Läpinäkyvää

Kaikki väitteet kansanedustajien sidonnaisuuksista ovat nyt sitten joutunet taas kiikariin, kun kansanedustajat velvoitetaan antamaan kaikki tiedot omistuksistaan julkisuuteen. Se, mikä aikaisemmin on ollut suorastaan läpimätää, on pikkuhiljaa muodostumassa läpinäkyväsi. Selvää on, että ei tilanne hetkessä mitenkään ratkaisevasti parane, mutta onhan se askel parempaan suuntaan. Ratkaisevaa ei ole se, mitä tulee ilmi, vaan se miten asioihin suhtaudutaan.

Jos sama sanktioton linja jatkuu, joka on vallinnut tähän asti, ei systeemiä kannata kehua läpinäkyväksi. Parempi nimitys olisi silloin läpimätä. Jotenkin hurskastelua on ministerien ja kansanedustajien saamien lahjonen julkisiksi vaatiminen, jos yleinen käytäntö on sama kuin se on ollut tähänkin asti: selkeästä lahjuksesta ei tuomioita. On aika hullua, jos lahjuksen antaja tuomitaan ”törkeästä” lahjuksen antamisesta, mutta lahjuksen vastaanottaja pääsee kuin koira veräjästä. Mihin se lahjus hävisi, kun se ei enää ollutkaan lahjus sen päädyttyä poliitikon taskuun. Kun jokainen 400€ ylittävä lahja pitää ilmoittaa julkisesti, on tarkoitus varmasti ollut hyvä. Kokonaan toinen asia on se, mihin se todellisuudessa johtaa. Toivottavasti se parantaa tilannetta edes vähän.

Jos poliitikoille annettavat lahjukset vähenisivätkin aikaa myöten, niin on luultavaa, että lahjusten avulla maailmaa pyörittävät liikemiehet hyvin pian huomaisivat systeemin aukot. Itse asiassa on ollut tuhlausta lahjoa poliitikkoja, sillä hehän eivät, kovista luuloistaan huolimatta, ole minkään asian asiantuntijoita. Virkamiesten tehtävä on valmistella kaikki asiat esittelykuntoon ja poliitikot tekevät sitten päätöksiä ihan ymmärtämättä yhtään mitään siitä, mistä päättävät. Tai ehkä tuo nyt on hieman provosoivasti sanottu? Ymmärtävät vähän, mutta eivät riittävästi. Lahjokaamme siis virkamiehiä, he ovat muutenkin pienipalkkaisempia. Kun virkamies tuo jonkin esityksen poliitikoille, on poliitikkojen pääasiallinen tehtävä joko kannattaa tai vastustaa sitä. Vain ani harvoin joku valveutuneempi henkilö esittää siihen muutoksia ja joutuu yleensä vähemmistöön. Kunnallispolitiikassa yksityisellä henkilöllä on oikeus tehdä aloitteita, mutta valtion hallinnossa siihenkin tarvitaan jo tuhansia allekirjoittajia.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Kanervan ja Kaikkosen paikka olisi nyt vankilassa eikä suinkaan eduskunnassa. Yleensä ottaen suomalaiset käyttäytyvät kuitenkin omituisesti. Kansa katsoo, että yhteiskunta sorsii rikoksesta syytettyä julkisuuden henkilöä, ja asettuu tämän puolelle. Se tosiasia unohtuu kokonaan, että ei syytettä nosteta, jos ei ole vahvaa epäilyä asiasta. Ainakin minun silmissäni tällaiset herrat ovat menettänet luottamuksensa iäksi, olkoon lopputulos ihan mikä tahansa.

He eivät ole yleistä luottamusta nauttivia kansalaisia, eivätkä näin ollen kelvollisia eduskuntaan. On ihan turha kiemurrella sen vanhan fraasin turvin, että ihminen on syytön kunnes syylliseksi todistetaan. Kyllä se luottamus voi mennä jo pelkän epäilyn vuoksi.

Totta on, että eivät tuomaritkaan aina ole erehtymättömiä. Pidän siis Kaikkosen ja Kanervan vapauttavia tuomioita väärinä. Vääränä pidän myös Jussi Halla-ahon saamaa langettavaa tuomiota. Ehkä Jussi ei muistanut mainita, että kyseessä on hänen mielipiteensä. Meillähän on laillinen vapaus ilmaista oma mielipiteemme, joka kyllä jokaisen tuomarin tulisi ymmärtää. Blogikirjoitus on lähes aina mielipidekirjoitus, vaikkei sitä olisi erikseen mainittukaan.

Julkisuuden henkilö asettuu aina arvostelulle alttiiksi, joten häntä eivät koske ihan samat säännöt kuin ns. ”taviksia”. Esimerkiksi kunnianloukkauksen kynnys on täysin erilainen näiden kahden ihmisryhmän välillä. Poliitikon tulisi olla hyvin varovainen tekemisistään ja sanomisistaan, mutta tavallisilla ihmisillä on jonkin verran suurempi vapaus. Valheellisen tiedon levittäminen on aina rikos.