maanantai 26. helmikuuta 2018

On aate pyhä ja kallis


Kun joku puolue hehkuttelee sillä, että on pystynyt eduskunnassa saattamaan voimaan lain, että alkoholijuomat tuodaan maitokauppoihin, ovat ylpeilyn aiheet todella vähissä.

Ainahan suomalainen on viinansa hankkinut, joten mikään kieltolain kannattaja en ole, mutta ei sitä nyt ehdoin tahdoin kannattaisi ylpeillä teolla, joka tilastojen ja lukuisien asiantuntijoiden mukaan lisää suomalaisten ennestäänkin suuria ongelmia. Alkoholin aiheuttamat sairaudet ja alkoholismin hoito ovat aivan kärkipäässä, kun puhutaan kuolemantapauksista, rikollisuudesta ja sairaudenhoitokustannuksista. On turha luulla, että synkkämielinen kansamme oppii eurooppalaiset juomatavat sillä, että viinaa jaetaan vapaasti.  Uskokaa minua, ei opi.

 
Suomalaiseen perusluonteeseen kuuluu, että oikeana ja kannatettavan nähdään asiat, jotka halutaan sellaisina nähdä.  Poliittinen järjestelmämme perustuu kansan kosiskeluun, joten ei ole kovin suurta merkitystä sillä, mikä on ihmisille hyväksi, kunhan uskotaan, että enemmistö kannattaa jotain asiaa.  Tällaisia perusteettomia kansankunnan harhautuksia löytyy sekä meidän alkoholipolitiikasta että energiapolitiikasta.

Asiantuntijat ja tilastot ovat toteen näyttäneet, että esimerkiksi ydinenergia on maailman saasteettomin ja turvallisin energiantuotto muoto. Silti ydinvoimaloita vastustamalla saattaa päästä jopa eduskuntaamme.  Ihan samanlaista ilmiötä en toistaiseksi ole havainnut tuulivoimasta, mutta kyllä trendi näyttää siinäkin kulkevan tosi vaaralliseen suuntaan. 

Tottahan se on, että tuulivoima on saasteetonta, jos sitä oikein käytetään - esimerkiksi purjehdukseen. Sähkön tuottamiseen siitä ei kuitenkaan ole, koska kyse on ns. sattumasähköstä, joka vaatii aina rinnalleen saman määrän oikeita voimaloita. Se on niin sanottua säätösähköä, jolla tuotanto taataan silloinkin, kun ei tuule. Useat maat tuottavat tämän säätövoiman fossiilisilla polttoaineilla, ja on havaittu, että tuulivoiman tultua ilmansaasteet ovat tätä kautta lisääntyneet.  Meille suomalaisille tuulimyllyjen rakentaminen on myös kansantaloudellinen rasite, sillä paitsi että tuulimyllyt ostetaan ulkomailta, niin myös niitä rakentava työvoima on ulkolaista. Tuulivoimayhtiöiden voimakas propaganda ja suoranainen lahjonta ovat kuitenkin onnistuneet lypsämään meidän veronmaksajien rahoja näihin haitallisiin projekteihin.  Luontoarvoja ja terveydellisiä haittoja vähätellään, vaikka esimerkiksi Australiassa on tuulivoimayhtiöitä haastettu oikeuteen juuri näillä perusteilla.
;
Tiedän, että vihreät ovat tuulimyllyjen suurimmat puolestapuhujat; täytyy vain ihmetellä, että eivät osaa edes hävetä. Olen jo sen verran iällä, että en jaksa enää ruveta keräämään kansalaisaloitteita tuulimyllyjä vastaan tai ydinvoiman puolesta, mutta pahempia kiivailijoita rauhoittaakseni kerron, että minulla on kyllä alan koulutus.  Tunnen melko perusteellisesti kaikki sähköntuottotavat.  Varmuudella voin sanoa, että tuulivoimasta hyötyvät vain tuulivoimayhtiöt ja senkin veronmaksajien rahoilla.

Kyllä se niin on, että ydinvoima pelastaa meidät tulevalta energiapulalta ja ainakin minä toivon, että maahanmuutto pelastaisi meidät kansalliselta näivettymiseltä. Tuskinpa me saamme niitä paria miljoonaa ulkomailla asuvaa suomalaista palaamaan kotimaahansa.

Tähän loppuun siten varmasti suurin suuttumusta herättävä kommentti: Suomen työttömyysluvut parantuisivat välittömästi, jos työmarkkinoilla tarpeettomat juopot siirrettäisiin pois kortistosta.


sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Olympiaurheilua?


Ihmisen mielikuvituksella ei varmaan ole mitään rajoja. Näin olen ajatellut, kun olen katsellut nyt meneillään olevia Korean kisoja.  Toki on totta, että joku erikoisominaisuushan useilla mitalisteilla on, mutta en minä ainakaan pidä kaikkia edes urheilijoina.


Tahko Pihkalan sanotaan sanoneen, että laskettelu ei ole urheilua, koska ”konevoima vie ylös ja painovoima tuo alas”.  Tuskinpa Tahko on koskaan niin sanonut ja jos on, niin hävetä saisi.  Kyllä alppilajeissa miestä kysytään siinä kuin jossain curlingissakin.  Curling toki on kiva peli ja kyllä siinä jotain ideaa, mutta kokonaan toinen kysymys on, onko se sovelias olympialaji. Ehkä on, ehkä ei. En minä siihen oikeasti halua kantaa ottaa… varmasti kiva peli, aivan kuin esimerkiksi keilailu. 



Sen sijaan, että keinotekoisia variaatioita joka lajista tehdään, jotta saataisiin lisää porukkaa olympialaisiin ja sitä kautta uusia kansallissankareita, meidän tulisi miettiä urheilun ideologiaa.

Jos olisin Euroopan omistaja, tai edes Olympiakomitean jäsen, niin tekisin kaikkeni, että olympiaurheilu pysyisi urheiluna. Ehkäpä jotkut antiikin kisat voisivat olla tiennäyttäjinä.  En minä keskustelisi mistään nyrkkeilyn poistamisesta, vaikka joitakin lajeja karsisinkin.  Nyrkkeily on ollut olympiakisojen ohjelmassa alusta alkaen, vaikka lajina onkin kehittynyt. Lajin kieltämiselle ei liene mitään järkeviä perusteluja, mutta kyllä ihmetystä herättäviä lajejakin löytyy.

En oikein tiedä, onko välttämätöntä juosta kilpaa metrin välein, tai vastaavasti hiihtää kilometrin välein. No ihan kirjaimellisesti ei noin tehdäkään, mutta jos sama ukko voittaa kultaa kolmessa, jopa viidessäkin lajissa, on kyse liian samankaltaisista lajeista. Kyllä se karsinta sieltä pitäisi aloittaa.

Henkilökohtaisesti ihmettelen ehkä eniten kelkkailua.  Toki siinä rattimieheltä vaaditaan tarkkaavaisuutta ja taitoa, ja olkoonkin, että yksittäinen mies voisikin kilpailla tuossa lajissa, vaikka painovoiman osuus on varmaan suurempi kuin muissa perinteisissä alppilajeissa. Ihmettelenkin esimerkiksi nelimiehiskelkkaa.  Toki koko porukka työntää kelkan liikkeelle, mutta sitten vain kyytiin ja vastuu jää rattimiehelle.  Se on vähän niin kuin linja-autot ajaisivat kilpaa ja kaikille matkustajille jaettaisiin mitalit.  Kieltämättä jännää seurattavaa tuo nelimiehiskelkkailu, mutta niin varmaan olisi linja-auto kilpailutkin. Varmasti matkustajilla olisi vielä jännempää kuin kelkan kyydissä istujilla.  Kultamitalimiehiä tulisi vähintään saman verran kuin jossakin pallopelissä. 


Kuka suinkin tuntee minut, niin tietää, että en todellakaan ole mikään urheilun vastustaja, päinvastoin. Vähän epävarma olen, olisiko minusta edes sen linja-auton kyytiin, mutta yritän mielipiteilläni tehdä oman osuuteni mitalien arvostamiseksi. Linja-autokuski olisi mitalinsa ansainnut, mutta saakoon matkustajat vain urhoollisuusmitalin. Tämä lienee sopiva palkinto kelkankyytiläisillekin.

Kauan eläköön painovoima… ja nuijapäisyys.
  

lauantai 24. helmikuuta 2018

Kansanvalta?


Ei mitenkään väärin ole, että meillä on olemassa demokraattinen järjestelmä, jonka oletetaan olevan sama asia kuin kansanvalta.  No niinhän se perustuslain mukaan tietysti meneekin, että ylin valta on kansalla, jota käyttää vaaleilla valittu eduskunta.  Hyvältähän se kuulostaa, mutta eihän se aina niin kaksinen ole.

Diktatuuri, joka on käytössä joissakin maissa, kuulostaa vielä kauheammalta, ja luultavasti se sitä onkin. Useimmiten diktaattoreista tulee hirmuhallitsijoita, sillä valta turmelee.  Ehdoton valta ehdottomasti, sanoi joku menneen ajan ajattelija. Tästä on lukuisia esimerkkejä maailmalla. Tosiasiassa diktatuuri saattaisi olla käyttökelpoisempi järjestelmä kuin demokratia, mutta ehdottoman oikeudenmukaisen ja kansan etua ajavan hallitsijan löytäminen saattaisi osoittautua ylivoimaisen vaikeaksi tehtäväksi juuri tuosta syystä.  Erityisen vaikeaa se olisi meillä Suomessa, joissa ei millään pystytä löytämään kovin montaa samanmielistä ihmistä. Jokaisen pitäisi saada piirtää se Eskon puumerkki, joka johtaa siihen, että kompromissien jälkeenkin pitää vielä tehdä kompromissi. Diktaattori ei tee kompromisseja, joten olisi mahdollista, että päätökset olisivat parempia kuin ns. demokraattiset päätökset, jotka melkein aina siis ovat kompromisseja. Kompromissin hyvä puoli on se, että asioiden kaikkein huonoimmat puolet tulevat usein karsittua pois. Vahinko vain, että niin käy myös asioiden parhaille puolille.

Diktatuurihan voidaan kätkeä demokratian suojiin, jolloin voidaan kai puhua näennäisdemokratiasta. Näyttää siltä, että päätökset olisivat demokraattisia, mutta tavalla tai toisella ne johtavat diktatuuriseen lopputulokseen. Tästäkään ei esimerkkejä tarvitse kovin kaukaa hakea.

 
Olen usein miettinyt hallitsemisen vaikeutta Suomessa.  Selvää on, että emme voi ihan pienistä syistä ottaa ihmisiltä äänioikeutta, mutta jonkinlaista vastuuta pitäisi asettaa niille, jotka päättävät, mistä äänestetään tai ketä äänestetään. Yhtenä esimerkkinä olen nähnyt eduskunnan. Ei mitenkään kansanvallan vastaista olisi asettaa ehdokkaille joku vähimmäistaso.  Hiihtäminen ja laulaminen ei tietenkään haittaa mitään, mutta ei se ihan se ainut ansio saisi olla.  Ministerin ei tarvitse olla kansanedustaja, mutta jos sattuu olemaan, niin äkkiä hänen tilalleen varamies eduskuntaan. Onhan se suomalaisen oikeuskäsityksen vastaista, että joku saisi esimerkiksi äänestää omasta luottamuksestaan.

Mielestäni ei ole lainkaan välttämätöntä, että hallituspuolueilla on enemmistö eduskunnassa.  Olen täysin vakuuttunut, että hyvät esitykset menevät kyllä läpi eduskunnassa, jos ne ovat maamme parhaaksi. 

Saattaahan kyllä olla, että aina löytyy vastarannan kiiskiä, mutta ihan sillä perusteella ei demareitakaan voi poistaa eduskunnasta, puhumattakaan ääripäistä.

Tämä kai vaatisikin perustuslain muutoksen, niin että eduskuntapuolueiden lukumäärä rajattaisiin esimerkiksi viiteen.  Ei ihan jokainen höyrähtänyt saisi perustaa omaa puoluetta, eikä kukaan rikollinen saisi olla missään tekemisissä eduskunnan kanssa. 

Rikos on teko, josta laissa on säädetty rangaistus.  Jos joku on tällaisen teon perusteella saanut tuomion, ei hänellä saisi olla mitään tekemistä parlamentissamme.  Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kansalaisluottamuksen menetys pitäisi palauttaa rangaistusvalikoimaamme.

Koska suurin osa kansasta ei oikeasti tiedä, mistä äänestetään, puhumattakaan niistä seurauksista, joita äänellä voi olla, olisi nuo muutamat parannukset jo pieni askel eteenpäin. Kannatan kyllä kansan mielipidekyselyjä, mutta kansanäänestys olisi katastrofi.  

Kaipa me täällä Suomessa ollaan kohtuullisen hyvällä tiellä, mutta kuitenkin. Parantamisen varaa todella on meidänkin poliittisessa järjestelmässä.


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Olympia-ajatuksia


Kyllä minä näitä Korean olympiakisoja olen seurannut minkä muulta tekemiseltä olen joutanut, mutta täytyy myöntää, että nuoruuden aikaista intohimoa ei enää ole ollut. Kai tähän on montakin syytä, mutta ehdottomasti olen pettynyt suomalaisten menestykseen ja kovin kunnianhimottomiin mitalitavoitteisiin. 

Muistan hyvin ajan, jolloin Eddie Edwards hyppäsi ja suomalaiset hymyilivät hieman ivallisesti tosi rohkealle englantilaiselle.  Edwards sai aikaan sen, että isommissa kilpailuissa alettiin suorittaa karsintoja ennen varsinaista kilpailua. Ei varmaankaan ollut kilpailujen arvon mukaista, että mukana oli joku, jonka hyppääminen näytti suorastaan vaaralliselta, vaikka hän ei juuri kumparetta kauemmaksi päässyt.

 
No ihan Edwardsin tasolle eivät suomalaiset mäkimiehet ihan vielä ole vaipuneet, mutta ei kaukana olla.  Tuskinpa kukaan aikoinaan olisi osannut arvata, että ei ole lainkaan selvää, että suomalaisetkaan läpäisevät karsinnan, puhumattakaan kilpailun toisesta kierroksesta. Sen verran olen mäenlaskuakin harrastanut, että itku melkein tuli silmään, kun muistelin noita suomalaisia suuruuden aikoja. Pelkkä voitto ei olympiakisoissakaan riittänyt - piti saada kaksoisvoitto, joka useimmiten saatiinkin.

Mäkihyppyä aikoinaan harrastanut nykyinen huppu-urheilun johtaja Mika Kojonkoski varmasti tietää totuuden, mutta syystä tai toisesta ei sitä kerro. Suomalaisen mäkihypyn ongelma ei suinkaan ole rahan puute. Ei edes lahjakkuuksien puute. Puute on tosi pienistä, melko pienistä ja pienistä hyppyreistä. Toki tiedän mistä puhun, sillä itsekin harrastin aikoinani mäkihyppyä. Itse en ollut hääppöinen, mutta monet minun kaverini olivat melko hyviä.  Varmasti parempi kuin nämä nykyiset edustusmiehemme.

Tauno Luiro oli hypännyt siihen aikaan voimassa olleen maailmanennätyksen, joka ei nyt vallan valtava ollut - olikohan jotain 139 - mutta kaikki me oltiin taunoluiroja, kun hiihtosuksilla hypittiin itse tehdyistä mäistä 5 – 15 metriä.  Minun kohdallani oli Vaajakosken Varaslahden hyppyrimäki seuraava vaihe. Siellä tarvittiin jo mäkisukset, vaikka mäkiennätys oli jotain 24 metriä.  Jyväskylän silloisesta mäestä hyppäsin 12-vuotiaana ja sen jälkeen kiersin Keski-Suomen pikkumäkien kilpailuissa ilman mainittavaa menestystä. Menestymättömyys ei kuitenkaan johtunut rahan puutteesta, vaan siitä, että toiset olivat yksinkertaisesti parempia. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin Kojonkoskella on hieman samoja kokemuksia vähän ylemmältä tasolta. Minun kavereistani taisi parhaiten menestyä Ruotsiin muuttanut Seppo Reijonen.

Suomalaisen mäenlaskun aallonpohja johtuu yksiselitteisesti siitä, että meillä ei ole mäkiä.  Kyllä Kaipolassa, Hämeenlinnassa ja parilla muullakin paikkakunnalla seisoo komeita betonitorneja, mutta kukapa niistä laskisi, kun ei ole päässyt opettelemaan pienemmistä. Tuskinpa minäkään olisin laskenut silloisesta Jyväskylän ”suuresta” mäestä, jos en olisi saanut opetella mäkihypyn alkeita Vaajakosken Varaslahdella.

Hiihtäjä en koskaan ollut, mutta hiihdossakin pärjäsin aina joskus. Joissakin piirikunnallisissa yhdistetyn kilpailuissa olin kolmas ja pataljoonan hiihtomestaruuskilpailuissa neljäs. Kyllä harmitti, kun hävisin muutaman sekunnin uimari Hannu Vaahtorannalle - helsinkiläispojalle, jonka ei ollut koskaan tarvinnut edes kouluun hiihtää. Uskon kuitenkin, että pitkätkin hiihtäen suoritetut koulumatkat selittivät paljon takavuosien hiihtomenestystä.

Totta tietysti on, että laji on levinnyt pohjoismaista myös pohjoismaiden ulkopuolelle, eikä Keski-Euroopan tai USA:n hiihtäjillä ole enää välttämättä suomalaista nimeä.

Tietenkään ei koko ”surkeuttamme” voi panna kokonaan koulukyytien tai lajin levinneisyyden tilille.  Niin kauan kuin uskomme, että kaikki on rahasta kiinni, ei meillä ole edes odotettavissa nykyistä parempaa menestystä. Näin se vaan on, olkoon meillä kuinka hieno ”huippu-urheiluyksikkö” tahansa.

Kokonaan toinen asia on, halutaanko me ja tarvitaanko me urheilumenestystä. Minua ainakin masentaa seurata nykyistä menestymättömyyttä ja selittelyä. Kojonkoski on mainio puhuja… valitettavasti puhuu vain potaskaa.  


lauantai 17. helmikuuta 2018

Ei mikään yksittäistapaus


Kun irakilaisen Alin taposta heti karkotuksen jälkeen kantautui tieto Suomen medialle, kiirehti uunituore ministeri studioon kommentoimaan tapausta: ”Ei yksittäistapauksesta voida tehdä johtopäätöksiä”.  No se ei todellakaan ollut yksittäistapaus, mutta kerron esimerkin.

Eräs toinen irakilainen mies kertoi, kuinka hän pakeni Irakista Suomeen kolmen toverinsa kanssa.  Koko nelikko sai kielteisen päätöksen ja kolme palasi Irakiin. Kertoja kuitenkin taisteli viranomaispäätöstä vastaan ja onnistui kirkon ja lakimiesten avulla lopulta voittamaan tuon taistelun. Miten kävikään näille palanneille kavereille? Kaikki tapettiin melkein heti paluun jälkeen.  Uskon tähän tarinaan, sillä tunnen tuon kertojan, joka nyt on hyödyllinen Suomen kansalainen.

Näitä tapauksia on varmasti kymmeniä, ellei peräti satoja, mutta kun meillä ei ole mitään seurantaa, joka ulottuisi karkotuksen jälkeiseen elämään. Jos kaikki tapaukset tulisivat yleiseen tietoon, tuskin karkotuksia tehtäisikään. Kyse ei todellakaan ollut mistään yksittäistapauksesta tämän Alin kohdalla.

Ei ollut myöskään yksittäistapaus tuo paljon julkisuutta saanut Turun surullinen puukotustapaus. Varsin yleiseksi sen tekee se, että mies käytti vanhastaan tunnettua suomalaista tappoasetta, jolla Suomessa on jo vuosikymmenet tehty veritekoja. Huomattavaksi teon tekikin se, että kyseinen tappaja oli marokkolainen nuori, joka oli luultavasti vähän pimahtanut saatuaan kuulla kielteisestä turvapaikkapäätöksestä.  Näin voi käydä kenelle tahansa. kun huomaa että elämä on tukossa.


Lukuisat kouluampumiset, sarjahukuttamiset sekä Imatran ja Hyvinkään ampumavälikohtaukset ovat jotenkin jääneet varsin vähäiselle huomiolle, ja niistä korkeintaan tehdään elokuvia, kuten Mikko Niskasen ”Kahdeksan surmanluotia”. Tässä väkivaltaisessa maassa on aina tapettu ihmisiä.

Tappaminen ei ole koskaan oikein, mutta erityisen pahalta tuntuu, kun Suomen valtion myötävaikutuksella tapetaan juuri niitä, jotka ovat tulleet rauhaa ja turvaa hakemaan tänne turvalliseksi luulemaansa maahan.

Meidän usko maamme turvallisuuteen perustuu samoihin tosiasioihin kuin uskomme ”maailman parhaisiin kätilöihin”.  Siis ei oikeastaan mihinkään faktaan.

Suomessa ei oikeasti ole yhtään viranomaista joka pystyisi arvioimaan kenenkään tai minkään maan turvallisuutta.  Olisikin ehkä mielekkäänpää pyrkiä käänteiseen arviointimenettelyyn.  Arvioitaisiin, että onko turvallista jättää joku henkilö Suomeen, ja palautettaisiin vain todella vaaraksi olevat ihmiset.  Tietenkään sekään arvio ei olisi aukoton, mutta mistäpä tiedämme, millainen tulee Suomeen syntyvästä lapsestamme. Yleisessä tiedossa kuitenkin on, että suurin väkivallantekijöiden joukko on suomalaisia.

Myös suurin pakolaisjoukko on suomalaisia.  Lähes kaksi miljoonaan suomalaista elintasopakolaista asuu ulkomailla. 

Ei rasismi mikään kirosana ole.  Tutustukaa ulkomaalaisiin ja matkustelkaa muuallakin kuin Trumpin rukousaamiaisella, niin opitte vähän.  Tarvitaan solidaarisuutta niitäkin ihmisiä kohtaan, jotka ovat syntynee niille alueille planeettaamme, joissa ei vielä ole aivan rauhallista. 

Rasismi perustuu pelkoon ja tietämättömyyteen.  Syntyperäisiä rasisteja on varsin vähän. Ehkä joku Halla-aho ja Huhtasaari saattavat kuulua tuohon joukkoon, mutta uskon, että heidänkin kannustimenaan on saada poliittisia voittoja tolleroiden avulla.