lauantai 28. helmikuuta 2015

Kansantalouden katastrofi


Se, että Suomi velkaantuu sitä vauhtia, että normaalisti tienaavan ihmisen omaisuudenverran katoaa joka minuutti, ei suinkaan pitäisi olla mikään pikkujuttu. Meidän poliitikkomme eivät tunnu erityisesti huolehtivan siitä, vaan keskittyvät ihan päinvastaisiin asioihin. Ei se sitä tarkoita, että hyvä tahto puuttuisi. Enneminkin on sanottava, että järki ja ammattitaito puuttuvat.

  
Aina ei ole edes niin, että ihmiset eivät osaisi asioita. Pääsääntöisesti syy on vanhoissa poliittisissa käytännöissä, joiden mukaan ammatti-ihmisiä syrjitään valittaessa ihmisiä poliittisiin elimiin, joissa tarvitaan jonkinasteista asiantuntemusta. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä on se suomalaisen politiikan suurin heikkous. Kaikkien poliitikkojen ensisijainen tehtävä olisi pyrkiä romuttamaan vanhat poliittiset käytännöt, joiden mukaan saadut äänet ohittavat vaikkapa yliopiston ja kokemuksen mukanaan tuoman ammattitaidon.

Meillä on politiikassa mukana kaiken maailman ”huithapeleita”, joiden saamat äänimäärät vaaleissa eivät perustu minkään asteiseen osaamiseen vaan vain ja ainoastaan nurinaan, valittamiseen ja metelinpitämiseen. Kyllä poliittisilta päättäjiltä kaikilla tasoilla tarvitaan myös jonkin asteista osaamista. On suorastaan surullista, jos pelkän tunteen perusteella ratkaistaan asioita, joissa oikeasti tarvittaisiin rautaista ammattitaitoa.

Vihreät vastustavat esimerkiksi ydinvoimaa, vaikka heidän joukoissaan ei taida olla ainuttakaan ydinenergian asiantuntijaa. Vastustetaan vastustamisen itsensä vuoksi, pelkästään tunteen pohjalta, kun sana ydinvoima muistuttaa liiaksi sanaa ydinpommi.

Tuo ydinvoima on esimerkki asioista, jossa asiantuntemuksella on erityisen suuri rooli, mutta tosiasiassa näitä asioita on lukuisia. Kunnallispoliittisessa päätöksenteossa näitä asioita on tosi paljon, sillä kaikenkarvaiset ”kylähullut” ovat saaneet liiankin suuren vaikutusvallan paikallisesti. Suomen kansan kannalta on kuitenkin merkityksellisempää valtakunnan politiikka.

Mielestäni on aika omituista, että sivistysvaliokunta ehdotti pakkoruotsin poistamista koskevan aloitteen hylkäämistä. Peruste oli kestämätön, koska siinä vedottiin toisen ”kansalliskielen” yleissivistävään vaikutukseen. Meillähän oikeasti on vain yksi todellinen kansalliskieli ja sen lisäksi joukko vähemmistökieliä. Se, että ruotsi on toinen virallinen kieli, ei tee tästä todellisuudessa yksikielisestä maasta kaksikielistä. Minä opin aikanani ruotsia ollessani töissä Ruotsissa, ehkä joitakin kieliopillisia asioita myös koulussa, mutta missään tapauksessa en tuntenut itseäni mitenkään sen sivistymättömämmäksi ennen tuota Ruotsin ”mamunaoloreissua”. Uskallan väittää, että vaikka yleistietoni ehkä hieman olikin lisääntynyt, en palannut Ruotsista Suomeen yhtään sivistyneempänä kuin Ruotsiin lähtiessäni olin. Kyllä minua heikko englannin taito enemmän kismittää. Mielestäni sillä on enemmän merkitystä sivistystasooni kuin pakkoruotsilla, jota vastustavat nekin, jotka opiskelisivat ruotsia vapaaehtoisesti. Pelkääkö valiokunta todella, ettei sellaisia olisi lainkaan!

Tässä suhteessa perussuomalaiset olivat johdonmukaisia, eikä pakkoruotsi juurikaan saanut kannatusta heidän keskuudessaan, mutta kyllä minun tätä entistä puoluettani hieman pitää tässä myös arvostella.

Perussuomalaisten arvostelu perustuu asiantuntemattomiin asiantuntijoihin. Rasistisista mielipiteistään tunnettu Jussi Halla-aho on julistettu puolueen maahanmuuttoasiantuntijaksi, vaikka mies jatkuvasti on esittänyt kestämätöntä kritiikkiä maahanmuuttoa kohtaan. Asiantuntemattomuutensa hän on paljastanut sivuuttamalla kaikki tilastot, jotka puhuvat maahanmuuton puolesta.

Kyllä se niin on, että olkoonpa ihminen minkä tahansa muinaiskielen tutkija tai professori, jos hänellä ei ole tietoa jostakin asiasta sitä ei vain ole. Vaikka minäkin olen diplomi-insinööri, en silti ole erityisen hyvä lintutieteilijä.

Autojen merkitys kansantalouteen on asia sinänsä. Siitä aion kirjoittaa seuraavassa blogissani. Mielestäni myös siinä ovat ”persut” väärässä, jonka tulen sen osoittamaan silloin.

torstai 26. helmikuuta 2015

Pyydetyt, eronneet ja poispotkitut


Näin pikaisesti ajatellen tuntuu aika kummalliselta, että puolueissa vaaditaan erilaisilta edustajilta äänestyksissä noudatettavaa puoluekuria. Näin siitäkin huolimatta, että he ovat antaneet kenties aivan päinvastaisia lupauksia tullakseen valituksi. Tällaisessa tapauksessa minä sanoisin, että kyseessä on selkärangaton menettely.

  
Kun rupesin asioita miettimään hieman tarkemmin, luulen keksineeni syyn tähän lainvastaiseen, mutta yleisesti hyväksyttyyn menettelyyn. Syyllisiä siihen ovat tietysti puolueeseen pyydetyt ”julkkikset”, joilta ei voida edellyttää puolueen aatteiden ja tavoitteiden tuntemusta. He ovat ihmisiä, joita on joukkoihin värvätty pelkästään siksi, että he ovat tunnettuja ja jotkut myös suosittuja. Heidät on pyydetty mukaan ääniharaviksi. Kyllä julkisuuden henkilön olettaisi sen verran asioista ymmärtävän, että hän itsekin tämän tajuaa. ”Sokeana” mukaan suostuminen on myös selkärangatonta touhua. Vaikka eivät nämä ”julkkikset” itse kaikkea ymmärtäisikään, puolueessa vaikuttavat ammattipoliitikot kyllä sen ymmärtävät ja ovat siksi keksineet tuon paljon painostusta ja uhkailua sisällä pitävän puoluekurin. Sen alkuperäinen tarkoitus on siis saada nämä ”julkkikset” pysymään puolueen linjoilla.

On olemassa myös mukaan pyydettyjen ryhmä, joka saattaa lähteä mukaan toimintaa vain tutustuakseen puolueeseen ja sen ohjelmaan. Päinvastoin kun edellä mainitut ”julkkikset” he ovatkin ihmisiä, joita yhteiset asiat kiinnostavat, mutta haluavat hieman ottaa selvää, mistä oikein on kysymys. Suin päin he eivät asetu ehdokkaaksi, vaan haluavat ensin sisäistää asian. Usein he ovat paikkakunnan ”pikkujulkkiksia”, josta syystä pääsevät mukaan kutsuttujen listalle. On mahdollista, että paikallisvaaleissa heistä voisi olla välitön apu puolueelle, mutta on myös mahdollista, että myöhemmässä vaiheessa he ovat hyvinkin merkityksellisiä. Pitkäaikaisemmasta puolueen jäsenyydestä voi olla sekin hyöty, että näyttää ikään kuin henkilö todella olisi tuon aatteen läpilyömä. Minäkin onnistuin kuulumaan tuohon kutsuttujen listaan, sillä olin siihen aikaan kohtuullisen tunnettu urheilija Jyväskylässä, niin nyrkkeilijänä kuin jalkapalloilijanakin. Kyllä minä mukaan menin, ja monia hauskoja iltoja kavereiden kanssa vietettiin, mutta tuon silloisen puolueen aate ei oikein istunut sotapakolaisen nahkan sisään. Niin siinä sitten kävi, että kaikessa hiljaisuudessa erosin porukasta, mutta kyllä siitä silloinkin muutamia ystäviä jäi. Puolueesta eroamisen syynä saattaa siis olla joko se, että on alun alkaen tehnyt väärän arvion, tai jopa se, että puolue on ajan saatossa ajautunut eri linjoille, mitä se alun alkaen on ollut.
 
Nykyisin hyvinkin rasistisesti leimautunut Perussuomalaiset rp ei suinkaan ole aina sitä ollut, mutta puolueen sisään on ajautunut voimakastahtoisia ulkomaalaisvastaisia, ihmisiä, jotka omalla propagandallaan ovat onnistuneet luomaan tuo käsityksen koko puolueesta. Puolueesta eroamiseen on siis monia syitä, enkä voi puhua muiden puolesta. Itse erosin kyllä ihan siitä syystä, että en halua leimautua rasistiksi, sillä se on paitsi minun ideologiani, niin myös kristinuskon vastaista.
 
Pois potkitut eli erotetut on sitten tuo kolmas ryhmä ”poliittisia kummajaisia”. Usein nämä ihmiset ovat kaikista yhteiskunnan asettamista normeista kiinnipitäviä ihmisiä, jotka saattavat voimakkaastikin arvostella erilaisia sääntöjen rikkojia, myös omaa puoluetta. Useiden puolueiden säännöissä on kohta, jossa puhutaan puolueen toimintaa vahingoittavista ihmisistä. Helpoin tapa näistä ”häiriköistä” eroon päästä on erottaa heidät puolueesta. Näin se vaan menee: ihmiset, jotka itse ovat häikäilemättä rikkoneet sääntöjä, alkavatkin sitten nojaamaan yhteen sääntöjen pykälään. Jos tätäkin asiaa ihan tarkoin tulkittaisiin, niin eiköhän nuo erottajat olisi monessa tapauksessa pitänyt erottaa.
 
Meitä on siis joka lähtöön. Minäkin siis olen eronnut puolueesta, mutta en ole liittynyt mihinkään muuhunkaan puolueeseen, sillä kyllä ”persujen” ideologia pääpiirteittäin vastaa minun ajatusmaailmaani. Oma äänestyskäyttäytymiseni on minulle edelleen kysymysmerkki, sillä kyllä minun pitäisi ainakin suunnilleen tietää, mihin suuntaan tätä Suomea viedään. Yhdenkään rasitin hyväksi en myöskään halua ääneni menevän.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kallis kaksikielisyys


Kaikkihan me tiedämme, että Ruotsissa asuu yli puoli miljoonaa suomalaista. Kun tähän lukuun lisätään Nortbottenin alueella asuvat syntyperäiset ruotsalaiset, jotka puhuvat äidinkielenään suomea, nousee suomenkielisten lukumäärä lähelle kymmentä prosenttia Ruotsin kansasta. Kyllä ruotsalaiset aivan oikeassa ovat, ettei tämä silti tee maasta kaksikielistä, vaan suomen kielelle on suotu vähemmistökielen asema. Sitähän se oikeasti onkin, eikä tuota kielellistä vähemmistöasemaa ole koettu mitenkään ongelmalliseksi. Hyvin suuri osa suomenkielisistä hallitsee myös ruotsin kielen, eikä ole osoittautunut kovinkaan vaikeaksi löytää tulkkia, jos sitä on tarvittu. 
  
Me Suomessa asuvat suomalaiset olemme jotenkin löperöä kansaa. Täällä höylätään ja viilataan milloin mistäkin yhteiskunnan hyvinvointipalveluista, muistamatta lainkaan, että meillä olisi muutama todellinen jymypotti, jolla voitaisiin ainakin hetkeksi ratkaista kaikki säästötarpeemme. Olen jo joskus aiemmin kirjoittanut omien ilmavoimien alasajosta ja parin lentokentän vuokraamisesta Natolle, jolloin ehkä eräs suurimmista kuluistamme muuttuisikin kohtuulliseksi tuloksi ja turvallisuutemme lisääntyisi välittömästi.


Olen hyvin tietoinen, ettei tuo ajatukseni saa kannatusta, koska valtiovaltamme on sen verran suomettunutta, että pelkää Putinin reaktioita, joten jätän aiheen tällä kertaa. Tämänkään ajatuksen kanssa en kuitenkaan usko olevani ihan yksin.

Eniten minä ihmettelenkin tuota ruotsin kielen asemaa Suomessa. Moni taho on halunnut selkeitä laskelmia siitä, mitä kaksikielisyys oikeasti maksaa, mutta syystä tai toisesta se on Natoakin arempi aihe. Kuka on liikkunut kaksikielisillä alueilla Suomessa, voi laskemattakin havaita: kallista on. Meillä on vähemmän ruotsinkielisiä kuin Ruotsissa suomenkielisiä, mutta siitä huolimatta me leikimme kaksikielisyyttä. Eihän me oikeasti mitään kaksikielisiä olla, vaikka muutamat meistä puhuvatkin äidinkielenään ruotsia. Nämä ruotsinkieliset kyllä ovat enimmäkseen kaksikielisiä, mutta ei se tästä maasta tee kaksikielistä. Ruotsin mallin mukainen vähemmistökielen asema riittäisi toki hyvin. Jo pakkoruotsin poistaminen kouluista toisi satojen miljoonien säästöt. Kun kaduille ja kaupungeille annettaisiin vain suomenkieliset nimet, löytyisi säästäjä taas satoja miljoonia. Kokonaan arvaamatonta on se, mitä seurauksia siitä olisi, että julkisen sektorin virkamiehiltä poistettaisiin tuo ruotsinkielen pakko. Tuskinpa monikaan ruotsinkielinen oikeasti tulkkia tarvitsisi asioidessaan virastoissa, mutta jos tarvitsisi, ei se sen vaikeampaa luulisi olevan kuin vastaava toimenpide Ruotsissa.

Mistähän se johtuu, että yksikään puolue ei ole vaatinut laskelmia kaksikielisyyden kustannuksista? Ainakaan tällaista rätinkiä ei milloinkaan ole löytynyt mistään.

En minä perussuomalaisia ala moittia siitä, että puolue on vaatinut laskettavaksi maahanmuuton kustannuksia. Minun mielestäni on hyvä laskea kaikki kustannukset, mutta ei vain pelkkiä kustannuksia, vaan menot ja tulot. Tästä on olemassa monia laskelmia, joiden heikkoutena kai pidetään niiden yksipuolisuuta.

Näille ns. maahanmuuttokriittisille haluan kuitenkin kertoa, että älkää vain sortuko kauppiaaksi! Semmoinen voi päättyä huonosti, jos laskee vain, mitä tavaravarasto on ostettaessa maksanut, mutta ei huomaa ollenkaan, että myös myyntituloja on samoista tavaroista syntynyt.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Maailman kirjat on sekaisin


Kyllä se sellainen tunne tulee, kun katselee tätä maailmanpolitiikkaa täältä pienen Suomen näkökulmasta. Neuvostoliitto meni aikoinaan Afganistaniin suuren sotajoukon kera etsimään sitä miestä, joka sieltä oli avunpyynnön lähettänyt. No sellaista miestä ei koskaan löytynyt, eikä tullut edes selväksi, mitä apua tuo maa olisi tarvinnut. Varmuuden vuoksi tapettiin muutama tuhat ihmistä, että voitiin todeta, että ainakaan nämä eivät enää apua tarvitse.

Neuvostoliitto kuoli, ja Venäjästä tuli sen perillinen. Kun Putin julistautui Venäjän keisariksi, nousivat pintaan taas nuo valtiot, jotka ehdottomasti tarvitsivat juuri Venäjän apua. Kun ryssät olivat jo auttaneet Krimin niemimaata, oli aivan luonnollista, että apu ulotettiin myös emämaahan. Nyt sitä sanottiin sitten humanitaariseksi avuksi, joka rekkalasteittain ja tankkikuormittain vietiin Ukrainan maaperälle Venäjän armeijan saattelemana. Jälleen maallinen apu tavoitti tuhansia ihmisiä joka päivä, niin sodassa kuin rauhassakin. Tunnettuahan on, että kun ihminen on lopettanut hengittämisen, ei hänellä ole enää mitään puutteita. 

 
Tosiasiassahan tässä on kyse Venäjän ja Ukrainan välisestä sodasta, joka on naamioitu omien kansalaisten auttamisyritykseksi. Sen verran ateisti kai herra Putin on, että ei kehdannut julistaa tätä pyhäksi sodaksi, jossa paremmat kristityt koettavat käännyttää huonompia kristittyjä. Ukrainan puolella asia nähdään taas aivan toisin. Ukrainalaisten mielestä he ovat parempia kristittyjä, jotka koettavat käännyttää huonompia kristittyjä. Siis rajalta takaisin. Ennen kuin tuo asia saadaan lopullisesti selväksi, on oletettavaa, että vielä moni ihminen saatetaan siihen tilaan, jossa ei taloudellista apua enää kaivata.

Suurimmalle osalle Euroopan asukkaista liene selvää, että ei todellakaan ole totta, että Venäjän armeija auttaisi kapinallisia. Kyllä totuus on jo kauan ollut selvä, että kapinalliset avustavat Venäjän armeijaa.

Ukrainan mellakoiden ainut hyvä puoli on se, että me kristityt olemme saaneet ihan oman ”pyhän sodan”, joka vie ainakin osan maailman huomiosta pois muslimien keskinäisistä hirmuteoista.

Jos joku yksittäinen rikollinen ”eksyy” Eurooppaan tekemään rikoksia ja sattuu olemaan islaminuskoinen, voimme aivan pian lukea lehdistä, että muslimit tekivät sitä ja tätä. Miksi siis oikeastaan syyttää tätä yksittäistä ihmistä rikoksista, muslimithan sen tekivät.

Jos taas niin käy, että joku kristillisen kasvatuksen ja kasteen saanut rikollinen tekee jonkun rikoksen, on tämä ihminen ihan itse siihen syyllistynyt. Eikös vain oikeus ja kohtuus olisi, että yhteisvastuullisesti kantaisimme tuon rikoksen taakan. Pitkäkään vankilatuomio ei yhdessä lusittuna tuntuisi niin pahalta.

Näin minä siis näen, että maailman kirjat ovat ihan sekaisin. Ei se Putinkaan varmaan mikään paholainen ole. Hyvin avulias ihminen, joka pyrkii ehdottomasti vain auttamaan toisia. Kun Ukraina on saatu autettua, on vuorossa joku muu entisen Neuvostoliiton alusmaa. Saattaapa hyvinkin olla, että myös Suomi oman vuoronsa saa, ellei kyseinen herra ennätä aikaisemmin kuolemaan.

Niin, tai Suomi liittymään Natoon, jolloin ehdottomasti jäisimme kaiken inhimillisen avun ulkopuolelle.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Hetkessä heränneitä

Kun tässä nyt vaaleihinkin on aikaa ja urheiluakin tulee tuutin täydeltä, niin ajattelin nyt käsitellä asiaa, joka on aina minua askarruttanut. Tietenkin tässä on nyt kyse niistä sadoista uskonlahkoista ja uskonnoista, joista suurin osa tuntuu ottaneen omakseen tuon sanoman levittämisen mahtikäskyn.

Menneinä aikoina systeemi oli aika yksinkertainen. Jos et uskonut niin kuin minä, niin pää poikki. Ei siinä usko tietenkään vahvistunut, mutta loppuipahan pohdiskelu siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja kyllä uskonsotureilla kauloja katkottaviksi riitti. Vähän kerrassaan tämä myös tuotti tulosta, joskaan ihminen sinänsä ei muuttunut. Aina vaan on tarve uskoa, että juuri minä olen oikeassa ja kaikki toiset väärässä. Tämä onkin se seikka, joka yhdistää politiikan ja uskonnon toisiinsa. Molemmissa on joukko ihmisiä, jotka ihan varmasti tuntevat olevansa oikeassa ja katsovat velvollisuudekseen levittää omaa ilosanomaansa. 


Aika paljon olen miettinyt, mitä termiä minä käyttäisin omasta uskonnostani. Jotenkin sana ”harras” tuntuu aivan liian hartaalta, koska elän normaali-ihmisten normaalisäännöillä ilman erityisiä rukoushetkiä tai aggressiivista ihmisten ahdistelua väittämällä että helvettiin joudutte, jos ette ole niin kuin minä.

”Elä ja anna elää” on kai tuo minun mottoni, jonka olen tietenkin lainannut ihan muualta, mutta onneksi olkoon vaan kaikille muille, jotka ihan tästä syystä ovat saaneet olla rauhassa minun oviin potkimisiltani. Jos Jumala katsoo, että olen tehnyt suuren synnin, kun en ole pakottanut ihmisiä uskomaan niin kuin minä uskon, niin olisiko jonkinlainen synninpäästön syy se, että olen ainakin pyrkinyt lisääntymään ja täyttämään tätä maata?

Ehkä oma määritelmäni on sitten tämä: olen vakaumuksellinen ortodoksi. Vakaumuksellinen olen siksi, että alun alkaen olen sanonut kaikille käännyttäjille: ”Mikäpä siinä. mutta käännyttämisyritykset ovat turhia.” Voi olla, että olen pikkuisen tyhmä, mutta en minä tällaista itseeni kohdistunutta käännytystä ole havainnut. Ystäväpiirissäni on moneenkin eri lahkoon kuuluvia ihmisiä, eikä se mitenkään ole minua häirinnyt.

Kai minäkin jonkin herätyksen olen kokenut, mutta kyllä se on lähtenyt ihan minun sisältäni ja sen seurauksena olen hakeutunut omaan seurakuntaani. Joidenkin mielestä se kai on väärä järjestys. Olisi ensin pitänyt mennä jonkin lahkon kokoontumisiin tai telttajuhliin ja saada siellä se herätys, jonka jälkeen olisi sitten kastettu seurakunnan jäseneksi ja olisi kovasti ruvettu elämään kristillisten tai muiden arvojen mukaisesti.

Edelleen minä olen sitä mieltä, että se Jumala, jota minä arvostan, on kuin hyvä työnjohtaja, jota ei aivan aina tarvitse kehua ja ylistää, vaan hänelle riittää, että minä kuokin oman palstani mahdollisimman hyvin.

Olen syvästi vakuuttunut, että taivas on täynnä hyvin erilaisia ihmisiä, lähes kaikista uskontokunnista. Saattaa hyvinkin olla, että itseään varmoina tapauksina pitäneet ovatkin joutuneet menettämään paikkansa jollekin muslimille.