Kosmeettiset haitat

Tuossa joulun maissa mietittiin Pirjon kanssa, lähdetäänkö joulun viettoon Roomaan vai Parisiin.  Lopulta päädyttiin Pariisiin. Sinänsä hyvä valinta, sillä se oli yksi niistä Euroopan suurista kaupungeista, joissa en ollut vielä käynyt. Sellainen toki oli Roomakin, joten ei ihme, että näiden kahden ison kaupungin välillä palloa heiteltiin. Joulu vietettiin siis Pariisissa, joka sinänsä oli ihan hyvä matka kaikista lakkoiluista huolimatta. Entäpä jos olisi menty Roomaan, taivastelin, niin kuin tapanani on. No Pirjohan sen asian ratkaisi, toteamalla, että ”minulla on lomaa helmikuussa, mennään silloin Roomaan.” Sillähän se asia ratkesi, ja nyt mentiin sitten Roomaan.

Olivathan nuo kaupungit toki erilaisia, mutta paljon oli yhteistäkin. Roomassa iski historia suorastaan silmille, ja olihan siellä muutama asteen lämmintäkin enemmän, joka ei sinänsä olut ihme, sillä olihan kevätkin jo alullaan.

Jonkin nimeltä mainitsemattoman puolueen kannattajat olisivat varmasti nimittäneet ”kosmeettisiksi haitoiksi” väestön sitä osaa, joka ei ihan suomalaisia muistuttanut, mutta paikallinen väestö tuskin värieroja edes huomasi. Ihmekös tuo, sillä hekin kuuluivat paikalliseen väestöön, ja jos mahdollista, olivat vieläkin kohteliaampia kuin suomalaisten kaltaiset ihmiset.

Tuo kohteliaisuus olikin yksi yhdistävä tekijä noiden kaupunkien välillä, vaikka edelleen väitän, että pariisilaiset olivat ystävällisempiä ja avuliaimpia.  Toinen yhdistävä tekijä olivat skootterit ja moottoripyörät. Kun Pariisissa ajattelin, että ei näin paljon ”mopoja” ole koko maailmassa, niin eikös vain roomalaiset panneet puolta paremmaksi.

Kun olin juuri kerennyt ajattelemaan, että ei pariisilaisia ystävällisempi ihmisiä olekaan, niin eräs nuori italialaismadame sai minut melkein muutamaan käsitykseni. Tosin saattoi meidät väärälle metroasemalle ja varasti meidän rahat. Lieventävänä asianhaarana on kuitenkin sanottava, että jätti kaikki kortit lompakkoon ja molempien lompakot helposti löydettävään paikkaan, johon tiesi meidän palaavan epäonnistuneen metroseikkailun jälkeen.  Meni muutama satanen, mutta vahvistui usko italialaisten tarkuvarkaitten taituruuteen. Paljon olen maailmaa nähnyt, mutta en missään ole kohdannut noin taitavaa rosvoa. Viedä nyt rahapussi vetoketjulla suljetusta povitaskusta ja lähes samanaikaisesti toinen Pirjon käsilaukusta. Se oli kuin taikatemppu, josta en osannut olla edes kauhean vihainenkaan. Tuntuuhan se köyhän taloudessa, mutta oli se hyvä opetus.

Täysin toisenlainen mielikuva jäi hotellin henkilökunnasta, vaikka tosin ymmärsinkin, että tekivät vain työtään. Kulman takana olevassa ”kuppilassa” kävimme usein syömässä, ja siellä työskentelevä musta italialaistyttö antoi myös kivan kuvan roomalaisista. Suomesta kun olen, niin minä huomasin, että tyttö oli musta. Kaikesta päätellen roomalaiset eivät sitä edes huomanneet, sen verran kansainvälinen kaupunki Rooma on. Tosi nätti nuori nainen, eikä varmasti kosmeettinen haitta.

  

Roomaan lähtiessäni olin asettanut muutaman tavoitteen. Ensinnäkin olin päättänyt käydä heittämässä kolikon lähteeseen, joka lupasi heittäjälle ikuisen onnen. En ollut varma, riittääkö onneen 50 senttiä, joten varmuuden vuoksi heitin euron, vaikka näin kyllä, että useimmat olivat heittäneet vain kuparisia kolikoita.

Toinen tavoitteeni oli käydä Vatikaanissa ja ainakin yhdessä Rooman lukuisista kirkoista.  Sekä tietysti Colosseumissa, jossa suorastaan haistoin gladiaattorien veren.

Tapani mukaan ajattelin myös ostaa yhden taulun matkamuistoksi. Taulukauppiaitahan sieltä löytyikin, niin kuin näistä suurista matkailukaupungeista yleensäkin.

 

          

Pikkuisenhan minulla on tapana sortua liioitteluun. Vatikaanissa tosin käytiin vain kerran, eikä silloinkaan paavia tavattu, mutta yhden kirkon sijasta taidettiin käydä ainakin kymmenessä kirkossa, joissa monissa oli myös jumalanpalvelus.

Eihän se taulujen ostaminekaan yhteen jäänyt, vaikka olin päättänyt hillitä taiteen himoani. Kun Pariisista olin yhden taulun sijasta ostanut seitsemän, niin nyt sitten panin hieman paremmaksi. Ostin kymmenen, josta ilahtuneena yksi taiteilijapariskunta suostui valokuvaan kansani, vaikka heiltä olin ostanut vain kolme akvarellia.

 

Ainahan matkailu avartaa. En tosin tiedä, onko näistä taulustakaan mitään hyötyä, sillä pian on ostettava isompi asunto ihan vain siksi, että eivät taulut mahdu seinille. Toinen mahdollisuus on tietenkin lopettaa taulujen hankkiminen tai matkustelu. Seuraava matka on kuitenkin jo suunniteltu. Se on Saksaan, jossa kyllä olen ennenkin käynyt, mutta vaikeahan se on välttää tuttuja paikkoja. Olen minä käynyt Vaajakoskellakin.

Kateus vie kalatkin vedestä

Luin vaimoni kirjoittaman vanhan blogikirjotuksen kateudesta, ja se sai minut taas ajattelemaan tätä maailman raadollisuutta.  Vaikka en kuollaksenikaan muista, mistä silloin olemme keskustelleet, mutta kauhean vihainen on Pirjon pitänyt olla.  Minä suhtaudun asiaan ehkä liiankin lempeästi, sillä tiedän, että se on ihmisissä varsin inhimillinen piirre. Vaikka olen pyrkinyt vapautumaan tuostakin kuolemansynnistä, täytyy myöntää, että jossakin muodossa se joskus esiintyy.  Tietoista kateutta olen pyrkinyt välttämään, sillä olen elämässäni joutunut kokemaan sitä milloin missäkin muodossa ja nähnyt sen haitalliset vaikutukset ympärilläni.

Kun olin nuori, minut kyllä tunsi ihmiseksi muustakin kuin jalanjäljistä, ja jostakin syystä tytöt tykkäsivät minusta. Osassa pojista se aiheutti suurta kateutta, vaikka en minä sen takia ruvennut tyttöjä syrjimään. Koetin vain niellä kuulemani juorut ja panettelut, jotka eivät edes hiponeet totuutta. Se nyt vain oli niin, että olin syntynyt sellaiseksi. En aina ihan kiltti ollut, mutta useimmiten reilu ja rehellinen, enkä ainakaan tiennyt kadehtivani ketään.  

 

Opintieni oli varmasti ainakin yhtä vaikea ja työläs kun muillakin, ja ehkä joskus yritin jotenkin oikaista, mutta eihän se pitkälle vienyt. Lopulta vain taivalsin päivä kerrallaan sitä kaikkein pitkää tietä. Ensin ammattikoulu, sitten teknillinen koulu ja muutaman työvuoden jälkeen teknillinen opisto ja lopuksi teknillinen korkeakoulu, josta siis jo varsin varttuneena valmistuin diplomi-insinööriksi. En ikinä opi ymmärtämään, miksi tuostakin piti jonkun olla kateellinen, sillä onhan tuo väylä yhä edelleen avoin kaikille. Kyllä minäkin voisin olla kateellinen niille, jotka ammattikoulun jälkeen jäivät sähkölaitokselle töihin ja ovat nyt paljon suuremmalla eläkkeellä kun minä. Jos kateuteen on yleensä aihetta, niin kai tuo isompi eläke voisi olla joku syy.  Kymmenen vuoden opiskelu parhaassa työiässä kalvaa kyllä eläkettä, mutta sehän oli minun oma valintani, eikä minulla ole mitään aihetta valittaa.

Korkeakoulututkintoni jälkeen olin jo sen verran ikämies, että en edes yrittänyt hakea sellaisia paikkoja, jossa aletaan rakentaa uraa. Eläkeikääni asti tein opetustöitä monenlaisissa ammattioppilaitoksissa. Tiesin kyllä olevani ”ylikoulutettu” moneen tehtävään, mutta tein niitä töitä, joista tykkäsin ja kieltäydyin esimerkiksi osastonjohtaja tehtävästä, vaikka paikkaa minulle tarjottiin. Paikkaan valittiin sitten opistoinsinööri, jonka pääasiallinen tehtävä tuntui olevan kysely ”milloin jään eläkkeelle”.  En olisi uskonut, että minun olemassaoloni kalvoi niin pahasti miestä, varsinkin kun hän oletettavasti tiesi, että koko virkaa ei hänelle olisi syntynyt, jos minä olisin ottanut sen vastaan.

Loulta sitten tuli eläkeikäni täyteen ja jäin eläkkeelle. Muutin Kalajoelle, josta olin ostanut vanhan talon eläkepäivieni askareeksi.  Olin ollut jonkin verran yhteiskunnallisissa asioissa mukana, joten en nyt ihan kauheasti hämmästynyt, että minua pyydettiin elvyttämään paikkakunnalla eräs puolue. En halunnut taaskaan minkäänlaisiin johtotehtäviin, sillä halusin elää omaa elämääni. Lupauduin kuitenkin olemaan mukana, jos tarvitaan. Näin myös tein. Kunnallisvaaleissakin olin ehdokkaana, mutta en edes äänestänyt itseäni, sillä tässä tapauksessa pidin nuorempia sopivampina.

Siihen aikaan oli tapana, että vaalimainoksissa mainitaan myös ehdokkaan ammatti tai titteli. Niin luki minunkin kohdalla: diplomi-insinööri. Luulin sen kertovan yleisölle, että jonkinasteista koulusta löytyy tämänkin puolueen riveistä. Eihän minulla ollut sellaisia painavia argumentteja kuin esimerkiksi ”neljä konkurssia” tai ”Suomen paras autovaras”.

Tiedänhän minä, että tuo on ilkeästi sanottu, enkä edes usko, että ainakaan kaikki on totta, mutta itse ovat sen julkisuuteen kertoneet.

Kaikkein oudoin kateuden muoto on kuitenkin se, että toisten auttamisesta ollaan kateellisia. Aikoinani toimin myös urheiluelämässä ja autoin muutamia urheilijoita taloudellisesti niin, että he pääsivät oallistumaan arvokilpailuihin.  Jälkeenpäin kuulin, että tämä kyllä herätti kiitollisia kannanottoja, mutta myös ilkeämielisiä kommentteja. Nämä ilkeämieliset kommentit tulivat niiltä ihmisiltä, joiden varallisuus olisi kyllä sallinut tuon avun paremmin kuin minun suhteellisen pienet tuloni.  Se on kuitenkin tahdon asia, enkä halua syyllistää ketään, sillä eihän kellään ole velvollisuutta työntää omaa rahaansa toisten hyväksi.

Kateus on kuitenkin paha ”kuolemansynti”, josta on pelkkää harmia ja haittaa. Sehän tässä on hyvää, että ketään ihan tyhjänpäivästä ukkoa tai akkaa ei kadehtita. Kyllä kateus on ansaittava siinä kuin kiitoskin.

Kauhea kansanäänestys

”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”, huusi kansa, kun siltä kysyttiin, mitä Jeesukselle tulisi tehdä. Vaikka tämä tapahtuikin ajanlaskumme alkuaikoina, voi sitä yhä edelleen käyttää esimerkkinä kansanäänestyksestä, joka johtaa suureen vääryyteen ja virheeseen.

Demokratian nimissä järjestetään yhä vielä kansanäänestyksiä, joiden tarkoitus on varmasti jalo, mutta jotka vääjäämättömästi johtavat huonoihin lopputuloksiin. Jos yksi ministeri tarvitsee lukuisia avustajia ja kokonaisen ministeriön, eikä aina silloinkaan pysty tekemään päätöstään ilman ulkopuolista asiantuntijaa, eikö ole jokseenkin kohtuutonta olettaam että tavallinen Matti Meikäläinen osaa antaa oikeita vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin? Kaikkein huonoin tapa ratkaista asioita on järjestää kansanäänestys.

Olen vuosia sitten kirjoittanut tästä samasta aiheesta, enkä toki ole olettanutkaan, että maailma muuttuisi, mutta olenpahan saanut purkaa sydäntäni. Minun mielestäni on kauhea vääryys ihmiskuntaa kohtaan, jos täysin ymmärtämättömien ihmisten mielipiteen perusteella tehdään ratkaisuja, jotka vaikuttavat koko kansan kohtaloon. Näin kuitenkin tehdään.

Miettikääpä tätä:  yä vielä jonkun puolueen jäsenkirja takaa virkapaikan paremmin kuin korkea koulutus. Joku jääkiekkomaalivahti tai hiihtäjä ohittaa eduskuntavaaleissa kokeneen poliitikon, eikä kansainvälinen kokemus, kielitaito tai eurooppalaisen elämän tuntemus riitä EU-vaaleissakaan syrjäyttämään alkoholivammaista sahanteroittajaa.

No eihän se toki aina ole kansan vika, että näin pääsee tapahtumaan. Se on puolueiden ja puoluejohtajien vika, sillä hehän asettavat nuo ehdokkaat vaaleihin. Olisihan siihen kansallakin toki jotain sanomista, jos sattuisivat ymmärtämään, että ei hyvä hiihtäjä välttämättä ole esimerkiksi talouselämän asiantuntija.

Olisi jo aimo askel parempaan, jos kansanedustajalle asetettaisiin oikeasti joku pätevyysvaatimus. Sama vaatimus, mutta vielä voimakkaammin, tulisi asettaa ministereille.

Ei ole myöskään oikein, että kansanedustaja ja ministeri on sama henkilö. Suomalaisen oikeustajun mukaan ei ihminen yksinkertaisesti ole oikeutettu äänestämään omassa asiassaan.  Ei taida olla ihan puolueeton, äänestetäänpä vaikka hänen luottamuksestaan.

Näin se siis menee.

Kansanäänestyksiä vain yksinkertaisissa mielipidekysymyksissä, joista on oletettavaa, että kaikilla ihmisillä on oikeaa tietoa. Ei siis mitään sellaista, joka voisi johtaa kammottavaan lopputulokseen, vain siksi että kansa ei tiedä, mistä on kysymys

Olen kirjottanut ehkä liikaakin tuulivoimasta, mutta se on hyvä esimerkki asiasta. On vain muutamia ihmisiä, jotka oikeasti tietävät tuulivoiman haitoista, mutta silti moniin päätöksiin kysytään ympäristön mielipidettä.  Tässä tapauksessa myllyjen haittavaikutukset eivät kutenkaan ole mielipidekysymys.