maanantai 29. huhtikuuta 2019

Ei se aina helppoa ole

Ei nimittäin ole aina helppoa löytää kaikilta puolueilta ohjelman kohtaa, josta voisin tinkimättä olla samaa mieltä.  Edellisessä kirjoituksessani kerroin, että aloitan selaamaan puolueita vasemmalta laidalta ja kun vasemmistoliitoltakin löysin aika helposti kohdan, josta olin täysin samaa mieltä, luulin homman helpottuvan kohden oikeaa laitaa siirryttäessä.

 

No ei helpottanut, sillä minun puoluekartassani vasemmistoliiton jälkeen tulevat demarit ja yllätys yllätys. En ihan missään asiassa ollut samaa mieltä. Pitää varmaan kuunnella vappupuheet ja tarttua sitten johonkin yksittäiseen asiaan, jos on mihin tarttua. Tässä vaiheessa hyppään nyt demarien yli ja kaivan vähäiset tietoni vihreistä.

No ei ole vihreistäkään minulla kovin paljon tietoa, mutta eipä taida vihreilläkään olla oikein mistään.


Kun muistelin menneitä paneeleja, mieleeni tuli kuitenkin vihreiden positiivinen suhtautuminen maahanmuuttoon. En osaa arvella, onko kyseessä sattuma vai ei, mutta tässä asiassa olen täysin samaa mieltä. Vihreiden matematiikka, kuten kaikkien laskutaitoisten, kertoo nimittäin, että kun lasketaan maahanmuuton kustannukset ja tuotot, päädytään plus-merkkiseen tulokseen.  Näin on käynyt kaikkialla maailmassa, joten ei Suomi ole tämän asian kanssa yksin. Kyllä maahanamuuton spontaani vastustaminen on pääsääntöisesti rasistinen reaktio. Halla-ahon mukaanhan kyseessä on esteettinen haitta, vaikka Jussi koettikin sitten lieventää sanomaansa mainitsemalla, että ”ei ainoastaan esteettinen haitta.”

En tiedä perustuuko vihreiden myönteinen maahanmuuttokanta pelkästään matematiikkaan, vai onko mukana myös inhimillinen näkökanta, mutta kaikesta huolimatta oikeassa ovat.  Molemmat näkökulmat ovat oikeita ja kannatettavia, vaikka hieman se aina särähtää, jos pakolaisuutta puolustellaan tai vastustetaan taloudellisin perustein.  Kyllähän asia niin on, että sen verran varakas tämä maa on, että meillä on varaa auttaa. Hyvähän se vain on, jos se loppupeleissä kääntyykin voiton puolelle.

Aina kun puhutaan pakolaisaallosta, niin minäpä kerron teille, millainen se oikeasti on. Ehkä jotain tietäisin, vaikka en itse voi sitä muistaa, koska olin silloin aivan pieni. Olen kuitenkin kuullut lukemattomia kertomuksia tuosta pakomatkasta, jolloin puoli miljoonaa karjalaista pakeni tänne Kanta-Suomeen, joukossa myös minä. Vaikka valvontakomissio myöhemmin kielisikin käyttämästä näistä onnettomista nimitystä ”pakolainen”, ei se tosiasiaa miksikään muuttanut. Rauhan tultua luovutetuilta alueilta myöskin evakuoitiin ihmisiä ja nimestä ”evakko” tuli uusi normaali, jota sovellettiin kaikkiin karjalaisiin... sekä pakolaisiin että evakkoihin.
Jotta tarina ei tähän päättyisi, niin sekä sodan aikana että sen jälkeen satoja tuhansia suomalaisia pakeni myös länsirajan taakse. Osa ”ryssän pelkoa”, osa nälkää. Siis samoja asioita, joita pakolaiset nykyisinkin pakenevat. Missä se ero sitten on?  No 40-luvulla oli kyseessä todellinen pakolaisaalto, jolloin puoli miljoonaa ihmistä vyöryi yli maamme. Osa jäi tänne, mutta osa jatkoi matkaansa.

Nyt tänne on tullut vain muutamia tuhansia ulkomaalaisia ja osa kansasta on melkein hysteerisiä.

Uskallan väittää, että vihreiden maahanmuuttopolitiikka on se ainut oikea politiikka tässä tilanteessa.

Oman pakolaisaaltomme seurauksena suomalaisperäisiä ihmisiä asuu maailmalla maamme rajojen ulkopuolella lähes pari miljoonaa ihmistä. Onko meillä oikeasti otsaa kieltää noilta muutamalta tuhannelta ihmiseltä turvapaikka, jos vain suinkin voimme sen antaa.

Tuskinpa vihreätkään, en minä ainakaan, halua maahan yhtään ainoaa rikollista. Tosiasiahan on, että meillä on niitä omasta takaa jo aivan riittävästi.  Yhdyn kyllä  lausahdukseen ”maassa maan tavalla tai maasta pois”, mutta ihan varma olen, että ylivoimaisesti suurin osa maahanmuuttajista on ahkeria kunnon ihmisiä ja he ansaitsevat sen mukaisen kohtelun.

Tämän ovat vihreät oivaltaneet.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Hyvät ja huonot uutiset

Kuten varmasti huomaatte, on otsikko lainattu ihan hauskasta TV-ohjelmasta, joka lukeutuu siihen huonoon huumoriin, josta minä kuitenkin pidän.  Huumorista ja televisiosta ei nyt kuitenkaan ole kyse, vaan yritän todistaa itselleni ja muille, että kyllä ”sokeakin kana jyvän löytää”.

Tämänkertainen hyvä uutinen on se, että useimmilla poliittisilla puolueilla on joku hyvä asia, jota he ajavat.  Huono uutinen on taas se, että näitä puolueita on aivan liian paljon. Seuraavien viikkojen aikana yritän puolue kerrallaan poimia jokaiselta sen asian, jonka takana minäkin voisin seisoa, täysin riippumatta siitä, mikä puolue tai kuka asiaa on ajamassa.  Sen olen ollut huomaavinani, että näillä yksittäisillä asioilla ei juurikaan ole merkitystä puolueen kannatuksen suhteen, sillä perisuomalainen tapa on kannattaa kaikkia niitä asioita, jotka oikeasti ovat hieman kärjekkäitä ja hallitsevan eliitin vastaisia. Pelkästään suomalaisten ominaisuushan tämä ei ole, sillä millään muulla tavoin en kykene selittämään yleismaailmallista populististen puolueiden nousua. Ihmiset äänestävät ja kannattavat näitä populisteja, vaikka kaikki järkisyyt kertovat, että niiden ajatukset ovat täysin maan etujen vastaisia. Samaan suuntaan viittaa myös se suomalainen perinne, että vaalikausittain valtapuolueet ovat vuorotellen hallituksessa ja oppositiossa.  Hallitus on aina kehno ja menettää kansalaisten luottamuksen, joten oppositiossa räksyttäminen näyttää kasvattavan kannatusta.

 
Kun nyt kuitenkin pitää nimenomaan etsiä puolueista ne hyvät puolet, niin yritän tässä nyt kaivella niitä. En muista ihan tarkkaan eduskuntamme istumajärjestystä, mutta aloitan oman mielikuvani mukaisesti vasemmalta laidalta.

Li Andersonin kärkäs räksyttäminen ei kyllä ole erityisesti purrut minuun, mutta tästäkin puolueesta löytyy jotain hyvää.

Löysin maakunnallisesta lehdestämme seuraavan tekstin:
”Heikot työllistämismahdollisuudet maakuntakeskusten ulkopuolella eivät ole luonnonlaki, vaan suunta on käännettävissä paikallisilla vahvuuksilla.”

Olen tarkalleen samaa mieltä ja olin jopa hämmästynyt, että tekstin takana oli vasemmisto, jolta olen hyvin vähän odottanut muuta kun räksytystä.
Suomessa on vahva biokaasutuotanto, jota nimenomaan maaseudulla voidaan kehittää ja lisätä.  Toinen suuri tulevaisuuden ala on kierrätystalous, jonka ympärille monenlainen pienteollisuus voi rakentua. Ei suinkaan pidä unohtaa kaunista ja puhdasta luontoamme, jota monet keskieurooppalaiset yhä edelleen pitävät Suomen matkailuvalttina. Jos Tuurin kyläkauppa menestyy keskellä ”ei mitään”, niin eiköhän vain ole ideoinnin puutetta, jos ei jotain luonnollisempaa saada toimimaan.

Olen siis tässä asiassa ehdottomasti vasemmiston kanssa samalla linjalla, vaikka monet hulluttelut estävätkin puolueen kokonaisvaltaisen kannattamisen.

En edes pidä mistään puheista ”kyykyttämisestä” enkä hallituksen hyvän työllistämismallin perumisesta.  Hallituksen malli on toiminut, ja jotenkin reilua olisi se myöntää.

Oletettavaa on, että ihan noin en minäkään ministerinä olisi toiminut, mutta tosiasia on se, että en ole ministeri. Ei ole ministeri Li Andersonkaan, joten se siitä.
Suhteellisen pitkän elämäni aikana olen sen todennut, että mikään ei ole helpompaa kuin toisen tekemän työn arvostelu.

Sovitaan nyt sitten niin, että vasemmiston kanssa olen samaa mieltä ainakin siitä, että
”paikallisia vahvuuksia pitää korostaa.”

Oletan, että löytyisi paljon muutakin hyvää, mutta se peittyy sen kuonakasan alle, jolla osaa kansaa pyritään höynäyttämään.

Vasemmistoliitto ei ole löytänyt sitä samaa viisastenkiveä, jolla esimerkiksi ”persut” ratsastavat. Kansa kannattaa, vaikka ajatukset ovat ihan ”persuksista” ja puolueen puheenjohtaja pahimman luokan populisti.


lauantai 27. huhtikuuta 2019

Näin me äänestämme

Suomessa on maailman paras vaalijärjestelmä ja maailman puhtain demokratia, jos suomalaisilta kysytään. Näinhän se yleensä on tässä maailman vähiten korruptoituneessa maassa, jossa elää maailman onnellisin kansa, joka on tätä arvoituksellista suomalaista rotua, joka oikeasti on saanut alkunsa lähes kaikista kansoista kaikkialta maailmasta.

Tietenkään en voi väittää, etteikö meidän vaalijärjestelmämme olisi maailman paras, sillä minä en tiedä, millaisia järjestelmiä missäkin päin maailmaa on.  Suomalaisen äänestyskäyttäytymisen erityispiirteet olen kuitenkin onnistunut onkimaan erilaisista tilastoista, joita oma kokemukseni on kovasti vahvistanut.  Erityisen aktuelli tilanne on juuri nyt, kun ollaan sopivasti kaksien vaalien pyörteissä.

Jokainen varmasti on jo tietoinen meidän suhteellisen alhaisesta äänestysprosentistamme. Käytännössähän se kertoo siitä, että noin vajaa kolmasosa kansastamme ei lainkaan ole kiinnostunut edes oman eduskunnan kokoonpanosta. Aina vain hauskemmalta tuntuu, kun puolet äänestämässä käyneitä ei ole mitenkään perillä siitä, millainen ohjelma sattuu olemaan sillä puolueella, jota he äänestävät. Yleensä äänestyspäätös tapahtuukin sen mielikuvan perusteella, joka on jostakin kyseisestä henkilöstä syntynyt. Usein mielikuva on täysin väärä, mutta vaikka se olisi oikeakin, niin meidän puoluekurimme pitää huolen siitä, että nappeja ei painella mielikuvien mukaan, vaan puoluejohdon päätösten mukaan.

Yleistä onkin suomalaisessa politiikassa, että mukaan pääsee aina kohtalainen joukko urheilijota tai muita julkkiksia, joista ihmisillä on jotenkin myönteinen mielikuva. Tämä mielikuva ei mitenkään liity politiikkaan, vaan esimerkiksi siihen, että kyseinen henkilö on hävinnyt vain yhdellä sekunnin sadasosalla hiihtokilpailuissa. Glamouria voidaan vahvistaa vielä mämmin syönnillä ja saunomisella. Toinen vaihtoehto on erityiset ansiot vaikkapa sahan teroittajana tai linnunpönttöjen tekijänä.

Oikeasti minun tarkoitukseni ei ole tietenkään mollata ketään, sillä varmasti nämä hiihtäjät ja sahurit ovat ihan hyviä ihmisiä, mutta heidän erityinen suosionsa juuri eduskuntavaaleissa herättää ainakin minun ihmetykseni.

 Näin siis tämä maailman paras vaalijärjestelmä toimii.  30% ei edes yritä äänestää. Jäljelle jäävästä porukasta puolet ei oikein osaa päättää, ketä äänestää, ja toinen puoli ei tiedä äänestämänsä puolueen ohjelmasta mitään. Jäljelle jää ehkä 10% vähemmistö, joka kyllä ymmärtää politiikkaa, mutta jonka äänillä on todellisuudessa varsin pieni vaikutus lopputulokseen.

Ihan varma en ole, päästäisiinkö yhtä hyvään - tai huonoon  - tulokseen ,jos puhelinluetteloon heitettäisiin tikkaa 200 kertaa. Jokseenkin varmaa on, että ei tilanne ainakaan paljoa huononisi, ja varmuudella se tulisi halvemmaksi.

Tiedän, tiedän, että kyseessä oli nyt äärimmäinen provosointi, mutta on siinä hieman tottakin.

Hieman pilkallisesti muutama ystäväni suhtautui puolueemme vaalimenestykseen. Siteerasin siinä erään puoluetoverini lausetta:  ”Ei poliittinen vakaumus saa olla riippuvainen vaalimenestyksestä”  ja samaan hengenvetoon lisäsin, että minä sentään tiesin ketä ja millaista puoluetta äänestin, mutta miten oli sinun laitasi.  Se veti miehen hiljaiseksi, sillä kyllä tuo totuus näyttää pitävän paikkansa.  Suurin osa äänestäjistä ei todellakaan tiedä, mitä he äänestävät.

Jos Suomessa on maailman paras demokratia, niin millainenhan se mahtaa olla ulkomailla!  Sveitsin tapaista huutoäänestysmalliahan monet täällä tuntuvat peräänkuuluttavan, mutta mahtaisikohan sittenkään sopia Suomen olosuhteisiin?


Ehkäpä ensisijaisesti voitaisiin korjata asioita niin, että kansainedustajille asetettaisiin jonkinlaiset vaatimukset ja estettäisiin vastavalittujen edustajien asettuminen lähes samanaikaisiin eurovaaleihin. Kyllä se täyttää petoksen tunnusmerkit, vaikka nykyinen lainsäädäntömme ei sitä kielläkään.