torstai 31. maaliskuuta 2016

Oodi Juha Sipilälle

 En ole ”kepulainen” ja tuskinpa minusta sellaista koskaan tulee, mutta puoluekannasta riippumatta tunnen jonkinasteista kollegiaalisuutta tätä yhteiskunnan esitaistelijaa kohtaan. Juha Sipilän taistelu yhteiskuntasopimuksen puolesta ammattiyhdistysliikettä vastaan muistuttaa suuresti minun taisteluani tuulivoimalaitoksia vastaan. Oikeassa olemme, mutta vastassamme taitaa olla liian suuret voimat. 


Yhteiskuntasopimus kyllä syntyy, mutta niin vesittyneenä, että sillä ei juurikaan ole muuta kuin moraalinen merkitys, ja tuulivoimalat kuolevat omaan mahdottomuuteensa, kun niiden kannattamattomuus ja yleiset haittavaikutukset tulevat tunnetuksi, kuten jo monessa maassa on käynyt. Tulee kovasti mieleen ajat, jolloin Japani möi Suomelle vanhentuneen kuvaputkitekniikkansa. Tällaisiahan me olemme. Päätä on hakattava seinään niin kauan, että pää tulee kipeäksi.

Tuo ”paholaisen sontaluukku” televisio on minun yleinen tietolähteeni, monien tietokirjojen ja jopa netin rinnalla. Sieltä myös seuraan joskus viihteellisiä ohjelmia, kuten esimerkiksi torstaisin kakkoselta ”Noin viikon uutisia”. Lievää suuttumusta tunsin, kun siellä puolipilkalliseen sävyyn pilkattiin Sipilän prosessikaaviota, jolla oli selvitetty EU:n pakolaispäätöstä, joka koski Kreikan ja Turkin pakolaiskriisejä. Ehkä johtuu siitä, että myös minä olen insinööri samoin kuin Sipiläkin, ja minun mielestäni tuo oli kaikkien aikojen selvin kuvaus ylipäätään mistään poliitikkojen aikaansaamasta sekavasta päätöksestä. Ehkäpä tuo puolipilkallinen sävy johtuikin siitä, että suurimmalle osalle kansaa ei noin selkeä esitys enää olekaan selkeä. Samaan hengenvetoon voitiin hieman naureskella myös Sipilän rakentamalle ”kakkaralle”, joka oli tarkoitettu havaintovälineeksi ja tekee sellaisenaan hyvin tehtävänsä, vaikka ei ihan niitä ruutiin verrattavia keksintöjä olekaan. Olen itsekin ollut läsnä tilaisuudessa, jossa Sipilä kakkaraansa esitteli, ja kyllä minä olen silloin sitä mieltä, että onhan se havainnollisempi kuin monetkaan poliitikkojen poliittiset puheet.

Olen mielessäni nimennyt Juha Sipilän epäpoliitikoksi lähinnä siksi, että häneltä puuttuu kaikki poliitikolle yleiset ominaisuudet: pyrkyryys sekä rahan ja vallan perässä juokseminen. Tätä kaikkea Juhalla tuntuu olevan, joten hänellä on vain vilpitön halu toimia tämän kansan parhaaksi, joka taas muilta poliitikoilta näyttää puuttuvan.

Jotta tästä nyt ei kokonaan Sipilän ylistyslaulua tulisi, niin onhan tässä todettava, että onhan hänellä heikkouksiakin. Suurin heikkous on ”joopas, eipäs” –politiikka, joka johtunee miehen ylenpalttisesta uskosta siihen, että muutkin haluavat toimia tämän kansan etujen mukaisesti. Eivät todellakaan halua, sillä ainut tavoite on säilyttää ns. saavutetut edut. Hälytyskellot eivät tunnu soivan kenenkään päässä, vaikka näyttää siltä, että kaikki menettävät kaikki edut, jos näin annetaan jatkua.

Juha Sipilä on meidän pääministeri. Hänen tulisi tajuta, että Suomea johtaa hallitus ja kansan valitsema eduskunta. Ei missään tapauksessa mikään ammattiyhdistysliike. Toki olen samaa mieltä, että olisi ihan hyvä, jos asioista voitaisiin sopia, mutta jos ei voida, niin silloin kai hallituksen on pakko turvautua lainsäädännöllisiin keinoihin. Juuri sitä vartenhan meillä on hallitus ja eduskunta.


keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Muistelen Veikko Vennamoa

Kun luen rasistien kommentteja, lähinnä internetistä, sillä muuhun mediaanhan niiden pääsy on jo aika onnistuneesti rajattu. Lausahdus ”maahanmuuton vastustaminen ei ole rasismia, vaan se on realismia” ei tietenkään ole muuta kuin täysin tietämättömän rasistin mölinää. Tietysti rasismi on rasismia, joka sanana tarkoittaa juuri jonkin vähemmistön oikeuksien rajoittamista sillä perusteella, että eivät kuulu enemmistöön ja ovat jotenkin erilaisia. Tästä syystähän pieni rasistinen vähemmistö maahanmuuttoa vastustaa. Realismia taas on se, että ei tänne kovin moni edes halua. Tuo yhden vähän isomman urheilukilpailun yleisömäärän verran tulevan pakolaisjoukon vastaanottaminen on lähinnä vain järjestelykysymys.

 
Miksi minä juuri nyt muistelen Veikko Vennamoa? Toki tapasin miehen parikin kertaa, mutta en oikeasti tuntenut häntä. Kuuluin siihen todella massiiviseen pakolais- ja evakkojoukkoon, joka sodan aikana ja sen jälkeen tuli Karjalasta Suomeen. Olen joutunut pohtimaan sodan jälkeen syntyneen porukan asennetta maahanmuuttoon. Tietysti tämä herätti sympatiat tuota mainitsemaani miestä kohtaan, joka lähes yksin hoiti noin puolen miljoonan ihmisen asuttamisen tänne Kanta-Suomeen. On jokseenkin turha väitellä siitä, kuka porukasta oli pakolainen ja kuka evakko. Molempia oli ja yhteinen tekijä oli se, että ellei kattoa löytynyt pään päälle, alkoi pian paleltaa. Varmaan kyseessä oli todellinen suururakka, mutta tulipahan tehtyä. Eihän se tietenkään kiva ole, että ihminen joutuu kotinsa jättämään - ei nyt eikä silloin. Onni onnettomuudessa onkin se, että nykyisin tänne tulee vain noin 6 % siitä määrästä, joka silloin piti ruokkia, majoittaa ja asuttaa. 70 vuotta sitten maamme oli sodan köyhdyttämä maa, joka meidän siirtolaisten avulla nousi jaloilleen.

On oletettavaa, että nykyisetkin pakolaiset rikastaisivat tätä maata monin tavoin, jos edes haluaisimme tarjota heille tämän mahdollisuuden. Jos hädänalaisten auttamisesta kieltäydytään uskontoon, ihonväriin, kieleen tai aikaisempaan asuinpaikkaan vedoten, on kyllä kyseessä selkeästi rasismi. Tämän tosiasian myöntäminen on realismia.

Kun köyhä Suomi 70 vuotta sitten pystyi auttamaan lähes puolta miljoonaa ihmistä, ei liene mahdotonta ajatella, että ”rikkaalle” Suomelle on tämä pieni porukka vain pieni juttu.

Näinhän se oikeasti on. Mille tahansa toiminnalle voidaan keksiä mitä tahansa salanimiä, mutta ei varsinainen asia miksikään muutu. Rasisti on rasisti vaikka voissa paistais, eikä maahanmuuttovastaisuutta voida miksikään muuksi juuri nyt kuvata.


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Parannetaan politiikkaa

Suomalainen poliittinen järjestelmä ei ehkä sittenkään ole se maailman paras systeemi, vaikka moni yleissuomalaiseen tapaan olisi näinkin valmis julistamaan. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että meillä olisi paljon oppimista vanhoista sivistysvaltioista. Totta on, että ihan sellaisenaan ei mikään malli ole Suomeen suoranaisesti sovellettavissa, mutta paljon korjaamista meillä on. Kun olen näitä ”jos minä” miehiä. niin kerron mistä aloittaisin jos minulla olisi valta ja voima.

  
Myönnän kyllä, että hallituksen tehtävä on tuoda poliittinen näkökanta päätöksen tekoon, ettei kaikkea vastuuta sysätä virkamiehille. Tässä järjestelmässä kuitenkin kaikki vastuu sysätään ministereille, koska he viimekädessä tuovat asiat eduskunnan päätettäviksi. Tosiasiassa virkamiehet ovat nuo päätökset valmistelleet joskus suuremmalla ja joskus pienemmällä asiantuntemuksella ja ilman minkäänlaista asiantuntemusta ministeri siten valitsee mieleisensä vaihtoehdon, jonka esittelee eteenpäin vietäväksi.

Ensimmäiseksi säätäisin siis ministereille jonkinasteisen pätevyysvaatimuksen. Sen ei tarvitsisi olla mitään erityisasiantuntijatasoa, mutta kyllä sen verran saisi asioista olla jyvällä, että ei ihan olisi virkamiesten vedätettävissä. Tämä ei millään tavoin olisi politiikan vastaista, sillä jokseenkin varma olen, että jokaisella puolueella on jäsenistössään muutamia ihmisiä, joilla on pätevyyttä melkeinpä mihin tahansa ministerin virkaan. Tämä pätevyys vain pitäisi asettaa ministerin vaatimukseksi. Jos ei muuta, niin säästyttäisiin ainakin siltä kansalaisten pilkalta, joka kohdistuu ajokortittomiin liikenneministereihin, armeijan käymättömiin puolustusministereihin ja paperimiehiin, jotka hoitavat oikeusministerin tonttia.

Jotta hallituksen luottamus tulisi silloin tällöin oikeasti mitattua, olisi oltava myös niin, että kukaan ei saisi olla päättämässä omassa asiassaan. Tämä ja tuo asiantuntijavaatimus toteutuisi parhaiten, jos hallitus valittaisiin kokonaan eduskunnan ulkopuolelta. En usko, että se koskaan olisi mahdotonta, mutta jos näin kävisi, että joku ministeri tulisi valittua eduskunnasta, olisi hänen ministerikautensa ajaksi istutettava eduskuntaan varakansanedustaja. Tietenkin tämä olisi jo varautunut mahdollisuuteen, että näin saattaa käydä.

Olen myös sitä mieltä, että puolueen puheenjohtaja ei välttämättä ole sopiva mies ministeriksi, vaikka joku salkku jonkinlaisen jakoperusteen mukaan jollekulle puolueelle ”kuuluisikin”. Rohkenen väittää, että ei nytkään pallit ihan sopivasti satu nykyisten puheenjohtajien alle.

Kansanedustajaa koskevia vaatimuksia rukkaisin vain sen verran, että nuhteettomuus nostettaisiin edelleen kunniaan. Pienikin rötös tai rikosrekisterimerkintä poistaisi mahdollisuuden nousta eduskuntaan tai edes ehdokkaaksi. Pieni kansahan meillä on, mutta ei sentään ihan kaikilla ole rötöksiä tai rikosrekisterimerkintöjä.

Edellä oleva jo sellaisenaan vähentäisi pelkoa, että äänestäessäni jotain tiettyä ihmistä ääneni saattaakin hyödyttää jotain sellaista, jonka en missään nimessä haluaisi olevan eduskunnassa. Kokonaan tämä pelko poistuu vasta, kun vaalijärjestelmä kokonaan uusitaan. Tämä pelko siis edelleen olisi olemassa, mutta se ei enää olisi niin tärkeä, koska todennäköisesti myös tuo toinen olisi kohtuullisen hyvä ihminen. Kokonaan tästä pelosta voitaisiin päästä vain vaalijärjestelmää muuttamalla. Ehkäpä se menisi liian henkilökohtaiseksi, jos joitakin nimiä mainitsisin, mutta erityisen suuri tämä vaara on puolueissa, joissa on hyvin heterogeeninen ehdokasjoukko.

Kolmas ehkä myös melko radikaali uudistus olisi puoluerekisteriin pääsy. Nythän systeemi on niin yksinkertainen, että Hintan Martatkin voisi rekisteröityä poliittiseksi puolueeksi. Viiden tuhannen nimen kerääminen kannattajakortteihin ei nykytekniikalla ole konsti eikä mikään. Lähes jokainen toisinajattelija voisi perustaa niin halutessaan oman puolueen, jopa minäkin. No minä en sitä halua, sillä tosiasiassa uskon siihen, että jos jotain muutosta haluan, on se tehtävä puolueen sisällä. Kannatusmääriin puuttumista olisi tietysti myös äänikynnyksen asettaminen eduskuntaan ja jopa kunnallisvaaleihinkin. Saksassa tuo kynnys on 5 %, ja sitäkin olen kuullut pidettävän liian alhaisena.

Olisihan se hyvä alku Suomessakin. Turhat välihuutelijat eduskunnasta jäisivät pois, samoin kun tarpeettomat veronmaksajien elätit ja ”lehmäkaupat”, joilla joissakin tapauksissa ostetaan näiden turhakkeiden kannatus.


maanantai 28. maaliskuuta 2016

Uskon tietäväni

Selasin omia kirjoituksiani taaksepäin ja totesin, että paljon olen minäkin väärää tietoa maailmalle päästänyt. Totta kai pyrin antamaan mahdollisen luotettavaa tietoa asioista, jotka uskoin tietäväni, mutta kun tosiasia on se, että tieto vanhenee vielä nopeammin kuin minä, niin joskus vain lipsuu. Tämänkertaisen kirjoitelmani otsikon olenkin poiminut emerituspiispa Juha Pihkalan ja professori Esko Valtaojan mainiosta keskustelukirjasta, jonka nimi on ”Tiedän uskovani, uskon tietäväni”. Tähän kirjaan palaan varmasti vielä myöhemmin, sillä se sai minutkin ajattelemaan uskon ja tiedon välistä eroa.

Olen pommittanut ”tuulivoimauskovaisia” tiedoilla, jotka joskus olen omaksunut, ja ihan selvää on, että kun en enää ihmisenä ole ihan uusi, niin ei tuo tietokaan kaikilta osin aivan uutta ole, ja vaikka se nyt mennen tullen kepittää esimerkiksi juuri voimalaitostekniikassa suurimmaksi osaksi ihmisten keskimääräisen tiedon. En kuitenkaan millään ole pysynyt kehityksen mukana. Se nyt vaan on niin, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

En huomannut, että olisin koskaan täällä blogissani maininnut, että jonkinlaisen onnettomuuden riski tuulivoimaloissa on monisatakertainen verrattuna mihin tahansa muuhun energian muuntomuotoon. Käytän sanontaa muuntomuoto, siksi että tuo energiahan on oikeasti jo olemassa, mutta saamme sen parhaiten käyttöön muuttaessamme sen helpommin käsiteltävään muotoon. Esimerkiksi sähköenergiaksi. 

 
Ajat ovat muuttuneet siitä ajasta kun minusta tuli ns. voimalaitosmies, ja niin on muuttunut mediakin. 60-luvulla medialla tarkoitettiin lähinnä sanomalehtiä ja radiota. Näihin voitiin myös melkoisella varmuudella luottaa, ellei kyse sattunut olemaan politiikasta, jolloin usko ohitti tiedon.

Tämän päivän ihminen hakee tietoa internetistä, joka on ehkä maailman epäluotettavin tiedon lähde, lähinnä siksi että sinne syötettyä tietoa ei kukaan kontrolloi. Suurin osa ihmisistä toki tajuaa, että joku facebook tai edes nämä blogit eivät ole missään suhteessa luotettavia, vaan ne sisältävät totuutta vähemmän kuin epätotuuksia, koska yleensä kaikenmaailman trollit koettavat syöttää ihmisille omaa ”uskontoaan”. Yleensä luotettavaksi uskottua Wikipediaakaan ei enää voida pitää luotettavana, koska sinne syötettyjen tietojen muuttaminen on kelle tahansa mahdollista. Olen ollut huomaavinani, että tätä mahdollisuutta on myös käytetty.

Vaikka itse olenkin koettanut pitää blogini totuuspohjaisena, sisältää se kuitenkin monia virhetekijöitä, joista yksi on tuo tiedon vanheneminen ja toinen se, että nykymediakin kertoo mieluiten vain ”mediaseksikkäät” asiat ja jättää jonkin tuulimyllyn lapojen katkeaminen vähälle huomiolle. Jopa Ruotsissa tapahtunut tuulivoimalan kaatuminenkin sai melko pienen huomion osakseen. Kuitenkin tuo tapaus aiheutti melkoisen ympäristökatastrofin, kun luontoon sanottiin joutuneen peräti 2000 litraa voiteluöljyä ja pakkasnestettä. Ovatkohan tässäkin asiassa tietoni vanhentuneet, sillä minä olen antanut kertoa itselleni, että ”myllyissä” olisi öljyä vain alle 1000 litraa. Kummin tahansa, niin näin massiivisia öljymääriä ei monikaan edes tiedä ”myllyistä” löytyvän.

Näinhän se on. Tieto vanhenee ja virheitä sattuu, mutta tärkeintä on totuuteen pyrkiminen ja kriittinen suhtautuminen. Aika usein olen sanonut: ”Usko mihin tahansa, mutta älä koskaan ilman kritiikkiä.” Tämän olen itse havainnut hyväksi neuvoksi.

”Näin muuttuu maailma, Eskoseni.” Minun vihreä ideologiani sai realistisen katteen, ja ”persujen” liukuminen rasismiin sai minut toteamaan, että eihän tuo voi olla inhimillisesti oikein. Näin on muuttunut myös minun ajatusmaailmani, enkä enää ole suinkaan ensimmäinen, joka heittää kivellä näitä ns. takinkääntäjiä. Kunhan eivät nyt ihan joka käänteessä takkiansa pyöräytä.

Vihreä minä olin siihen saakka, kunnes porukka petti aatteensa järjestäytymällä puolueeksi, vaikka oli vannottanut, että kyse on kaikille puolueille kuuluvasta arvosta eikä liike koskaan järjestäydy puolueeksi. ”Persu” olin puolueen perustamisesta lähtien, mutta erosin sen jälkeen, kun puolue oli erottanut ”parhaat miehensä” ja aloittanut ”natsismin” kosiskelun.


sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Vastauksia tuulivoimakysymyksiin

Olen jossakin aiemmin esittänyt kysymyksiä tuulivoimauskovaisille. Kysymysten tarkoitus oli tietenkin paljastaa lähinnä näille henkilöille itselleen se, kuinka vähin eväin he ovat liikkeellä mukamas ”vihreiden” arvojensa kanssa. 

  
Tässä nyt sitten vastauksia kysymyksiin, jotka eivät tietenkään voi olla aivan yksiselitteisiä, sillä vaikka myllyt näyttävät samanlaisilta, ne saattavat poiketa toisistaan monessakin suhteessa.

Olen seurannut ikkunoistamme näkyvien tuulivoimaloiden siipien kierrosaikaa ja saanut ajaksi joskus peräti 7 sekuntia ja joskus 10 sekuntia, sekä tietysti kaikkea sillä välillä. Olkoonpa tämä sitten vastaus tuohon kysymykseen nro 1.

Tästä seuraa tietenkin kehänopeuden laskeminen. Kun propelien pituus on n.70 m ja keskinapakin, johon ne on kiinnitetty, on halkaisijaltaan jonkin kokoinen, saadaan kehän halkaisijaksi 2x lavan pituus lisättynä navan halkaisijalla. Jos tämä lukema on esimerkiksi 150 m, saadaan kehän pituudeksi puolisen kilometriä. Tämä tarkoittaa, että kysymykseen nro 2 vastaus on noin 200 km/h. Kyseessä on siis aikamoinen linko, joka heittää esimerkiksi jääkokkareen kilometrien päähän, samoin kun siihen osuneen linnun. Ihan pelottaa, että joku siipi katkeaisi tai siitä irtoaisi osia.

Kysymys 3 on sitten jo hieman mutkikkaampi, syystä että olosuhteilla on siihen jonkin verran vaikutusta. Kun ihmisen korvan on todettu kuulevan värähtelyjä taajuusalueilla 30 Hz - ylöspäin parhaimmillaan hyvin korkeisiin lähes 20000 Hz:n ääniin asti. Tuulivoimaloiden ääni on hyvin matalataajuista ja yleensä aina alle 30 Hz, joka tarkoittaa sitä, että ihmiskorva ei sitä kuule (kysymys 4). Värähtely on joka tapauksessa olemassa, ja se vaikuttaa ihmiseen täysin riippumatta siitä, kuulemmeko sitä tai emme.

Tuulimyllyjen ääni kantautuu lämpötilasta ja muista olosuhteista riippuen noin 5 – 15 km (kysymys 5).

Kysymykseen 6 on aika selkeä vastaus; ei todellakaan.

Kysymykseen 7. vastaus riippuu taas voimaloiden tyypistä ja koosta, mutta yleisimmissä Suomeen tuoduissa ”myllyissä” on noin 500 – 800 litraa. Samoista seikoista niin kuin myös ”myllyn” haltijan päätöksistä riippuu vaihtotiheys. Joka tapauksessa tuollaisen öljymäärän käsittely keskellä merta tai luontoa saa minut ainakin huolestuneeksi, vaikka en ”vihreä” olekaan (kysymys 8). Eikä yleensä mitään vara-altaita ole (kysymys 9), joten öljyvahingon vaara on todellinen.

Itse asiassa kysymykseen 10 en tunne todellista vastausta, koska myllyjä on rakennettu aluksi pääosin yksittäisiin talouksiin. Jos kuitenkin lasketaan kaikki myllyn kustannukset, ei näistä alkuaikojen myllyistä ole nettomarkkoja herunut lainkaan, vaikka toki sieltä muutama kWh on saatu energiaa irrotettuakin. Tämä tieto ”maatilamyllyistä” antanee kokonaiskuvan tuulitaloudesta. Selkeästi näistä varoittavista esimerkeistä huolimatta Suomeen rakennettiin ensimmäinen tuulivoimala vuonna 1986, eikä tämä laitos tietenkään enää ole käytössä, ja sen tuottama tappio lienee liikesalaisuus.

Repikää nyt sitten tuosta vaikkapa vihreää politiikkaa. Epärealistista ja taloudellisesti kannattamatonta?