sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kuremäen luostari


Virosta on paljon kerrottavaa, ja joitakin asioita nousi taas pintaan, kun kirjoittelin matkakertomusta asunnon etsinnästä Virossa. Kun työskentelin aikoinaan eräässä projektissa Virossa, pohdin noita kahta nimitystä, Viro tai Eesti. Silloin käytin minäkin tuota venäläisten suosimaa nimeä Eesti, sillä olin töissä Neuvosto-Eestissä. Kun kysyin silloisilta virolaisystäviltäni, kumpaa nimitystä he haluaisivat minun käyttävän, he hyvin diplomaattisesti vastasivat, että kumpikin on oikein. Rivien välistä olin lukevinani, että Viro on kuitenkin se enemmän oikea, sillä se on se alkuperäinen vironkielinen nimitys, joka on kotiutunut myös suomen kieleen. Niinpä yritän puhua nyt Virosta, kuten suomen kielessä suositellaan. 

Toki olin Virossa käynyt jo 60-luvulla, mutta se oli sellaista nuoren miehen seikkailua ulkomailla. Jotain toki jäi mieleeni, mutta eivät ne muistot kovin yleviä olleet. Eivät neuvostoliittolaisten kannalta, niin kuin eivät myöskään pääasiallisesti juopottelevien viinaturistienkaan kannalta. Mitään kulttuurimatkoja ne eivät totisesti olleet. Suomalaisten rakentama Viru-hotelli oli myös suomalaisten suosima juopottelupaikka.

 
60-luvun lopulla ja osin 70-luvulla sain sitten kunnian edustaa suomalaista nyrkkeilyurheilua tuossa eteläisessä naapurimaassamme, ja silloin alkoi hahmottua jo jonkinlainen käsitys laulavasta ja soittavasta kansasta, joka ei halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Pääosin pakkosiirretty venäläinen väestö koettiin miehittäjinä ja miehittäjien jälkeläisinä.

Vuonna 1987 alkoi tuo mainitsemani projekti, ja sen aikana sain nähdä Viroa ikään kuin sisältä käsin, vaikka en oikeastaan asunut siellä. Venäläiseen ajokorttihakemukseen merkittiin kyllä, että kotipaikkani on Sillamäki. 

 
Olin kerralla pitkiä aikoja Virossa ja työskentelin sekä virolaisten, venäläisten että suomalaisten kanssa. Tutustuin sekä mahtaviin mafiapomoihin että myös virallisiin neuvostovallan edustajiin. Miellyttävimmät ihmiset löytyivät ehkä ihmiskunnan äärilaidoilta. Rehelliset mafiamiehet sekä ortodoksiset nunnat, joita löytyi Kuremäen luostarista. En voi väittää tutustuneeni näihin nunniin ikinä, mutta tapasin heitä ensimmäisen kerran jo joskus 80-luvun alkuaikoina, kun vierailin paikalla suomalaisen nyrkkeilyjoukkueen kanssa. Mafiamiehillä ja nunnilla tuntui olevan yksi yhteinen tekijä: molempien sanaan saattoi luottaa. Melkein jokaisella vierailullani Virossa olen poikennut luostarissa, ja vaikka siellä ei enää ole yhtään tuttua, on siellä edelleen se sama lämmin henki, joka vallitsi jo 80-luvulla. Samat vanhat polttopuupinotkin näyttivät samoihin kekoihin ladotuilta, vaikka en usko, että ovat säilyneet polttamatta nämä vuosikymmenet.

 
Tosi upeat pääkirkot ja useat tsasounat saavat aikaan varsin juhlallisen tunnelman, ja rakentamamme tsasouna tuntuu tosi vaatimattomalta kyhäelmältä näihin pyhiin rakennuksiin verrattuna. Sama uskonnollinen henki löytyy kyllä molemmista.






Näillä menneillä matkoillani kuulin myös väitteen, että alueella olevat pyhät lähteet olivat paikkoja, joissa kastautuminen auttoi moniin vaivoihin. En ole kuitenkaan koskaan itse kokeillut ja kokenut tuollaista ihmeparantumista. Väitetään kuitenkin, että myös tuon veden juominen toimii monien lääkkeiden tavoin ja parantaa sairauden kuin sairauden. Veden parantavaan voimaan en kai usko, mutta sen ymmärsin, että ei siitä haittaakaan ole. Kokeilin siis lähteen vettä minäkin, ja ainakin se oli kylmää ja raikasta, joka teki tosi kuumana päivänä ihan hyvää. 





Olen sairastanut Suomessa tuulimyllyjen aiheuttamaa vibroakustista oireyhtymää, jolle saksalaiset ovat antaneet tautiluokituksenkin (T75.2), ja melkein luulin jo, että sairaus katosi tuolla reissulla, sillä oireet hävisivät lähes kokonaan. Suomalainen tuulivoimayhtiö on julistautunut saksalaisia lääkäreitä etevämmäksi väittäessään, että nuo häkkyrät eivät aiheuta sairautta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos on tautiluokitus, on myöskin tauti.

Liekö oireiden häviämisen syynä sitten tuulimyllyjen vähäisyys vaiko tuo pyhä vesi, mutta niin vain kävi. Toivoa sopii, että nuo oireet eivät palaa, vaikka joudunkin hetken vielä olemaan täällä myllyjen tulilinjalla.



lauantai 30. heinäkuuta 2016

Narvan taistelu ja Tarton rauha




Narvan taistelu ja Tarton rauha - historiallisia tapauksia nuo molemmat. Ihan itse saatiin taas
ne kokea, kun oltiin katsastamassa asuntoja Virossa. Toki nämä taistelut ja rauhat tapahtuivat perhepiirissä, kun Pirjon kanssa oltiin eri mieltä niin ajoreiteistä kuin myös asumismukavuuksista. Puoli päivää etsittiin Tallinnassa asunnonvälittäjää, jonka kanssa oli tehty treffit, mutta aina vaan koettiin sama ihme: kun itään lähdettiin ja hetki ajeltiin, niin taas tultiin lännestä takaisin Tallinnaan. 


  
Lopulta siten kyllästyttiin ja ajeltiin ensimmäiseen vaihtoehtoiseen kaupunkiin Loksaan. Siellä oli kolmekin asuntoa, joita piti katsastaa. No ei tietenkään se niin mennyt, sillä oikeasti päästiin sisään vain yhteen, jota omistaja tuli esittelemään. Se oli tosi miellyttävä sekä huoneistona että myöskin rakennusympäristöineen, mutta pientä pintaremonttia tarvitsisi. Säälitti myös siellä asuva perhe, joka oli selkeästi häätöuhkan edessä. Varmasti se vaikuttaa päätökseen, jos nyt sitten lopulta päättäisimme tämän asunnon ostaa. Oikeastaan olimme jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että tämä tai ei mitään.



 



Loksan edut olivat ehdottomasti tosi kaunis luonto, puistomainen ympäristö eikä yhtään tuulimyllyä. Niistä suurin osa virolaisista tuntui olevan kanssani samaa mieltä: täysin tarpeettomia häkkyröitä, joiden tuotto on suunnilleen nolla.

Loksasta ei tietenkään löydetty paikkaa, johon päänsä kallistaisi, joten sitten vaan kohden seuraavaa isompaa kaupunkia, joka näytti olevan Rakvere. Ja löytyihän sieltä kodikas pieni hotelli, josta moni suomalainen majoitusliike saisi mennä oppia hakemaan. 



Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Narva-Joensuuhun, koska halusin esitellä Pirjolle paikan, josta oli joskus yrittänyt leipääni repiä. Tiukassa oli leipä silloin maailmalla, kun elettiin vielä Neuvostoliitto-nimisessä työväestön paratiisissa. Kivahan tuolla oli nyt ajella ja näyttää, että paratiisihan se oli, ainakin luontonsa puolesta. Leipäkin oli vähän löyhemmässä kuin silloin lähes 30 vuotta sitten. Todistettiin tämäkin, kun muutamalla sentillä ostettiin piirakoita rantakauppiaalta. 


 




  


Narva-Joensuussa ei sitten kauemmin viivyttykään. Heti kun Pirjo oli järkytyksestä toipunut, jatkettiin vähän joen vartta ylöspäin, melkein vieressä sijaitsevaan historialliseen Narvan kaupunkiin, jossa yövyttiin sitten venäläisessä, mutta melko tasokkaassa hotelissa.





 
Jotta tämä risteily siis olisi ollut täydellinen, piti tietysti pistäytyä jo Neuvostoliiton aikana tunnetussa Kuremäen luostarissa. Kuremäen luostari oli Neuvostoliiton ainoa nunnaluostari. Vaikka muutoin varsin kristinuskon vastainen neuvostojärjestelmä pyrkikin systemaattisesti tuhoamaan kaikki muut uskonnot paitsi kommunismin, luostarilaitos onnistui pysymään pystyssä koko ateistisen järjestelmän ajan. Nykyisin luostarit ovat varsin loistokkaita laitoksia, joissa kannattaa vierailla, olitpa sitten uskovainen tai et.




Jonkin verran helpotti ajatus, että löytyisipä vielä asunto tai ei, niin ratkaisu oli joka tapauksessa tehty. Ratkaisu siis siinä mielessä tehty, että jos Viroon, niin Loksaan. Jos taas Suomeen, niin sitten Lahteen. Tulihan tässä taas uusi pulma, kun jo matkalla oli saatu lahtelainen tarjous, joka koski erään Pirjon ystävättären asuntoa. En minä aivan tumpelo ole viron kielessäkään, mutta kieltämättä Suomessa kieliongelmat olisivat vieläkin vähäisemmät. En nyt juurikaan välitä imgohaitasta, vaikka olenkin hehkutellut Viroon muuttoa ja se ei nyt sitten toteutuisikaan. 

 
Tätä kirjoittaessani en ole vielä päätöstä tehnyt, mutta varmasti jonnekin muutetaan, sillä kuten kaikki näkevät, talon olemme panneet myyntiin ja tavaraa saa tulla ostamaan 20 -21.08. Huutokauppa on sitten joskus myöhemmin ja loput lahjoitetaan Pääkköselle.

Näin se sitten menee. Ei tullut Kalajoelle minun hautapaikkaani, mutta jonkinlainen muistomerkkihän tuo tsasounakin on. Sen tulevaisuus on vielä täysin avoin, mutta eiköhän Herramme jonkin ratkaisun keksi, onhan hän hoidellut isompiakin projekteja. Itse käski tämän rakentamaan, niin että kyllä se siitä.



lauantai 23. heinäkuuta 2016

Oululaista nyrkkeilyhistoriaa


Tulipahan tuulahduksia menneiltä ajoilta, kun olimme saaneet kutsun menestyksekkään nyrkkeilyvalmentajan Matti Lanton syntymäpäiville. Niin se vaan maailma muuttuu… tilaisuudessa oli useitakin varsin menestyneitä nyrkkeilijoitä, vaikka en osaa heistä edes tuntenut. Varmaan olisi pitänyt tuntea, sillä eräskin heistä kertoi tuleensa 9 vuoden ikäisenä nyrkkeilykouluun, jota minä vedin. Tämänkin kaverin meriittilistalla on neljä SM-titteliä ja hopeamitali.

SM-mitaleja suuremmaksi saavutuksekseni laken kuitenkin sen, että nyt 50 vuotta täyttänyt Matti oli ollut valmennettavani, ja olin onnistunut syöttämään hänelle oman kokonaisvaltaisen käsitykseni nyrkkeilystä ja urheilusta yleensäkin. Näitä ajatuksia sitten kuulin toistettavan pitkin iltaa näiden entisten nyrkkeilijöiden suusta. ”Pää on kuin kristallipallo, sitä pitää suojella” oli eräs mielilauseitani, sillä olen aina painottanut, että elämä jatkuu nyrkkeilyuran jälkeenkin ja että on tärkeää varautua siihen, mitä sitten kun mittarissa on esimerkiksi 30 vuotta.

 


Matti Lantto ei ole suurin saavutukseni, eikä edes ainoastaan minun saavutus, sillä sen sain huomata tutustuessani Lanton suurenmoiseen sisarusparveen, joista osan jo tunsin ennestään. Jos olisin valmentanut olympiavoittajan, en tiedä olisiko se suurempi saavutus kuin se, minkä olen saanut aikaan valmentaessani Matista sen ,mikä hän nyt on. Hieno ja rehellinen ihminen. Nuo ominaisuudet ovat varmasti lähtöisin jo kodista, mutta en minä niitä ainakaan pyrkinyt kumoamaan. Minä opetin Matille nyrkkeilytaidon ja muutamia valmennuksen periaatteita.

Näin jälkikäteen asioita pohtiessani tuli mieleen monia muitakin ”hoivassani” olleita poikia. Melkein kaikki oppivat nyrkkeilemään ja monet myös elämisen taidon. Pikkusen otan piikkiini myös hyvin nyrkkeilyssä menestyneen Juha Rantalan menestyksen myös muutoin elämässä. Hänestä tuli aikoinaan Suomen nuorin tohtori, joka nyt on Kalifornian Piilaaksossa ja valitettavasti osa sitä maastamuutoa, jota periaatteessa vastustan. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että maastamuutto on monin verroin suurempi ongelma kuin maahanmuutto.

Toki olen itsekin tuota periaatetta rikkonut asuessani kahdessakin erässä ulkomailla, eikä omankaan nyrkkeilyurani jälkeinen aika aivan selvillä ollut. Toki minä pidinkin, parista SM-mitalista huolimatta, itseäni vain nyrkkeilyn harrastajana ja opiskelin kyllä myös nyrkkeilyaikana. Varsinaisen opiskelun suoritin kuitenkin vasta urani jälkeen ja monet ”viisauksistani” opin omista erehdyksistä. Ehkäpä minäkin olin sen verran saanut oppia kodistani, että en yleensä ruvennut puolustelemaan tekemiäni virheitä, vaan mietin, olenko tehnyt väärin ja jos olen niin miten.

Niin ne vuodet vaan vierivät ja kaverit vanhenevat J

Olisin minä mielelläni nähnyt muitakin valmennettaviani, mutta kiva, että edes tämän verran. Tosi kiitollinen olen Matille, että hän jatkoi aloittamaani työtä Oulussa ja Kiimingissä. Tiedän Matin vaikeudet, sillä olen ollut vuosikymmenet mukana urheilussa, urheilupolitiikassa sekä myös puoluepolitiikassa. Käsittääkseni suomalaisten kokonaisvaltainen heikkous tässä kaikessa on henkilökohtainen pyrkyryys. Se saattaa olla urheilijalle hyvä ominaisuus, mutta haittaa ehdottomasti kokonaisvaltaista kehitystä niin urheilussa kuin yhteiskunnassa yleensäkin.

Jotenkin tuli noilla syntymäpäivillä sellainen olo, että taas on yksi elinkaari laskeutumassa kohden päätepistettä. Mattikin vanhenee, eikä oikein minun silmiini satu hänen työnsä jatkajaa.

Tämä kausi sai alkunsa 80-luvulla, kun Oulun Tarmo kielsi Lapin Lukon nyrkkeilijöiden osallistumisen joihinkin pikkukilpailuihinsa, minun käsitykseni mukaan poliittisista syistä. Päätimme silloin parin kaverini kanssa, että Ouluun on saatava myös poliittisesti sitoutumaton nyrkkeilyseura, ja niinpä me perustimme Oulun Nyrkkeilyseuran, joka kai toimii edelleen. Kuten Suomessa tapana on, hajosi tämäkin seura minun jälkeeni moneenkin kertaan.

Ehkä tuota kokonaisvaltaista nuorisokasvatusperiaatetta eivät ihan kaikki hyväksyneet. Eihän siitä saa valmentaja samaa mainetta ja kunniaa kuin menestyneiden kilpanyrkkeilijöiden kasvattamisessa. Se antaa kuitenkin hyvän olon. Luulenpa vaan, että olen tohtori Juha Rantalasta yhtä ylpeä kuin olisin jostakin olympiavoittajasta.