maanantai 30. marraskuuta 2015

Totuudessa pysymisen velvoite

Minun täytyy myöntää, että nykyisen pakolaistilanteen aikana olen joutunut muuttamaan käsityksiäni monista ihmisistä. Joskus ajattelen, että olisikohan parasta kääntää selkänsä koko pakolaiskeskustelulle, mutta en voi. Varmaan minusta tuntuisi samalta kuin kävelisin pois ja antaisin aikuisen miehen pieksää pikkulasta.  Ei pakolaisia nyt aivan pikkulapsiin voida verrata, sillä sen verran pahoista paikoista he ovat jo selviytyneet, että suomalaisista rasisteista ei edes neljännes pystyisi samaan.  En tietenkään tiedä sitä, mutta tähän minä uskon. Toki ihmisillä on kyky selviytyä uskomattoman pahoista paikoista, kun on pakko. Kaikkein huonoimpina selviytyjinä pidän kuitenkin raukkamaisia ihmisiä, ja jos joku on raukkamainen, niin juuri rasisti.

Nämä ajatukseni ovatkin saaneet minut joskus hämilleni. Kun moni arvostamani ihminen onkin osoittautunut muukalaisvihamieliseksi, olen todella pettynyt. Eikö tässä maailmassa voi mihinkään luottaa?  Sen verran paljon on julkisessa mediassa näytetty Syyrian, Somalian ja Irakin tapahtumia, että jokaisen luulisi tajuavan, että enimmäkseen näillä ihmisillä on hätä kädessä.  Toki on mahdollista, että joukossa on joitakin ns. elintasopakolaisia, mutta onko sekään rikos?  Menimmehän me suomalaisetkin joukoittain Ruotsiin, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Australiaan sekä myöhemmin Saksaan. 

 
Toki on rikos, jos näistä pakolaisista joku syyllistyy pahoinpitelyyn. Luulen kuitenkin, että kyseessä on kuitenkin vain hätävarjelu, tai pahimmassakin tapauksessa hätävarjelun liioittelu. En usko, että pakolaisten joukossa on ketään, joka hyökkäisi rauhallisen kansalaisen kimppuun.  Jos onnistutte niin pahasti provosoimaan, että turpaan tulee, niin olkaa ainakin sen verran miehiä, että ette mene poliisilaitokselle itkemään, kuinka väärin arvioitte vastustajanne.

Valitettavan samaan sortuvat monet tytöt väittäessään tulleensa raiskatuiksi.  Voihan se totta ollakin, en minä tätä vähättele, enkä missään tapauksessa hyväksy.  En ole näitä raiskaustilastoja nähnyt, mutta sen ymmärrän, että siinä missä suomalainen selviää ilman syytettä tai poliisitutkintaa, pääsee somali ilman muuta käräjille. Joskus tutkinta on selvittänyt, että mitään raiskausta ei ole edes tapahtunut, mutta kansa on tuominnut jo koko pakolaisyhteisön, josta 99% ei ole edes ajatellut sellaista tekoa. 

Miksi minä nyt kirjoitan jotain tällaista?  Ihan siksi, että on epäoikeudenmukaista tökkiä tuleen ihmisiä, jotka juuri ovat liekeistä selviytyneet.  Me emme kukaan tiedä, mitä he todella ovat kokeneet, mutta varmaa on, että he eivät ole tulleet millekään huvimatkalle. Kun sattuneesta syystä tunnen myös satoja "mamuja", niin täytyy vain todeta, että tämä otos edustaa parhainta osaa tästä kansasta. Uskon, että kotouttamisen jälkeen myös nämä ihmiset tulevat rakentamaan tätä yhteiskuntaa ja aivan varmasti ovat hyödyllisempiä kuin monet syntyperäiset lippujen heiluttajat. 

Minusta on itsestään selvää, että en kirjoita jonnekin someen asioita, joista en ole varma. Vielä selvempää on se, että en kirjoita sinne mitään, minkä etukäteen tiedän valheeksi.  Sama koskee myös tätä blogia.  Kyllä nettikirjoittelussakin on totuudessa pysymisen velvoite. 



sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Poliittinen moraali

Me ihmiset olemme erinomaisia uskomaan siihen, että juuri se, jota me edustamme tai johon me haluamme uskoa, on se ainut oikea asia.  Jos emme tiedä jotain asiaa, niin siihen kyllä riittää se, että uskomme asioiden niin olevan. Tämä pätee sekä uskontoon että politiikkaan. Pääsääntöisesti Suomen kansan poliittiset mielipiteet ovat kasautuneet muutamalle suurimmalle puolueelle, eikä siihen ole muilla nokan koputtamista. Jos poliittisesti tärkeät asiat koottaisiin yhteen, tarvittaisiin tuskin kolmea puoluetta enempää. Sen sijaan, että me hyväksyisimme tämän tosi asian, osa meitä hakeutuu pienpuolueisiin, joilla ei ole poliittista merkitystä, mutta ne sekoittavat entisestäänkin hajanaista puoluekenttää saaden ihmiset ihmettelemään, mistä tässä maassa todellisuudessa on kyse.

Tiesittekö, että meillä on, paitsi kymmeniä puolueita, niin myös satoja uskonnollisia yhteisöjä. Tuskin kukaan uskoo, että kaikki nämä ovat tarpeellisia.  Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että nuo mainitsemani kolme puoluetta hyvin riittäisivät, ja tuskinpa uskonnollisia järjestöjäkään tarvittaisiin paljon enempää.  Ehkä kyse onkin vain vallanhimosta, josta olen joskus aiemmin kirjoittanut. Uskonnossa, tämän lisäksi, kyse on pikkumaisen tarkoista Raamatun tulkinnoista, joiden virheellisyyden uskonnolliset johtajat itsekin tietävät, mutta he eivät voi tätä julkisesti kertoa, koska pelkäävät sen vievän uskon heihin itseensä.  Uskoa Jumalaan se tuskin horjuttaisi, sillä suurimmalla osalla kansasta on paljon puhuttua maalaisjärkeä, ja he kyllä tajuavat sen, että Raamattu on käännetty yli tuhannelle kielelle eikä aina edes alkukielestä, vaan monista kielistä peräjälkeen. Lisäksi tiedetään, että jokaisessa kielessä on kymmeniä, jopa satoja sanoja, joiden merkitys on hyvin moninainen, ei ihan pilkuntarkkoihin tulkintoihin ole syytä luottaa.  Siksi meille on annettu vapaa tahto ja moraali, että pystyisimme elämään ns. hyvää elämää. 


Jehovan todistajat on ehkä se eniten syrjitty uskonnollinen ryhmittymä Suomessa. Ei siksi, että se olisi eniten väärässä, vaan siksi, että se on suurin väärässä olevien ryhmä.  Totta kai meistä suurin osa on sitä mieltä, että verensiirto on joskus välttämätön lääketieteellinen toimenpide. Sotaväkikin on ihan hyvä kasvatusmenetelmä nuorukaisille, ja se tuo tiettyä selkärankaa.  Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa, eikä sitä voida välttää siitäkään huolimatta, että ihan kansakuntamme valiot eivät siihen välttämättä valikoidukaan. Toistanpa nyt jälleen kerran mielilauseeni: politiikan paradoksi on se, että vaikka sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat pääasiassa ne, jotka ajattelevat vain omaa etuaan.

 
Useimmiten onkin niin, että poliitikko ei edes ajattele sitä, mikä olisi oikein, vaan ainoastaan sitä, minkä sanominen hänen mielestään on oikein. Päästäkseen valtaan ja päättäjäksi poliitikko käyttäytyy kyllä kuin yhteiskunnan palvelija, mutta saatuaan vallan hän alkaa kohdella valitsijoitaan kuin idiootteja ja renkejään.

Hallituksestamme en halua sanoa nyt hyvää enkä pahaa. Ajatelkaa nyt kuitenkin näiden kolmen hallituspuolueen kärkinimiä. Mahtaako noista herroista löytyä joku, johon nuo väitteeni eivät sovi. Olkaa ihan kilttejä ja yrittäkää edes ajatella puolueettomasti. Kyllä minä pelkään, että enemmän tai vähemmän siellä oma lehmä ojassa makaa.

Varmaa on, että aina on vika edellisessä hallituksessa ja että seuraavalla vaalikaudella nykyinen hallitus on edellinen hallitus.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Sotamuisto. Lähtö kotoa Karjalasta


Kun kirjoitin aikoinani oman käsitykseni omasta syntymästäni, sain kirjeitä joiltakin lukijoiltani. 

Julkaisen tässä blogissani nyt ainakin pari niistä. Ehkä useammankin, jos saan siihen asianosaisten luvan. 


 Kuva: Karjalan Liitto, http://www.karjalanliitto.fi/siirtokarjalaisuus
………………………………………………………..

Sotamuisto

Lähtö kotoa Karjalasta

Talvinen päivä pimeni illaksi. Luoteinen taivaanranta tumman metsänrajan yllä oli kuin juhlavalaistu. Muta eipä ollut mitään juhlaa – ei. Oli pelko, suru, oli suuri huoli. Oli syttynyt sota. Viipurissa paloi ja sen kajastus näkyi meille.

Koko syksyn Suomi oli elänyt jännityksen vallassa. Sodan uhka leijui ilmassa. Miehet kautta maan kutsuttiin kertausharjoituksiin ja linnoitustöihin. Me, jotka asuivat lähempänä rajaa ja varsinkin Kannaksella, koimme kaikki kouriintuntuvammin. Sotilaita oli kaikkialla, lähimetsä, kangasmaasto, telttoja täynnä. Mekin tunsimme olevamme reservissä. Sitä kesti yhdeksän viikkoa.

Oli marraskuun 30. päivä vuonna 1939. Silloin se tapahtui: syttyi sota. Neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat kariutuneet. Sinä päivänä – siis 30.11. – lensivät naapurimaan koneet ylitsemme pommittamaan Viipuria. Palatessaan venäläiset ampuivat konekivääreillään niin, että metsä rapisi. Myös meidän piti pysyä sisällä ja suojautua seinien vierille. Tiesimme, että meidän on pian lähdettävä pois sodan jaloista.

Kului kolme päivää ja pommitukset jatkuivat. Sitten sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, 3. päivä joulukuuta aamulla kello 7 kävi käsky, että kahden tunnin sisällä oli lähdettävä Huumolaan, 6 km päähän. Siihen matkaan kului kolmas tunti. Mukaan sai ottaa sen verran tavaraa, mitä itse jaksoi kantaa ja siihen piti sisältyä kolmen päivän muona.

Niin sitten oli ruvettava kiireesti kokoamaan se tarpeellinen, mitä aikoi ja voi mukaan ottaa. Valmisteluja oli kyllä tehty, selvähän se. Eväsleivät oli leivottu ja särvintä mukaan otettavaksi katsottu. Puimme päällemme useampia vaatekertoja. Näin saimme pitovaatetta paremmin mukaan. Kellariin, joka oli mäen rinteessä heinäladon alla, olimme kätkeneet monenlaista tavaraa ja lopuksi se naamioitiin se kantokasaksi. (Luulimme löytävämme ne sieltä palatessamme, mutta jälkellä oli vain iso kuoppa pommin jäljeltä.)

isä valjasti hevosen suuren reen eteen. Niinpä hyvästelimme meillä asuneet sotilaat, jotka jo olivat tulleet tutuiksi. Useimmat olivat Länsi-Suomesta. Sotilaat lupasivat huolehtia karjastamme, teurastaa ja käyttää hyväkseen, mitä voivat. Eivät ainakaan jättäisi eläimiä kärsimään. Karjan kuljettamiseen sieltä ei ollut mahdollisuutta.

Niin sitten asetuimme rekeen laukkuinemme ja laatikkoinemme. Meitä oli seitsemän henkeä. Isä lähti meitä tuomaan Huumolaan ja palasi itse vielä takaisin ja päätti tulla hevosella perästä. Mihin? Siihen ei ollut vastausta silloin.

Sillä tavoin jätimme tuon tutun pihapiirin viimeisen kerran sellaisena.. Hevonen kääntyi pihasta rinnettä alas peltotielle. Peltoaukeaa oli n. 2 km siihen suuntaan. Koko sen matkan näimme vielä kotimme. Siellä se oli kaikkine rakennuksineen mäellä metsä taustanaan. Mäen alla, ennen peltoja oli koko pihapiirin kohdalla suuria kauniita koivuja. Kesäisin ne melkein peittivät katseilta rakennukset, mutta nyt olivat koivut paljaina, oksat tyhjinä.

Ne sallivat lähtijöiden katsella tuota rakasta ja tuttua maisemaa mahdollisimman kauan. Eivät siinä enää silmien sulut kestäneet. Jokainen tiesi, että vaikka palaisimmekin takaisin, emme näitä seutuja tällaisina enää tapaisi.

Se oli hyvästijättö koko meidän hyvälle pienelle kotikylällemme, Jokelalle.

Niin päättyi eläs luku elämässämme.

Niin päättyi eräs lapsuus.

     Elina Kuusisto os. Iivonen
     Huumolan Jokela
     Kuolemanjärven pitäjä
     nykyisin Raumalla



perjantai 27. marraskuuta 2015

Me Karjalan pakolaiset

Paljon olen elämää pitänyt pakolaisten puolesta enkä koskaan ole unohtanut mainita tilannetta, joka oli Suomessa 70 vuotta sitten. Me Karjalan pakolaiset olimme pakolaisia omassa maassamme, vaikka jotkut meistä pääsivät peräti Ruotsiin ja rohkeimmat aina Amerikkaan asti.  Voimme sanoa, että hyvin monet meistä olivat täysin vieraan maan kansalaisten avun varassa.

Niin, siis sen verran olen tästä elämää pitänyt, että minua pyydettiin kertomaan ajatuksistani erään lähiseudun Karjalaisseuran tilaisuuteen.

Kolme sodan jälkeen syntyneiden luomaa käsitystä lyttäsin heti. Ensimmäinen oli se, että Karjalan pakolaisia ei voi muka verrata nykyisiin Syyrian pakolaisiin.  Ihmiset, joilla ei ole pätkääkään elämänkokemusta, vetoavat joihinkin määritelmiin.  Pakolainen on se, joka pakenee jostakin paikasta pelätessään jotakin.  Kansainvälisesti ottaen se on sota tai muu väkivalta, eikä siihen mitään määritelmiä tarvita. Pakolainen on pakoon lähtenyt henkilö, ja laiton pakolainen esimerkiksi vankikarkuri.  Laiton pakolainen on myös termi, joka minua ärsyttää.  Mitä laitonta siinä on,  jos ihminen pakenee henkensä hädässä!  Niin me Karjalan pakolaisetkin teimme, siitäkin huolimatta, että kaikki kantasuomalaisetkaan eivät meitä mielellään vastaanottaneet. 




 Pommitettu Syyria. 
Kuva: http://yle.fi/uutiset/syyrian_taistelualueelle_matkustaneet_ovat_alkaneet_palata_suomeen/7494984


Toinen tosi kiukuttava asia on väittämä, että tämä on ennen näkemätön tilanne Suomessa. Suksikaa nyt ainakin kuuseen!

Kun Karjalasta tuli pakolaisia ja muita evakkoja Kanta-Suomeen 70 vuotta sitten, meitä oli lähes puoli miljoonaa.  Siis noin 15-kertainen määrä nykyisiin pakolaisiin, ja kaikki piti asuttaa. Toki se oli tälle sodan jälkeiselle porukalle tilanne, jota ei ole nähty, mutta siitäkin selvittiin, kun halua oli. Eiväthän kaikki sitä silloinkaan halunneet, mutta kun pakotettiin, niin pakko oli.  Pakkohan se nykyisinkin on, ja parempihan se on tehdä suosiolla kuin itkeä ja tehdä. Pikku hommahan se on, kun sitä verrataan 40-lukuun.

Kolmas minua kiukuttanut asia on se, että yhä edelleen meillä on karjalaisvastaisuutta piilevänä, jopa niin paljon, että joku puolivirallinen kielenhuoltotoimisto on ilmoittanut, että karjalan murretta ei ole. Totta hitossa on!  Kyllä monet tuntemani karjalaiset sitä puhuvat edelleen, ja se elää ja voi hyvin tällä Suomen puolella rajaa. Totta tietysti on, että karjalan kieltä täällä ei enää kovin paljon puhuta, se on kyllä jäänyt Venäjän karjalaisten omaisuudeksi, mutta elää sillä puolella rajaa. Karjalan murre on kyllä karjalan murre, eikä sitä millään kielitoimiston päätöksellä kumota. Samaan hengenvetoon sanon vielä kerran, että pakolainen on pakolainen, eikä sitä millään määritelmällä miksikään muuteta.

Joku instanssi kuulemma laatii sanakirjaa, johon hyväksytään joitakin uusia suomen kielen sanoja - tai jätetään hyväksymättä.  Minä taas hyväksyn ne sanat, joita ymmärrän ja jos en ymmärrä, niin en minä siihen sanakirjaa ala etsiä.

Miettimistä siinäkin, mikä on laiton pakolainen ja mikä taas pakkolaki. Outoja sanoja, mutta, please, älkää panko niitä sanakirjaan. En tunne minkään sivistyksen aukon möllöttävän, vaikka en näitä sanoja ymmärtäisikään.