Näin se vaan menee

Selailin tässä vanhoja kirjoituksiani ja kommentteja, joita aina joku oli antanut.  Kyllä se siltä vaikutti, että edelleen voin seisoa sanojeni takana. Näin se vaan tuntuu menevän, että ihminen on nopeasti reagoiva otus, ja useimmat kommentoijat eivät oikein tunnu tietävän missä mennään.

Näyttää siltä, että tunne on suurempi motivaattori kuin järki. Tunne ei vaadi minkäänlaista perehtymistä asioihin, mennään vain sen mukaan miltä tuntuu. Olen joutunut monessa asiassa ”kääntämään takkini”, ja aina se on tapahtunut pitkän tutkiskelun ja pohdinnan seurauksena. Asioista on ollut pakko ottaa selvää, ja aina on asioiden sulattelukin vienyt oman aikansa. Haluan olla asioista perillä, sillä en todellakaan halua hakata päätäni seinään pelkkää tyhmyyttäni. Kyllä sellainen kipeää tekee heti, kun sen tajuaa.

Olen joskus ollut aktiivipoliitikko, tosin ilman suurempaa menestystä. Vieläkin olen jonkun puolueen jäsen, mutta en enää aktiivi, sillä haluan säilyttää sananvapauteni ilman puolueen paimennusta. Olen kehunut milloin minkin puolueen ohjelmaa ja samalla todennut, että jokaisella on jokin hyvä asia. Näin jopa perussuomalaisillakin, joka taitaa nykyisin olla se Suomen vihatuin puolue. Siis siitäkin huolimatta, että keikailee kannatuslukemien kärjessä. Kannattajia on kyllä runsaat 20%, mutta lähes 80% vastustaa puoluetta.  Minun mielestäni ”persujen” kunniaksi on sanottava, että se on terveesti tuulivoimavastainen, mutta valitettavasti myös ihmisvastainen. Vasemmistoliitto löytyy toisesta äärilaidasta, ja siitäkin löytyy myös hyviä puolia. Ei se kuitenkaan ole hallitusvastainen, vaikka monia asioita vastustaakin. Ihan niin vasemmalle on ole koskaan kellistynyt, että tätä puoluetta olisin kannattanut, mutta hyväksyn sen olemassaolon, vaikka kielenkäytöstä en aina tykkääkään.

Vihreitä kannatin silloin, kun vihreät vielä olivat oikeasti vihreitä, mutta puolueeksi rekisteröitymisen jälkeen politiikka ajoi aatteen ohi. Maahanmuuttoon vihreät suhtautuvat terveesti, mutta suurin piirtein muut asiat ovat vihreän aatteen vastaisia.

Kyllä näissä muissakin suurissa puolueissa jotakin hyvää löytyy, sillä kokonaan väärässä ei noinkaan moni ihminen voi olla. Minä en vain ole näitä hyviä asioita vielä löytänyt. Kaikissa puolueissa näyttää olevan niin, että hiihto- tai jääkiekkomenestys nousee kaiken osaamisen edelle.  Näyttää kuitenkin siltä, että Sanna Marin puhdistaa ”demarien” mainetta siinä missä hänen edeltäjänsä sitä tahri. Marin on nyt todella vaikeassa tilanteessa, mutta niin oli myöskin aikanaan Sipilä. Tähänkin hallitukseen Sipilä olisi kelvannut, mutta ei enää halunnut. Ymmärrän häntä.

Jos vielä kristillisiä pitäisi kritisoida, niin tyydyn sanomaan vain, että aate ei oikein sovi minkään puolueen selkärangaksi, vaikka kristillisyyttä pidänkin hyvänä asiana. Se vain on niin, että kristillisyys kuuluu kaikille, eikä mikään puolue voi omia sitä.

Ehkäpä äänestyspäätös ei tulevissa kunnallisvaaleissa ole minulle erityisen vaikea, mutta sen voin jo nyt sanoa, että nykyisistä eduskuntapuolueista ei yhdenkään kannata verkkojaan viritellä minua varten.  Siihen rysään tuskin uin.

Entä jos oikeasti?

Olen vuosikausia kirjoittanut tätä blogia ja silloin tällöin saanut myöskin palautetta. Oikeasti pidän siitä, jos huomaan että mielipiteeni ovat herätelleet muitakin.  Omissa kirjoituksissani olen kuitenkin pyrkinyt totuuteen, enkä tiettävästi ole koskaan käyttänyt loukkaavaa kieltä. Kristittynä ihmisenä olen myös puolustanut niitä, joita mielestäni kohdellaan väärin, tai jotka muutoin ovat joutuneet vaikeaan asemaan.

Ei minun kapasiteettini riitä fyysiseen puolustamiseen, joten olen koettanut käyttää totuutta ja sananmiekkaa.

Jokainen voi myöskin lukea nimeni tämän blogin yhteydestä, joten jos joku on sitä mieltä, että olen syyllistynyt valheellisen tiedon levittämiseen tai kunnianloukkaukseen, niin heti vaan poliisin puheille. Kyllä minä vastuun sanoistani kannan.  Olen kai joskus aikaisemminkin sanonut, että osa tekstistäni koostuu omista mielipiteistäni, mutta osa on myös pelkkää faktaa ja omia kokemuksia.

Fakta on, että olen ns. ”suvakki”, enkä suinkaan häpeä sitä. Olen myös vilpitön isänmaanystävä, josta peräti olen ylpeä. Jos oikeuden puolustaminen tekee minusta jotenkin erikoisen, niin sitten olen sellainen.  

Älkää hyvät ystävät säikähtäkö, vaikka en ole julkaissut teidän kommenttejanne, olenhan sanonut julkaisevani jokaisen asiallisen kommentin, jossa on rehti allekirjoitus. Nimettömänä kirjoittaminen ei oikein ole hyvän tavan mukaista, joten ne jätän omaan arvoonsa.

Jos jostakin kommentoijasta tuntuu, että olen oikeassa, niin se ei todellakaan tee minusta narsistia. Ehkäpä tuntemasi tunne pulppuaakin siitä, että koet minun olevan oikeassa ja siinä mielessä hieman edellä sinua.  Sellaista se elämä on, kaikilla ei ole samat eväät.

Kun entinen opettaja olen, niin kai on hieman vaikea olla opettamatta. Ottakaa nyt ensin selville, mitä tarkoittaa sana huora ja vasta sen jälkeen yritätte syöttää sitä julkiseen mediaan.

Kauhean vaikeaa ei olisi myöskään miettiä, mikä ero on blogin nimellä ja jollakin arvonimellä. Nimi ”Kallan kuvernööri” on todellakin blogin nimi, ja kun perehdytte Kallan historiaan, voitte ehkä aavistaa, mistä on kysymys. Minä en ole Kallan kuvernööri. Enkä ole koskaan pyrkinyt väittämään sellaista. Sen kuitenkin voin kertoa, että en myöskään ole huora, sillä tuskin sekään ammatti toisi minulle leipää.  Minun tittelini selviää kyllä blogin esitiedoista, jos sillä nyt sitten on merkitystä. Jos kuitenkin haluatte käydä kirjeenvaihtoa kanssani, se onnistuu varmaan parhaiten, kun lähetät minulle sähköpostiosotteesi, nimesi ja kun tunnut olevan noin tittelin kipeä, niin myös sen tittelisi.  Ei sillä muutoin ole väliä, mutta kertoohan se jotain sinun asiantuntemuksesta. Kielenkäyttösi kertoo kyllä henkisen tason.

Kyllä nämä nettikommentit ja kirjoitukset kertovat paljon muutakin. Jopa poliittinen puolue on melko helposti pääteltävissä. Minä olen omani jo moneen kertaan kertonut, ja uusimpien kommentoijienkin puoluekannatuksen osannut päätellä.  Vaikka en ole yhdenkään hallituspuolueen kannattaja, pidän nykyhallitusta varsin hyvin onnistuneena. Parikin puoluetta sulkisin kyllä pois, mutta vaikea arvioida ketä tilalle. Kristilliset ehkä, mutta jopa nykykokoomuskin tarvitsee ison kysymysmerkin.

Entä jos oikeasti kävisikin niin, että ”persuista” tulis suurin puolue ja Halla-ahosta hallitustunnustelija? Tuskin se tunnustelu vielä paljon haittaisi, enkä todella osaa sanoa, mikä olisi seurauksena. Pahaa pelkään, että yksikään puolue ei lähtisi ”persuvetoiseen” hallitukseen.  Vaikka ”persut” paistattelevat mielipidemittausten kärjessä, on se samalla myös Suomen vähiten suosittu puolue.

Sen verran vanha mies jo olen, että kaipa tämä Suomi pysyy pystyssä minun elinaikani, olkoon pääministeri kuka tahansa. 

Hyvät käytöstavat, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat kuitenkin asioita, joita voidaan kaikilta edellyttää.

Muistoja Jyväskylästä

Kyllä tämä Jyväskylä jotenkin kotikaupungilta tuntuu, vaikka muutaman vuosikymmenen olinkin täältä pois. Paljon on varmaan vettä virrannut Tourujoesta puolen vuosisadan aikana, ja paikat kovasti muuttuneet. Muuttunut on myös kaupungin kulttuurianti, urheilutarjontakin on monipuolistunut. Oma harrastukseni oli nyrkkeily, mutta kyllä minä kaikkien pesäpallojoukkueiden ottelut kävin katsomassa, vähän pelasin itsekin.  Muita pallopelejä täällä pelattiinkin sitten varsin vaatimattomalla tasolla, ja minuakin kosittiin joihinkin jalkapallojoukkueisiin. Se ei suinkaan kertonut siitä, että olisin ollut erityisen hyvä jalkapalloilija, vaikka pelasinkin joskus 60-luvulla perustetussa JPS:ssä. Pikemminkin se kertoi senaikaisesta tasosta täällä. Jalkapallo oli lähinnä nyrkkeilijöiden harjoitusmuoto.  Varmaan ei yksikään osannut unelmoida siitä, että JYP joskus pelaisi jääkiekkoa korkeimmalla sarjatasolla, puhumattakaan jalkapallosta.

 

Näin muuttuu maailma. Jossakin tilanteessa kerroin, että olen harrastanut lähes kaikkia urheilulajeja jollakin tasolla ja samalla mainitsin, että olin 11-vuotias, kun laskin Taulumäen isota mäestä, sain melkein kiukkuisen puuskahduksen, että valehtelen, ”eihän Taulumäellä mitään mäkeä ole.”  Joo, totta… ei ole enää, mutta oli kyllä puoli vuosisataa sitten, ja oli jopa kohtuullisia mäkihypääjiäkin, joista ainakin Kaakkolahden veljekset, Matti ja Eino kannattaa mainita, sekä tietysti Jussilaisen Harri. Mäkihyppy taisi silloin olla joidenkin pesäpalloilijoiden harjoitusmuoto, tai sitten päinvastoin.

Jossakin yhteydessä luin myös maininnan Jyväskylän ensimmäisestä ilmaisjakelulehdestä Jyväs-Jussista.  Nostalgisia tunteitahan sekin herätti, sillä 60-luvulla tienasin taskurahoja jakamalla kyseistä julkaisua. Minun jakelualueeni oli harjun pohjoispuoli, lähinnä Mäki-Matin kaupunginosa, jossa viikoittaisen lenkkini pituudeksi kertyi jotain 6 – 7 km.  Aina se loppua kohden vähän helpotti, sillä lehtipino pieneni koko ajan. Kun en mistään erityisen varakkaasta perheestä ollut kotoisin, niin kyllä taskurahat piti itse tienata.

Kun nyt täällä Kuokkalassa asun, niin väkisin tulee mieleen myös kesä, jolloin hankin roposia kaalimaata kitkemällä. Kyllä se joku kartano oli, mutta nyt en enää ole varma mikä. Sen kuitenkin muistan, että kaalimaan kitkennällä hankin ensimmäisen koululaukkuni. Se oli ruskea tyylikäs nahkasalkku, mutta en kuollaksenikaan muista, mihin sekin on joutunut. Ostaisin heti, jos siihen jollakin kirpputorilla törmäisin.

Ammattikoulussa naputtelin äidilleni lahjaksi kukkamaljakon kupariputkesta, se löytyi kirpputorilta nyt lähes kuuden vuosikymmenen jälkeen. Jälleennäkemisen riemu oli suunnaton, kun oivalsin, mitä esinettä pitelin käsissäni.

60-luvulla aloin hieman menestyä nyrkkeilyssä, ja eri puolilla Suomea ilmestyvät lehdet joskus kirjoittivat jotakin myös minusta. Jotenkin kaipaan sitä vanhaa sanomalehtilukusalia, joka sijaitsi hyvin lähellä ensimmäistä vakituista työpaikkaani. Usein kävin kilpailujen jälkeen ruokatunnilla vilkaisemassa, mitä mikäkin lehti oli kirjoittanut. En muista edes tuon lukusalin katuosoitetta, mutta kovin ovat muutkin osoitteet häipyneet tässä vuosien varrella. Olin vuosikausia sähkölaitosella töissä ja tunsin kaupungin jokaisen talonkin, niin nyt en osaa edes liikennöidä täällä, puhumattakaan, että muistaisin katujen nimiä.  Jo kaikki entiset kaverinikin ovat jo niin vanhoja, että eivät edes tunne minua :). Täytyyhän täällä kavereita olla, sillä asuinhan täällä kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta. Silleen se menee, että miehet ovat menettäneet muistinsa ja naiset oman nimensä.

Jos nyt sattuisi kuitenkin niin, että joku olisi asiasta kiinnostunut, niin minut saa kyllä kiinni puhelimella 044 5152601.  Asun siis täällä Kuokkalassa ja katselen silmät ymmyrkäisinä ympärilleni.

Kun aikoinani kävelin kaupungilla, oli lähes joka toinen vastaantulija jotenkin tuttu. Nyt olen asunut täällä jo kolme vuotta, enkä vielä ole törmännyt yhteenkään tuttuun.

Niin muuttuu maailma ja vähän sen ympäristökin.