maanantai 22. huhtikuuta 2013

Haudankaivaja

Edellisessä blogissani kerroin kuinka olen ollut töissä ulkomailla… Olin siis ”mamu” minäkin. No olinhan minä. Nuorempana olin töissä sekä Ruotsissa että Virossa, joka tuohon aikaan oli vielä osa Neuvostoliittoa.  Sitä blogia kirjoittaessa tuli mieleeni, että ehkäpä mielenkiintoisempaa onkin ihmisistä, jos kerron elävästä elämästä pätkiä sieltä täältä. Onhan niitä pätkiä, kun vanhana urheilijana olen maailmaa nähnyt ja myöhemmin ”mamuna” ollut. No Ruotsista en ehkä kovin paljon kerro, sillä eiköhän siellä ole ollut jokainen suomalainen, tai ainakin hyvin monet. 

Eesti sen sijaan oli noihin aikoihin sekä jännittävä että monella tavalla eksoottinen maa.  Oli mm. kaksi lakiakin.  Oli ns. virallinen Neuvostoliiton laki sekä kansan laki, jota mafia valvoi. Se hyvä puoli siinä oli, että molemmissa tapauksissa selvisi pääasiallisesti rahalla.  Rahaahan suomalaisilla yleensä oli, sillä muutamalla markalla saattoi pimeiltä markkinoilta ostaa melkoisen summan ruplia. Kokonaan toinen juttu oli, jos lakia oli rikkonut niin, että siitä todellakin rangaistiin. Eestin vankilat eivät tuohon aikaan olleet mitään lepokoteja. Jos mafia taas rankaisi, oli se vankilaakin pahempi kohtalo.  Mafialla oli tuolloin käytössä vielä kuolemanrangaistus, jota saatettiin kyllä soveltaa. Jutun juju oli siinä, että koskaan ei voinut olla varma. 

Kahdesti jouduin asiasta keskustelemaan ihan itse ”ukko tuomarin” kanssa, mutta koskaan en ole nähnyt tai kuullut että joku oikeasti olisi tapettu.  Molemmilla kerroilla kielsin sen, ja ihme ja kumma minua myös uskottiin.  ”Tuomitut” olivat tuolloin suomalaisia. Venäläisiin minun valtani tuskin olisi riittänytkään.  Kumpaakaan tapausta en kommentoi enempää, vaikka ainakin yksi asianosainen on jo kuollut. 

Jotta nyt ette ihan tyhjän päälle jää, niin kerron teille jutun haudankaivajasta. Haudankaivaja oli venäläinen pikkujohtaja, joka sivubisneksenään harrasti koron kiskontaa.  Ehkäpä herra oli rikkonut joitakin mafian pelisääntöjä, kun joutui lapiohommiin.  Niin pian kuin herralle alkoi selvitä, että hän oikeasti oli joutunut kaivamaan omaa hautaansa, alkoivat housut muuttua ruskeaksi ihan vaan pikkupomon omasta ulosteesta. No, olipa jotain haudattavaa, kun kuoppa lopulta oli valmis. Herran likaiset pöksyt haudattiin kuoppaan ja ukko pantiin kävelemään reilun 50 km kotiinsa.  Ketään ei siis tälläkään kertaa tapettu, mutta jos joku haluaa tietää, miten hyvin rangaistus toimi, niin siitä vaan.  Kyllä se varmaan niin on, että kun ei koskaan voinut olla varma, niin eiköhän herra vastaisuudessa toiminut ”sääntöjen” mukaan.  Kyllä pelko on hyvä motivaattori, uskokaa pois.
Tiedosto:Vasnetsov Grave digger.JPG
 Kuva: Wikipedia: Haudankaivaja. Lyijykynäpiirros, Viktor Vasnetsov (1871).  


Niin. En minä tiedä onko tämäkään totta, mutta näin minulle kerrottiin. Ehkä kerron teille Virosta joskus muitakin tapahtumia, mutta olkoon nyt tässä tällä kertaa.  Ehkäpä tekisi hyvää myös suomalaisille poliitikoille, joille taitaa kunnia olla täysin vieras käsite.
Voi niitä aikoja….

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Järki hoi, älä jätä!


Olin pitkästä aikaa kokouksessa. Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistyksen kevätkokouksessa. .  Jos ei itkettäis, niin naurattais.


En ihmettele sitä rasismia, jota Suomessakin sanotaan olevan. Se vaan näyttää siltä, että vuosikaudet Suomessa asuneet ulkomaalaiset eivät ole kotoutuneet kunnolla. Paitsi että kielen osaamisesta ei välitetä, niin ei myöskään tunnu siltä, että ymmärrettäisiin kulttuurieroja.

Maassa maan tavalla, tai maasta pois.

Olen ollut töissä sekä Virossa että Ruotsissa.  Varsinkin virolaisessa systeemissä oli paljon arvosteltavaa, mutta eipä tullut pieneen mieleenikään, että olisin ryhtynyt muuttamaan suuren Neuvostoliiton lainsäädäntöä tai Venäjän ortotoksikirkon vakiintuneita käytäntöjä. Se nyt vaan oli niin, että olin vieraalla maalla, ja minun tehtäväni oli toimia sen maan sääntöjen mukaan. Ei se aina helppoa ollut, mutta pakko mikä pakko.  En missään tapauksessa olisi väittänyt, että venäläiset ovat väärässä Venäjällä. Suomalaiset ovat oikeassa Suomessa.  Ja kyllä se niin on, että Suomessa on pakko elää suomalaisten sääntöjen ja lain mukaan. On myös koetettava muistaa, että Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen, eikä ole suinkaan Moskovan alainen. Siinä on pieniä eroja. Tämä rakenteilla oleva kappelikin on ekumeeninen juuri siksi. Se meidän on vain pakko hyväksyä.

Puheenjohtajaa ei haluttu kuunnella, ja taisipa osa slaavilaisista olla jo kantamassa kaupungin luovuttamaa tonttimaata Kalajoen keskustaankin. No se on jo aika iso vitsi. Kyllä kappeli Hiekkasärkille rakennetaan, ei se ole läheskään niin kaukana keskustasta kuin esimerkiksi Nivalan kirkko. Suurin piirtein sama matka kuin Pietarsaaressa tai Vihannissa.

Kyllä tämä oikeasti saattaa olla niin, että kaikki syntyneet erimielisyydet ovat syntyneet vain ja ainoastaan siks i,että joku ei ole ymmärtänyt puhuttua kieltä. 

Kyllä se todella on niin, että jos asioissa halutaan päästä eteenpäin, on kaikkien puhallettava samaan hiileen ja eteenpäin on mentävä. Jokainen ihminen tekee elämässään virheitä. En minäkään varmaan virheetön ole, mutta varmaa on, että en tunne tarvetta ryhtyä toimenpiteisiin, joilla joku yhdistys vaikeuttaisi toimintaansa. Ihan heti ei tule mieleen väitttää, että palvelemme Herraa väärällä tavalla, vaikka emme teekään sitä Moskovan ohjeiden mukaan.

Amen.
  

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Maailman pihamaat



Ihan oikeasti minä olen perussuomalainen. Perussuomalainen siis sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka olen saanut etuoikeuden nähdä maailmaan muualtakin kun tämän rakkaan totimaamme perspektiivistä. Tämä maailman laajailmeinen katselu on varmasti karsinut pahimman rasisminkin pois hampaista, vaikka se niin mielellään meihin ”persuihin” yhdistetäänkin. Aivan turhaan. Ei perussuomalaisten ohjelmaan mitenkään kuulu ulkomaalaisvastaisuus, eikä yleensäkään minkään vastaisuus vain vastaisuuden itsensä vuoksi, vaikka joku joskus niin on luullutkin.

Perussuomalaseksi ei kerta kaikkiaan tulla sillä, että ollaan kaikkea vastaan ja varsinkin ulkomaalaisia. Perussuomalainen on pikemminkin hyvien asioiden puolella, ja jos vastuttettava on jotakin, niin vastustetaan sitten niitä asioita, joilla on todellisia negatiivisia vaikutuksia kansamme hyvinvoinnille. Puhdasoppinen ”persu” tuskin katselee kovin suopeasti myöskään nykyistä maahanmuuttopolitiikkaamme, joka oikeasti on kaksipiippuista ja rasistista.

Tuskinpa yksikään ”persu” olisi ollut ajamassa harmittomia mummoja pois perheensä luota, vaikka maahanmuuttopolitiikkamme sellaista halusikin. Totuus on, että tosiasiassahan kyse oli rasistisesta viranomaispäätöksestä. Oikeasti asia olisi voitu tulkita toisellakin tavalla.

Minä siis olen ”persu” ja hallelujaa.

Olen syntynyt Suomen rajojen ulkopuolella ja työskennellyt muutamassa maassa. Eiväthän nämä maailman pihamaat ole aina olleet samanlaisia kuin kaunis kotimaamme, mutta sellaistahan se on. Tuskinpa löytyy kohta aivan samanlaista paikkaa edes meidän kotimaastamme. Tuskin maailmalta myöskään löytyy maata, johon suomalainen ei olisi eksynyt.

Miltähän meistä suomalaisista mahtaisi tuntua, jos meitä alettaisiin syrjiä pelkästään ihonvärimme ja uskontomme perusteella. Niin… luonnolliselta se tuntuu, että meistä tykätään. Silloin on syytä muistaa, että tykkää kuka tykkää. Kyllä meistä tykätään silloin, kun kuokimme oman sarkamme kunnolla, mutta auta armias, jos emme sitä tee. ”En finne igen” ei ole aivan harvoin kuultu lause läntisessä naapurimaassamme, joka ei sinänsä tunne rasismia juuri lainkaan. Kyllä se niin on, että itse olemme maineemme hankkineet. Näin se on myös Suomeen tulleiden maahanmuuttajien keskuudessa. On olemassa hyviä ja huonoja ihmisiä. Suurin osa Ruotsiin muuttaneista suomalaista on ahkeria kunnon ihmisiä – näin myös Suomeen tulleiden vierasmaalaisten kanssa.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Kalajoki – uusi Karjala?



Helsingissä pidetty Karjala-näyttely ja sen yhteydessä järjestetty paneelikeskustelu houkutteli paikalle runsaasti väkeä. Keskustelu luovutetusta Karjalasta ja pakolaisuudesta oli nostanut tunteet pintaan. Ikävä, että en itse päässyt paikalle, sillä olen varmaan yksi viimeisistä ”oikeista” pakolaisista valloitetusta Karjalasta. Syntymäni tarina nähtiin kesällä ilmestyneessä Aalto-lehdessä.

Jostakin syystä olen aina nähnyt eron valloitetun Karjalan ja luovutetun Karjalan välillä.

Paneeli osoitti Karjalan merkitsevän paikattomuutta, menetystä, myyttiä ja utopiaa. Karjala merkitsi jotain korvaamatonta ja ikuisiksi ajoiksi menetettyä, olipa kyse valloituksesta tai sopimuksella luovutetusta.

Kun jäin eläkkeelle 2006, tuntui kuin elämä oli eletty. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli vienyt sekä kotitalon että isänmaan. Suuri osa Suomessa toki oli jäljellä, mutta minulle se ei korvannut menetettyä Karjalaa.

Sadunhoitoiset Terijoen hiekkarannat olin nähnyt jo 60-luvlla, samoin kuin ikävästi rappeutuneet Terijoen pitsihuvilat.

Oppi-isäni ja poliittinen idolini oli Veikko Vennamo, ja hänen kotitalonsa hämäräperäinen palo Karjalan Lahdenpohjassa antoi kimmokkeen tälle kirjoitukselle. Vennamon innoittamana olin lähtenyt aikoinani politiikkaan mukaan. Veikko Vennamo oli keskeisessä asemassa 1944-1958 ja hänen ansiokseen laskettiin meidän siirtolaisten nopeasti toteutettu sodanjälkeinen asuttaminen. Se oli enemmän kuin yksikään poliitikko on sen jälkeen saanut aikaan.

Että mitäkö se tähän kuuluu?

No oikeasti ei mitään, mutta se sai aikoinaan ajatukset liikkeelle. Selvää oli, että Terijoen hiekkarantoja ei saada koskaan takaisin, mutta korvike löytyi täältä Kalajoelta: Kalajoen hiekkasärkät. Kun Pitkäsenkylästä löytyi vielä talo, josta ”pienellä ehostuksella” saataisiin karjalaismallinen talo, olisiko Impilahden poika löytänyt kotiin. No näin minä päätin, vaikka pohjalaiset ihmisinä eivät ihan karjalaisia olekaan.

Kun ”Karjalasta heilin minä löysin” ja ehkä ”oma” tsasounakin saadaan valmiiksi, niin Kalajoesta tulee minulle uusi Karjala. Pohjanlahti ei ole Laatokka, eikä Kalajoki Vuoksi. Hyvänä korvikkeena ne voivat toimia, kun itse sitä haluan. Hiekkarannat löytyvät molemmista kylistä.

Kalajoenortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys on osa karjalaista kulttuuria. Se on osa karjalaista perintöä ja näin Kalajoellakin voi elää muisto menetetystä Karjalasta. Tämän kaiken kirjoitan rakkaudella, ilman ”ryssän vihaa”. 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Tulkoon valkeus


On se totta, että on helpompi saada USA:n presidentti puhelimeen kuin sähköyhtiön remonteista vastaava mestari.

Yritin tätä kesällä kolmesti ja lopulta kyllästyin. Yritimme saada tsasounaan liittymän, mutta emme saaneet. Tontilla oli kuulemma kaupungin liittymä, tiesi lopulta tavoittamamme konttoristi kertoa. Enää en muista, painoinko kakkosta, vai pitikö painaa peräti kolmosta, että lopulta joku suvaitsi vastata. Totta kai systeemi hieno on, mutta kun minun kaksi insinööritutkintoanikaan eivät auttaneet tajuamaan, mistä silloin on kysymys, kun tontille halutaan liittymä. Olkoon vaan, että siellä on liittymä, mutta kun ei ole sähköä. Sitä vaan ei ole ja sillä selvä.

Ihan minä meinasin rumasti sanoa, mutta eiväthän sellaiset sanat suuhuni oikein sovi. Eihän se pelkästään Vattenfallin keksintö ole, että jos kyseessä on se ja se, niin voit painaa sitä ja sitä numeroa, ja jos et halua puhua ollenkaan, niin paina vaikka enteriä. Se vaan jotenkin on niin hullua. Kyllä minä vanhanaikaisena miehenä kaipaan aikaa, jolloin sai puhelimeen sanoa, että haluan puhua teknikko Lötjösen kanssa, ja sitten yhdistettiin Lötjöselle, joka järjesti asian välittömästi.

Niin, puhelimista tämä tarina alkoi, mutta eihän se puhelimeen päättynyt. Lopulta sain nimittäin viisaan oivalluksen. En painanut ykköstä, en kakkosta, en kolmosta, vaan soitin vaimolleni töihin. Hänen työpaikkansa kun oli kaupungintalon piharakennuksessa. Ei häntäkään puhelin auttanut, mutta tomerana tätinä otti ja käveli kaupungintalolle. ”Ei, ei kai meillä mitään liittymää ole tyhjälle tontille”, totesi kaupungin teknisistä toiminnoista vastaava mestari. Kun ei ole, niin ei ole.

Ei ottanut Vattenfallin tyttö huomioon sitä mahdollisuutta, että he olivat erehtyneet. Ei kai se ole mahdollista, kun systeemitkin ovat niin hyvät.

No nyt työmaalla on kyllä sähkö. Se tulee viereiseltä tontilta, jossa kaupungilla on pumppaamo. Pumppaamon sähköllä ei kuitenkaan kirkkoa aiota valaista, joten katsotaan mitä sitten tapahtuu. Kyllä me vahvasti uskomme, että tsasounan kirkastumispäivä koittaa.  

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Tollero, tollerompi poliitikko



Se on jotenkin inhimillistä, että ihminen käyttäytyy epäinhimillisesti. Sellainen paradoksi esiintyy yleensä silloin, kun kyvyt ja vallanhimo ovat keskenään ristiriidassa. Politiikassa tämä on varsin yleistä, sillä kaikille pyrkyreille ei vaikutusvaltaisia paikkoja vaan löydy. Toki tilannetta helpottaa se, että aika harvoin elämässään muutoin menestyneet ihmiset hakeutuvat politiikkaan. Näin tämä sinänsä tärkeä elämänalue jää keskinkertaisuuksien temmellyskentäksi. Tämä on todella vahinko, sillä meillä politiikka perinteisesti nojaa demokratiaan, joka tietysti tarkoittaa kaikessa raadollisuudessaan sitä, että idiootilla on juuri sama sananvalta kuin älykölläkin. Joten kaksi idioottia voittaa äänestyksessä yhden asiantuntijan, olkoonpa kyse mistä elämän alueesta tahansa.

Kyllä kyllä ja ei ei. Ihan miten asiaa halutaan nähdä. En minä ole hetkeäkään vastustanut politiikkaa enkä varsinkaan demokratiaa. Nämä politiikan heikkoudet tulisi vain myöntää ja ainakin joiltakin osin olisi pyrittävä luopumaan vanhoista poliittisista käytännöistä. Olisiko se todella mahdotonta ajatella, että ministereiltä vaadittaisiin jonkinlaista asiantuntemusta oman ministeriönsä alalta?

No jos se tuntuu ihan mahdottomalta, niin ainakin kuntien lautakunnat voitaisiin miehittää asiantuntijoilla. Siihen ei oikeasti olisi mitään estettä, paitsi juuri nuo paljon puhutut tollerot. Heillä on yhä edelleen se homehtunut käsitys, että kun vaaleissa on äänestetty eduskunnasta tai kuntien valtuustoista, niin samalla on päätetty siitä, että virkoihin tai luottamusmiespaikoille on samalla valittu edustujat.

No ei oikeasti ole! On vain valittu ihmiset, joiden tulisi vastuullisesti täyttää paikat pätevillä luottamusmiehillä tai toimihenkilöillä.

Pahinta kaikessa, että näistä paikoista saattaa syntyä riita jopa oman puolueen sisällä juuri tämän kaksijakoisuuden vuoksi. Olisipa se tosi hauska todeta, että jostain löytyisi se kunnan etua ajava poliitikko, joka sanoisi: ”Meillä ei ole tämän lautakuntaan pätevää, mutta ehdotetaan tuota Nikkasen Niiloa. Se on alan ammattimies, vaikkakin toisessa puolueessa.”

Niin… niin se on. Se olisi kunnan tai kaupungin etu! Pitkällä tähtäyksellä se olisi kaikkien etu, sillä ”kyllä kansa muistaa”.