tiistai 30. kesäkuuta 2015

Koko kansan edustaja


Toivottavasti kansanedustajat itse ymmärtävät olevansa kansanedustajia, eivätkä suinkaan minkään kunnan tai kaupungin edustajia. Keskustelin Lappeenrannassa viime kesänä silloisen kansanedustaja Anu Urpilaisen (kok.) kanssa tästä aiheesta, ja hän nimenomaan painotti olevansa koko kansan edustaja. Täytyy sanoa, että oikein fiksu nainen, joten ei poliittinen näkemys välttämättä tee ihmisestä typerystä. Kyllä typerys on typerys ihan puolueesta riippumatta, sillä kyllä oma osaaminen ja tehtävä tulisi aina tunnistaa. Kansanedustajan tehtävä on edustaa kansaa ja pyrkiä tekemään oman näkemyksensä mukaisesti juuri niitä päätöksiä, jotka ovat hyväksi koko kansalle, asuipa tämä sitten kehä kolmosen sisäpuolella tai ulkopuolella.

  
Tuo kesäinen keskustelu tuli mieleeni, kun viime eduskuntavaalien kynnyksellä joku hehkutti, että Kalajoen olisi saatava oma kansanedustaja, ilmeisesti täysin ymmärtämättä, että kananedustaja ei ole minkään kunnan edustajana Arkadianmäellä. No tulihan sinne kalajokinen valittua, ja läheltä liippasi, ettei peräti kahtakin. Ei minulla toki mitään sitä vastaan ole, että kansanedustajan kotipaikka on Kalajoki, mutta ihan yhtä hyvin minulle olisi sopinut joku pihtiputaalainen tai jalasjärvinen. Eduskunnan tekemiin päätöksiin ei edustajan kotipaikka saa vaikuttaa yhtään mitään.

Ihminen on ihminen, joten ei sitä kotipaikkaansa pysty kokonaan unohtaman, mutta näin vain tulisi menetellä isompien asioiden ollessa kyseessä. Totta on, että ensi käden tietoa tietenkin tippuu, mutta tuskin siinä määrin, että sillä olisi kunnan talouteen tai hyvinvointiin suurtakaan merkitystä.

Takana alkaa olla se aika, jolloin siltoja rakennettiin sinne, mistä kansanedustajat milloinkin olivat kotoisin ja jopa lentoliikennettä ylläpidettiin jonkun kansanedustajan takia. Kyllähän tämä väärin oli, ja siitä onneksi on vähän kerrassaan päästy melkein kokonaan eroon. Suurimmilta osin valtion hankkeet ovat nykyisin koko kansaa hyödyttäviä. Aina ei näin ole, mutta silloinkin kyse on enempi puoluepolitiikasta kuin pienen pihapiirin edusta.

Poliittiset päättäjät ovat poliittisia päättäjiä, ja sellaisena heidän tulisi pysyäkin. En edes oleta, että heidän tulisi olla kaikkien alojen ammattilaisia, mutta heidän tulisi tukeutua päätöksissään asiantuntijoiden lausuntoihin. Niitäkin on aivan riittävästi hieman erilaisia, että ihan kunnon riita voidaan rakentaa, kun toinen katselee mitalin toista puolta ja toinen taas sitä toista. Välttämättä eivät kummatkaan ole väärässä, näkökulma vain on toinen. Varmaa kumminkin on, että nuo tiettyjen asioiden asiantuntijat tuntevat tuota asiaa paremmin kuin poliitikot keskimäärin.

Kalajoella hyvän esimerkin tarjoavat Ventelän talot. Kun jonkinlainen historian harrastaja olen, olin tietysti kiinnostunut talojen historiasta ja kuultuani nuo faktat, kallistuin samalle kannalle museoviraston kanssa. Kyllä jokainen kunta ja ehkä yksityinenkin on velvollinen säilyttämään jälkipolville oman historiansa, vaikka se vähän maksaisikin. Kaupunki oli kuitenkin tehnyt ”lahottamispäätöksen” vastoin museoviraston kantaa, ilmeisesti täysin virheellisesti laadittuun kustannusarvioon vedoten. Kyllä minun ilkeään mieleeni tuli, että tuo kustannusarvio oli tahallisesti laadittu noin korkeaksi, jotta tuo ”lahottamispäätös” saataisiin aikaan.

Köyhä kun olen, ei minulla ollut varaa ostaa taloja kaupungilta, ja vaikka olisin saanut ostetuksikin, niin en olisi pystynyt kunnostamaan niitä enää. Siksi laadin rakennuksille käyttösuunnitelman ja ehdotin kaupungille, että kaupunki kunnostaisi nuo talot museoviraston ohjeiden mukaisesti ja minä sitten vuokraisin rakennukset.

Olen koko ikäni työskennellyt erilaisissa tekniikan alaan liittyvissä tehtävissä, mutta en uskaltanut luottaa omaan kustannusarviooni, koska se niin suuresti poikkesi tuosta kaupungin arviosta. Hankinkin kahden toisistaan riippumattoman asiantuntijan lausunnot. Kumpikin päätyi hyvin samansuuruiseen summaan kuin minäkin olin päätynyt. Myöskään minun laskelmani eivät olleet näiden herrojen nähtävillä. Toinen oli hirsirakentamisen ja entisöinnin kouluttaja ja toinen eläkkeellä oleva rakennushallituksen arkkitehti. Kaikkien meidän arvioit olivat vain kolmanneksen kaupungin omasta arviosta.

En tiedä, kuka on nykyisen arvion tehnyt, mutta ihan kivalta tuntuu, kun se on jopa pienempi kuin meidän kolmen laskelmat osittivat. Kivahan se, että lopulta kelpaa suunnilleen sellaisena tuo ehdotus, jonka jo vuosia sitten teimme.

 
Se toinen näkemys sitten on melkein kuin suomalaisella jalkapalloilijalla: ”Kaikkea potkitaan mikä liikkuu.” Kaikki vanha ja huonokuntoinen puretaan, olkoonpa historiallisesti kuinka arvokas tahansa. Puolensa tietysti tälläkin, mutta hometaloista ei kannata puhua ihmisen, joka koskaan ei ole käynyt kyseisissä taloissa.

Ainahan me ihmiset arvostamme erilaisia asioita. Minkäpä sille voi, että se vanha totuus, jonka mukaan jokaisella mitalilla on kaksi puolta, pitää edelleen paikkansa. Niinpä minun totuuteni ei koskaan ole koko totuus.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Monikulttuurinen Suomi


Monikulttuurisesta avioliitosta ruvettiin puhumaan niihin aikoihin, kun ensimmäiset ulkomaalaiset tulivat Suomeen ja avioituivat tämän itseään alkuperäiskansana pitävän väestön kanssa. Avioliitot ovat kuitenkin aina monikulttuurisia, sillä jokaisella perheellä on oma kulttuurinsa, jonka puolisot sitten tuovat yhteiseen kotiinsa. Jos puolisot ovat samalta paikkakunnalta jo syntyperäisesti, ovat kulttuurierot suhteellisen pienet ja niin hyvin helposti soviteltavat. Jos pohjalainen nai savolaisen, on hyvin kyseenalaista, että avioliitto säilyy rikkoutumattomana. Vaikka en yhtään menisi kansallisten rajojemme ulkopuolelle, on maamme lähtökohtaisesti hyvin monikulttuurinen. Mustalaiset, saamelaiset ja karjalaiset omaavat jopa oman kielenkin, joskin sen käyttö ja jopa osaaminen on vähentynyt jatkuvasti. Geneettisesti suomalaiset ovat hyvin monirotuisia, niin että miksipä emme sitten kulttuurillisestikin voisi sitä olla.

Hyvin yleisesti aletaan puhua monikulttuurisuudesta vasta sitten, kun joukkoomme eksyy joitakin ulkomaalaisia. Totta on, että he ovat käytöstavoiltaan hieman erilaisia kun me suomalaiset, vaikka olisivat geneettisesti melkein kopioita. Yleensä he ovat ainakin kohteliaampia ja pääsääntöisesti myös suvaitsevaisempia, joka selvästi erottaa meidät ulkomaalaisista. Eurooppalaisten kesken ei geneettisiä eroja juuri löydetä. Ehkä poikkeuksen muodostavat juuri nuo mainitsemani rodullisesti erilaiset vähemmistöt. Kun mennään Euroopan ulkopuolelle, alkaa näitä geneettisiä eroja sitten löytyä, mutta eivät nämäkään varsin mullistavia ole. Ne ovat kuitenkin tekijöitä, jotka vaikuttavat enemmän ulkoisiin kuin sisäisiin tekijöihin. Ulkoisia tekijöitä ovat esimerkiksi ihon väri. On siis täysin mahdollista, että joku musta mies onkin geneettisesti enemmän suomalainen kun moni savolainen tai pohjalainen. Ihan ei siis kannata hehkuttaa puhdasrotuista suomalaisuutta, kun olemme ehkä eräs maapallon sekarotuisemmista kansoista.

Minulla on tapana vääristellä yleensä näitä elämään jääneitä merkkihenkilöiden lausahduksia; tulkoon tässä taas yksi. ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua milloinkaan tulla, olkaamme siis sekarotuisia.” Varotaan nyt vaan, ettei meille käy samoin kun Hitlerin julistamalle arjalaiselle rodulle, josta havaittiinkin, että sellaista ei ole olemassakaan. Onneksi meillä on karjalainen rotu, joka on melkein kun arjalaisten kuviteltiin olevan. Puhdas valkoinen rotu. Näin on kuitenkin käynyt, että karjalaisetkin ovat vähin äänin sulautuneet enemmistöön ja siten osittain suomalaistuneet.

Viimeiset vuosikymmenet ovat tuoneet joukkoomme ihmisiä melkein kaikkialta maapallolta. Näiden ihmisten sulautuminen joukkoomme näyttää vaikealta, mutta se vain näyttää siltä. Suomalainen perusrasismi voi myös vaikeuttaa kotoutumista, sillä kukapa olisi halukas pitämään kotimaanaan maata, jossa huudellaan herjoja ja jopa uhataan väkivallalla, pelkän ulkonäön perusteella.

Tapanilan ”joukkoraiskaus” sai huomiota niin paljon, että totuus siitä, mitä oikeasti tapahtui, jäi kokonaan hämärän peittoon, eikä oikeuslaitoskaan uskaltanut jättää tuomitsematta ihmisiä, jotka kansa oli jo julistanut syyllisiksi. Muodollinen tuomio piti antaa, vaikka todennäköisesti näillä näytöillä olisi suomalaiset jätetty tuomitsematta.

Tämä on se menetelmä, jolla saadaan aikaan se tilastoharha, jonka mukaan ulkomaalaiset syyllistyvät rikoksiin kantaväestöä useammin. Toinen tähän harhaan vaikuttava asia on se, että mukaan lasketaan myös niiden ulkomaalaisten tekemät rikokset, jotka eivät ollenkaan asu Suomessa. Hämmästyttävää olikin, että tilaston kärkipäässä komeilivat ruotsalaiset. Kun tilastojen taustaa hieman penkoi, niin ei yllätys niin suuri enää ollutkaan, sillä kyse olikin Ruotsissa asuvista Ruotsin kansalaisuuden saaneista suomalaisista.

Totta kai minä tiedän, että joku hommafoorumilainen taas räksyttää, että mädättäjä mädättää. Se nyt vaan on niin, että en minä totuutta voi kovin paljon vääristellä, ja kun olen katsellut tätä maailmaa jo tuon mäkättäjän elämän verran ennen hänen syntymäänsä. Voin vain todeta, että vielä meillä on pitkä matka sivistysvaltioksi. 




sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Euroopan lyhin työaika

Kyllä sitä saa ihmetellä, kuinka meillä on tähän varaa. Olemme väkiluvultamme eräs Euroopan pienimmistä maista, ja pinta-alaltaan taas yksi suurimmista. Olemmehan me monessa muussakin asiassa ihan kärkipäässä. Itsemurhatilastot ovat koko maailmankin mittakaavassa todella valtavat. Euroopan lyhin työaikakin meillä on, vaikka kaikki laskelmat kertovat, että jos aiomme pärjätä kansainvälisessä vertailussa, meidän tulisi tehdä enemmän työtä.

Olen kirjoittanut jo aikaisemminkin saavutetuista eduista. Eiköhän todellinen saavutettu etu ollut tämän maan itsenäisyys ja riippumattomuus, josta osa kansastamme haluaisi nyt luopua. 



Todellisuus nyt jossakin kohdassa on hieman poikkeava ammattiyhdistysliikeiden harjoittaman matematiikan kanssa. Ammattiyhdistysliike katsoo voitoksi sen, että on olemassa kaiken maailman kummajaisia kuten pekkaspäivät, lomaltapaluurahat ja tosi lyhyt työviikko. Tosiasiassa ne ovat askel siihen suuntaan, jolla teollisuutemme kilpailukykyä on vuosien saatossa heikennetty. Toki tähän on ollut sanansa sanottavana myös hallituksillamme, sillä en usko ammattiyhdistyksenkään pystyvän kovin suuresti vaikuttamaan siihen kokonaisuuteen, jonka tilastot kertovat. Suomessa työvoiman sivukulut ovat kaksikertaiset esimerkiksi Saksaan verrattuna. 

 
Kallis työvoima ja lyhyt työaika ovat ehdottomasti suurelta osin saaneet Suomen kilpailukyvyn hiipumaan ainakin työvoimavoittoisilla aloilla. Nämä ovat kuitenkin juuri ne alat, jotka tietysti työllistäisivät parhaiten. Koettakaapa ihan huviksenne miettiä, miten pinta-alaltaan vain hieman Suomea suurempi Saksam joka on luonnonvaroiltaan Suomea köyhempi, mutta asukasluvultaan 15-kertainen Suomeen verrattuna, kärsii työvoimapulasta. Kyllä minä ainakin ihmettelen, olkoon se teille kuinka selvänä tahansa. Jos tässä nyt ihan pilkkuja ruvetaan viilaamaan, niin ihmetystäni lisää se, että Saksan työikäisen väestön määrä on vieläkin suhteellisesti suurempi kuin tuo 15-kertainen. Ja nyt sitten ämpärillinen kylmää vettä niskaan: Saksalaiset tekevät huomattavasti suomalaisia pidempää työuraa, tosiasiallisen eläköitymisen tapahtuessa useita vuosia myöhemmin kuin Suomessa. Pahinta kaikessa, että ”suomalaisten työpaikkoja vieviä” ulkomaalaisia on Saksassa paljon enemmän kuin Suomessa on asukkaita.

Ihan henkilökohtaisesti olen joutunut vastaamaan saksalaisten kysymyksiin: ”Miten teillä on varaa tuollaisiin kahvitunteihin ja pitkään ruokataukoon?” Kun minä en oikein osannut tuohon vastata, niin ehkäpä joku teistä osaisi?

Olen ollut ymmärtäväni, että Sipilän hallitus nyt koettaa viedä maatamme hieman tuohon Saksan suuntaan, mutta vastustus tuntuu olevan kova. En todella ole ”kepulainen”, mutta en tunnustaudu myöskään idiootiksi. Tuo työajan pidentäminen on nyt se pienin ja helpoin asia toteuttaa, jos siihen haluja riittää, mutta kun ei tunnu sopivan ammattiyhdistysliikkeelle. Herätkää tollerot - eihän se ole keltään pois, jos vaikkapa nousisitte puoli tuntia aikaisemmin jalkeille. Ainakin minusta nyt eläkepäivinä tuntuu siltä, että jos se jotenkin olisi tätä maata auttanut, niin mielelläni olisin mennyt työpaikalleni vaikka tuntia aikaisemmin, olisipa ammattiliittoni sanonut siihen mitä hyvänsä. Minä uskonkin, että useimmille kansalaisille tuo sopisi, vaan kun ei sovi ammattiyhdistyksille.

Kaikenlaisia asioitahan ammattiyhdistysliikkeiden aktiivisuus tuo mieleen, vaikka ei todellakaan ole pelkästään niiden syy tämä Suomen kurja tila. Ei Jouko Ahonen ajanut Suomen paperiteollisuutta alas, hän vain nopeutti prosessia, jonka tiedettiin muutenkin olevan edessä.

Hieman samantapaisia toimiahan havaittiin Perämeren satamissa, kun siellä lakkoiltiin juuri silloin, kun meillä ei missään tapauksessa olisi siihen ollut varaa. Enemmän se kiristykseltä haiskahtaa kuin kenenkään edun valvomiselta.

Uskon että meillä todellakin on menty liian pitkälle kuin on kuviteltu, että tällainen pieni kansa ennättää muita lyhyemmässä ajassa tekemään ne työt ja tuotteet, jotka kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta ovat välttämättömiä. Jos Sipilä ei saa aikaan yhteiskuntasopimusta, jossa myös työajan pidentäminen on mukana, se on todellakin ammattiyhdistysliikkeen syy, ja silloin se saa ottaa kontolleen koko kansallisen hätätilamme.

 
Työaika vuonna 2013. Lähde: Eurostat

Saavutettu etu ei voi olla mikään sellainen etu, joka asettaa vaaralle koko yhteiskunnan olemassaolon.

Juuri tänään en haluaisi olla kreikkalainen enkä toivo, että minun olisi siihen pakko huomennakaan.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Ryssän lapsi


Nämä nykyiset ”maahanmuuttokriittiset” ovat katselleet tätä maailmaa kovin vähän aikaa ja kovin yksisilmäisesti, enkä edes rukoile heille anteeksiantoa, vaikka Herramme ristillä roikkuessaan sanoikin: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”

Minä nimitän näitä ”maahanmuuttokriittisiä” rasisteiksi, sillä siitähän tosiasiassa on kyse, yritetään tätä nyt sitten pestä miten lumivalkoisiksi tahansa. Se, että jonkin lähteen mukaan yli puolet EU maista vastustaa noiden välimeren takaisten pakolaisten jakamista niin, että rasite ei jäisi vain Kreikan ja Italian rasitteeksi, pitää varmasti paikkansa. Se ei kuitenkaan anna meille oikeutta seisoa tuossa vastustajien rivissä.  On valitettavaa, että näitä päätöksiä tekevät poliitikot, joiden hyötynäkökohtaan eivät humaanisuus ja solidaarisuus ollenkaan sovi.  Päällimmäisenä poliitikon ajattelussa on yleensä oma etu ja sen jälkeen järjestyksessä puolueen etu, kaverin etu, oman viiteryhmän etu, yhteiskunnan etu ja vasta sen jälkeen humaani kaikkien etu.  On siis aivan selvää, että niin kauan kuin poliitikot saavat yksin tehdä näitä päätöksiä, ei pakolaiskiintiöitä nosteta.

Ei tämä niin selvää ollut sotien jälkeenkään, kun noin puoli miljoonaa Karjalan pakolaista joutui tulemaan sodan jaloista tänne Kanta-Suomeen. Ihan silloin ei rajoja meiltä karjalaisilta suljettu, mutta kyllä ”maahanmuuttovastaisuutta” ja rasismia oli.  Olen katsonut lukuisia elokuvia, joissa nämä pakolaisvirrat Suomessakin tulivat läpi pommitusten ja tykistön tulen. Olen nyt jo aikuinen mies, ja noista ajoista on kulunut seitsemän vuosikymmentä, mutta kyllä poskelleni on muutama kyynel vierähtänyt, kun ajattelen, miten äitini tuossa luotisateessa on kantanut minua sylissään tänne turvaan, jossa luulimme meidät otettavan hyvin vastaan.  Pakkohan meidät tietysti oli ottaa vastaan, sillä olimme kuin olimmekin suomalaisia. Meidän joiden ainut vikamme oli se, että asuimme alueella, jonka Neuvostoliitto onnistui valtaamaan. Hyvin monissa paikoin tämä vastaanotto oli vähintäänkin vastenmielistä ja sielläkin, missä ei alueita ollut edes pakko siirtolaisille luovuttaa, saimme me lapset kuulla olevamme ”ryssän lapsia”.  Niin minäkin, jonka isä oli kahdesti haavoittunut ja kunniamerkein palkittu sotasankari.  Isäni ei ollut ryssä, vaikka ihan rajapitäjässä (Salmi) ortodoksisella alueella olikin syntynyt ja kasvanut.

Tästä suomalaisesta rasismista kertoo kai parhaiten erään tytön tarina, jossaun hän oli saanut jälki-istuntoa koulussa, koska oli puhunut kotipaikkakuntansa karjalaista murretta.  Vastaavia tapauksia lienee paljonkin, mutta niitä ei yleisesti edes kehdata julkaista nykyisenä aikana.  Samaa häpeää me saamme ehkä tulevaisuudessa kantaa suhtautumisesta näihin nykyajan pakolaisiin, joiden tilanne on melko identtinen Karjalan pakolaisiin verrattuna.  He pakenevat sotaa ja väkivaltaa alueelta, jossa heidän henkensä on vaarassa, mutta me suomalaiset emme ole valmiita heitä auttamaan. Emme tietenkään, koska me luulemme, että tuo hädänalaisten auttaminen on jotenkin pois meidän eduistamme. Kiinnipitäminen omista eduista on jotenkin sisäänrakennettu suomalaiseen luonteeseen, emmekä halua nähdä tai kuulla mitään niistä tilastoista, jotka kertovat, että parhaiten ovat menestyneet yleensä kaikki ne maat, joissa ulkomaalaisten määrä on suurin.  Selvänä ykkösenä on Sveitsi, jossa joka neljäs asukas on maahanmuuttaja.  

Paradoksista onkin tässä Suomen suhtautumisessa ”mamuihin”, sillä melkein tippa silmässä kuuntelemme, kuinka saksalaisen Paciuksen säveltämä Maamme-laulu soi esimerkiksi jalkapallomaajoukkueemme esittelyssä. Jos sattuu niin, että joskus saamme maalin tai pari itse ottelussa, me hurraamme, kuinka Suomi sai maalin, vaikka sen itseasiassa teki joku ”mamu”.   Heitähän joukkueessa on lähes kolmannes.  Onneksi meidän maajoukkueisiin kelpuutetaan vain Suomen kansalaiset, joten joukkueesta jäävät pois kaikki ne ”mamut”, jotka eivät ole kansalaisuutta saaneet.  Hyvähän se näin on, sillä nämä ovat ihmisiä, jotka tosiasiassa veisivätkin suomalaisten pelimiesten työpaikat, koska ovat melkein lajissa kuin lajissa suomalaisia parempia.  Ihan vain muutamia mainitakseni: Atik Ismail, Hetemajn veljekset. Eremenkon veljekset ja niin edelleen. Ihan suomalaisilta eivät vaikuta entinen nyrkkeilyn Euroopan mestari  Amin Asikainen, tai ehkä vieläkin paremmin menestynyt Edis Tatli.  Kukaan näistä ei ole tullut Suomeen urheilumenestyksensä takia, vaan ovat aitoja ”mamuja”, jotka ovat tulleet Suomeen ihan muusta syystä, mutta antavat oman panoksensa kansakunnallemme tässä muodossa. 

 
Karjalan pakolaiset toivat tullessaan Enson, Wärtsilän ja Keskon, puhumattakaan osuustoimintaliikkeestä, joka syntyi aikoinaan Viipurissa.  


Muita ”mamu”-yrityksiä ovat sitten: Sinebrychoff, Fazer, Schauman, Stockmann, Paulig, Hackman, Finlayson ja monet monet muut.  Ehkäpä näidenkin yritysten puuhamiehet aikoinaan ajattelivat samalla tavoin kun tuntemani turkkilainen pitsa-yrittäjä:


 ”Kyllä Suomessakin pärjää, kunhan on ahkera ja viitsii lähteä silloinkin kun suomalaiset menevät saunaan.”