko, mutta enhän minä voi viattomiin merimiehiinkään tällaista ”kuolemantautia” tartuttaa.  Suurimman henkilökohtaisen menetyksen koenkin varmasti keskiviikkona, jos vielä silloinkin olen puolikuntoinen. Kaupunki tarjoaa nimittäin tarkastuslautakunnalle joululounaan, ja niitähän olen saanut vasta kuusi tänä jouluna.  Onni onnettomuudessa on, että poikani täyttää vuosia perjantaina ja tarjoaa kakkukahvit Jyväskylässä.  Minä romahdan henkisesti, jos kaikki tuo jää väliin noiden peijakkaan näppylöiden takia, niitä kun en halua tartuttaa muihin kuin lääkäreihin, joille omakohtainen kokemus tekisi ihan hyvää.  Toivottavasti tämä kokemus tulee kuitenkin ennen kuolemaa.

Kalajoen ”persujen” kohdalta olen kuullut sekä hyvää että huonoa. Ensin huonot asiat. Persujen järjestösihteeri sai sotkettua paikallisjärjestön asioita niin, että moni kalajokinen ilmoitti eroavansa puolueesta. No siihenhän meillä kaikilla on oikeus, joten mikäpä siinä. Mikä minä olen ketään arvostelemaan, kun itsekin kuulun tuohon joukkoon.  Kalajoen Perussuomalaiset ry noudattaa kuitenkin sääntöjä, joiden mukaan puolueeseen kuuluminen ei ole paikallisjärjestöön kuulumisen edellytys. 

Hyvä uutinen on se, että asiat Kalajoella ovat hyvin ja vanhat kaunat haudattu. Kun vielä saadaan taas Kalajoen parhaaksi tarkoitettu toiminta pyörimään, niin eiköhän tämä tästä.  Seuraavissa kunnallisvaaleissa on odoteltavissa varmasti kunnallinen ”jytky”.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Minä, perussuomalainen

Lähdettyäni mukaan puolueen toimintaan jokseenkin niihin aikoihin, kun puoluetta vielä perustettiin ja liityttyäni siihen joskus hieman myöhemmin, uskoin syvästi, että olen puolueen jäsen hamaan hautaan asti.  Näin varmaan olisi ollutkin, ellen olisi muuttanut Kalajoelle.  Täällä sitten tapahtui mitä tapahtui, mutta ei tässä nyt ainakaan ihan kaikkea voi kalajokisten syyksikään panna.  Vastalauseena näille tapahtumille erosin sitten puolueesta, jos sillä nyt mitään todellista merkitystä oli. Olinhan minä jo tehnyt pitkän päivätyön persujen, ja sitä ennen SMP:n riveissä, mutta kuitenkin….

 
Siitähän minun piti oikeasti kertoa, miksi näen ainoana vaihtoehtona perussuomalaiset.  Ainahan minulla on ollut halu kantaa korteni kekoon yhteisten asioiden hoidossa. Suomessa se tarkoittaa yleensä politiikkaa, jonka nimenomaan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa.  Paradoksaalista onkin se, että siihen useimmiten valikoituvat ne, joita pääasiassa kiinnostavat vain omat asiat. Heillä riittää pyrkyryyttä, josta syystä he pääasiallisesti nousevat huomattaville paikoille. Ne ihmiset, jotka tekevät työn, tyytyvät yleensä auttajan asemaan. Tällaisena minä pidän itseäni. Olen systemaattisesti kieltäytynyt kaikista minulle tarjotuista paikoista ja ollut kunnallisvaaliehdokkaanakin vain pari kertaa.

Puoluevalinta tapahtui karsintamenetelmällä. Olen Karjalan pakolainen, siis sotatoimialueella syntynyt, ja isäni oli sotainvalidi. Ei hän paljoa sodasta kertonut, mutta se minkä kertoi, ei antanut kovin mairittelevaa kuvaa siitä järjestelmästä, joka isossa naapurissamme vallitsi.  Se sulki mielestäni pois kaikki ne puolueet, jotka ihannoivat kommunismia.  SKDL oli kommunistipuolueen piilonimi ja sossutkin olivat liian lähellä tätä aatetta.  Kokoomuksesta hankin kokemuksia Kansallisissa nuorissa, enkä oikein pitänyt tyylistä, jolla ”tavallisia” ihmisiä kohdeltiin. Maalainen en ollut, vaikka maalla asuttiin. Ei siis tullut kysymykseen maalaisliittokaan.   

Kun karjalaissyntyinen Veikko Vennamo perusti puolueen nimeltä SMP, olin valmis mukaan toimintaan.  SMP:n perustamisvuosi oli muistaakseni 1959.  Minä toimin puolueen opiskelijajärjestössä, mutta en silloin vielä ollut puolueen jäsen. Parikin kertaa minua kyllä pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi, mutta en pitänyt sitä ”minun hommanani”. Vasta 80-luvulla suostuin ”apuehdokkaaksi”,  mutta ei SMP silloin enää  hurraahuutoja nostattanut. Muutaman vuoden päästä puolue menikin konkurssiin, ja sen raunioille perustettiin Perussuomalaiset rp.   Tilausta tälle puolueelle varmasti oli, sillä puolueen nousu alkoi välittömästi. Aluksi hitaasti, mutta vähän kerrassaan kiihtyen aina ”jytkyyn” asti.   Kun ähtäriläinen kunnanvaltuutettu pyysi minua jälleen mukaan, suostuin auttamaan.  


Minun kohdallani auttaminen on yleensä merkinnyt kovaa työtä, ja niinpä Ähtärissäkin toimin kansanedustajaehdokkaan vaalipäällikkönä ja olinpa jossakin vähäisessä luottamustoimessakin. Kyllähän ähtäriläiset olisivat minut halunneet, mutta kun itse en halunnut. Kummallista se on, että kaikkialla minut koettaan kilpailijaksi, vaikka ehdottomasti olen kieltäytynyt pysyvistä viroista ja tehtävistä. Kyllä minun oma urani oli suuntautunut aivan muualle kuin politiikkaan, vaikka pelissä halusinkin olla mukana.  Piirihallitukseen annoin itseni valita, koska meillä Kalajoella ei ollut ehdokasta, eikä tosiasiallisesti muita vaatimukset täyttäviäkään, kun Erkki Ahokaan ei ollut haluaan ilmoittanut.  Ahoahan minä kaikkeen olin ehdottanut ja niin varmaan tännekin, jos hän vain olisi ollut paikalla.  Vaan ei ollut ei.  Minä olin ottanut velvollisuudekseni osallistua piirin kokouksiin, joten osallistuin ja käyttäydyin minulle suotujen valtuuksien mukaan.

Näillä mennään, eikä siinä mitään. Kyllä Kalajoen Perussuomalaiset ry elää ja voi hyvin.    

tiistai 10. joulukuuta 2013

SMP:n jälkeiset


Ihan oikeasti minä puhun SMP:n jälkeisistä, en jälkeläisistä, vaikka tarkoitankin nimenomaan Perussuomalaiset rp:tä.  Puolueen ideologiaa ei heikennä vähääkään se, että näitä jälkeisiä on roiskunut sinne ja tänne. Tällaista se tahtoo synnytyksen jälkeen olla.  Mukana tulee tai mukaan tulee paljon ainesta, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa.  Lapsi voi olla hyvin onnistunut ja elämässään menestynyt, vaikka jälkeiset eivät kovin ruusuisilta ole näyttäneetkään.

Puolue voi menestyä ja kasvaa varsin nopeasti, jos sen agenda on oikea ja yhteneväinen kansan tahdon kanssa. Kasvavan puolueen vihollisia ovat yleensä kaikki muut puolueet, jotka populismin olemusta ymmärtämättä ovat tehneet tuosta sanasta haukkumasanan.  Jotain pahaa sen täytyy olla, uskoo myös Matti Meikäläinen, joka haluaisi kuitenkin omien populististen ajatustensa tulevan kuulluiksi.  Perimmiltäänhän populismi tarkoittaa kansan tahdon kuuntelua ja sitä mukailevaa toimintaa. Kokoomus ja demarit eivät siis ole populistisia puolueita, sillä ne viis veisaavat kansan tahdosta.  Uskaltaisinpa lyödä vetoa, että jos kansalta oli kysytty, että haluatteko syytää Kreikkaan miljardeja vaiko jakaa saman summan omalle kansalle, ei äänestyksen lopputuloksesta olisi epäilystäkään. Siksi ei tällaista kysymystä ole edes esitetty. Ihan tässä vain kuriositeettina mainitsen, että se tekisi jokaista suomalaista kohden enemmän kuin keskimääräisen vuosipalkan.

Tästä asiasta en kuitenkaan aikonut kirjoittaa, vaan puolueen kasvojen pesusta. Alalla kun alalla jonkun nopeasti kasvavan ryhmittymä joukkoon soluttautuu mukaan myös kiipijöitä ja oman edun tavoittelijoita. Siis suoraan sanottuna roskaporukkaa, jolle on erityisen tärkeää, että nousevat nopeasti johonkin asemaan tässä yhteisössä. Politiikassa se saattaa tarkoittaa jotain merkittävää vakanssia, valtuustopaikkaa, kansanedustajuutta tai vaikkapa hallituspaikkaa.

Näin on käynyt myös perussuomalaisille. Mukaan on tullut satoja ihmisiä, jotka eivät edes tunne puolueen ohjelmaa eivätkä ole vähääkään perillä niistä tavoitteista, joita puolueella on.  He eivät halua olla puolueen kannattajia, vaan puolueen toiminnan ytimessä olevia vaikuttajia, jotka pitävät mahdollisena oman nousunsa puolueen nousuaallon mukana. Realistinen käsitys omista kyvyistä ei tule edes mieleen, vaan se jää kokonaan pyrkyryyden ja kunnianhimon jalkoihin. Kokemuksensa ja ansioittensa avulla menestyneet ovat näiden ihmisten vihollisia, joista on tavalla tai toisella päästävä eroon. Joskus saattaa jopa käydä niin, että he onnistuvat osittain tuhoamaan yhteisönsä päästäkseen aloittamaan saman myyräntyön jossakin toisessa samantapaisessa yhteisössä. Politiikassa se tarkoittaa yleensä puolueen vaihtoa.  Tämä menetelmä saattaa toimia muutamien lahjakkaiden yksilöiden kohdalla, mutta yleensä se on tuomittu epäonnistumaan.  Lahjaton on lahjaton ihan riippumatta omasta käsityksestä. Pääsääntö on yleensäkin se, että paikalta pakenija on aina tavalla tai toisella väärässä.

En tiedä oliko Hirvisaaren erottaminen oikein vai väärin, sillä en tunne tapausta aivan niin hyvin, mutta varmaa on, että myös tutkimattomia erottamisia on tapahtunut. Kun piirijärjestö erotti Kalajoen Perussuomalaiset, tapahtui se ilman muuta vailla mitään perusteita. Jos paikallisjärjestöstä eronneet pyrkivät mollaamaan paikallisjärjestöä, ei kai se nyt kauhea vääryys ole, jos järjestön hallitus oikoo juttuja. Sehän on suorastaan heidän velvollisuutensa. Vääryys taas on se, että järjestösihteeri pettää lupauksensa kerta toisensa jälkeen ja lopuksi perustaa kilpailevan yhdistyksen vieraalle paikkakunnalle ja antaa väärää tietoa puoluesihteerille saadakseen tämän vakuuttuneeksi toimintansa oikeutuksesta.

Minulle asia on oikeasti samantekevä, sillä olen jo kaksi kertaa aikaisemmin luopunut poliittisesta toiminnasta ja nytkin tulin mukaan vain pyydettäessä. Kieltäydyin systemaattisesti paikallisjärjestön puheenjohtajuudesta, mutta lupasin auttaa. Auttamiseksi katsoin myös sen, että kun Kalajoella ei ollut asettaa ehdokasta puolueen piirihallitukseen, suostuin mukaan, kun minulta sitä nimenomaan kokouspaikalla kysyttiin. 

Perussuomalaisten kannattaja olen edelleen, mutta puolueen jäsenyydestä olen eronnut. Petturi en myöskään ole, joten en ole liittynyt mihinkään toiseen puolueeseen. Eivät perussuomalaiset arvot mihinkään katoa, vaikka en puolueen jäsen olisikaan.