torstai 27. helmikuuta 2014

Siirtolaiset ja pakolaiset


Olen seurannut näistä kahdesta termistä syntynyttä väittelyä netissä.  Kyse on niistä karjalaisista, jotka joutuivat jättämään kotiseutunsa.  ”…jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”, tosin varsin nuorena, kun satuin syntymään samana päivänä kun venäläisten suurhyökkäys alkoi.  Minä olen selvästi pakolainen, koska viime hetkellä onnistuimme pakenemaan sodan jaloista syntymäkaupungistani Pitkärannasta, joka jäi Neuvostoliiton haltuun. Pari muutakin kaupunkia onnistuivat venäläiset valtaamaan, mutta eivät likikään niin suuria alueita kuin Neuvostoliitolle luovutettiin rauhansopimuksella.

Henkilökohtaisesti olen vakuuttunut, että rajaneuvottelijamme olivat hieman munattomia miehiä luovuttaessaan Neuvostoliitolle alueita, joita he eivät onnistuneet valtaamaan.  Valtasivat siis kynällä, koska sota oli varmasti väsyttänyt jo molempia osapuolia, eikä suomalaisetkaan enää halunneet jatkaa kahinaa. Ei riittänyt usko, että sama haluttomuus oli vallalla Neuvostoliitossakin, joten hieman uhittelemalla Neuvostoliitto onnistui piirtämään rajan siihen missä se nyt on.  Näiltä kynällä vallatuilta alueilta pois siirtyneet karjalaiset eivät siis tosiasiallisesti olleet pakolaisia, vaan siirtolaisia.  Tästä seikasta aiheutuu tämä nimitysten sekaisuus.  Toki Karjalaan myös voitiin jäädä, josta minulla on omassa suvussanikin todisteita. Minulla oli vielä 90-luvulla serkku Pietarissa, jonka poika Juri asuu tietojeni mukaan nyt Lahdessa, jonne hän pääsi siirtymään perestroikan aikoihin. Karjalaan jääminen oli kuitenkin erittäin harvinaista.




Sodan seurauksena suomeen siirtyneet karjalaiset, ainakin minun kotiseudullani Keski-Suomessa, käyttivät toisistaan yksiselitteisesti nimitystä siirtolainen. Tämä nimitys piti yksiselitteisesti sisällään sekä pakolaiset että siirtolaiset. On todennäköistä, että asiaan vihkiytymättömät ulkomaalaiset sotkevat nämä kaksi ihmisryhmää keskenään.

Karjalaisuus sinänsä on erittäin merkittävä ryhmä ihmisiä, jotka kaikki eivät suinkaan ole olleet suomalaisia. Karjalaisilla oli mm. oma kieli ja monet heistä olivat ja ovat edelleen venäläisiä, tai neuvostokansalaisia, niin kuin silloin sanottiin. Erittäin suuren ihmisryhmän muodostavat myös ne karjalaiset, jotka aina ovat asuneet Suomen puolella.  Tällä hetkellä he luultavasti muodostavat enemmistön Suomen karjalaisväestöstä. Paikallisissa Karjala-seuroissa he kuitenkin ovat vähemmistönä, koska mm. nämä yhteiset sotakokemukset puuttuvat. Sen lisäksi Karjala-seuroissa on mukana toisen polven siirtolaisia.

Tämän asian haluaisinkin tuoda esille. Suurin osa nyt elävistä karjalaisista on aina asunut Suomessa, tässä joukossa myös nykyinen Karjalan liiton puheenjohtaja kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström.  Heidän varassaan on koko liiton toiminta ihan lähiaikoina.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Politiikan kummajaiset

Olen minä politiikassa saanut kaikenlaista kokea ja nähnyt jos jonkinlaisia kummajaisia. Osa heistä on aidosti asiaansa uskovia, mutta suurin osa poliittisia nousukkaita, joita yhteinen etu kiinnostaa varsin vähän.  Heihin en nyt kuitenkaan paljon viitsi paukkuja tuhlata, vaan keskityn puolueisiin, joihin en missään nimessä millään ehdoilla saattaisi liittyä. Olen näistä puolueista puhuessani käyttänyt nimityksiä ”yhden asian liike” tai epäpolitiikkaa. Toki politiikassakin on asioita, joita pidän vähintään kansallisen edus vastaisina.

Nyt siis nämä yhden asian liikkeet, joita ovat kristilliset, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP, juuri tuossa järjestyksessä.

Pidän kyllä itseäni tosi kristillisenä. Tästä syystä en hyväksykään ajatusta, että joku puolue omii ajatuksen, joka pitäisi olla kaikkien puolueiden ohjesääntönä. En tosin ole ollut kaikkien puolueiden puoluekokouksissa, mutta ainakin perussuomalaisilla näyttää olevan tapana aloittaa kokouksensa rukouksella. Se on kaunis tapa, ja toivonkin, että se ei olisi pelkkä tapa. 


Älkää nyt kristillisen liiton edustajat pyytäkö minua ehdokkaaksenne tulevissa vaaleissakaan. Vastaan nyt kerralla. En koskaan halua myydä kristillisyyttäni politiikan alttarille.

Ihan hullulta tuntuu ajatus, että vihreä liitto pyytäisi minua ehdokkaakseen, niin paljon olen puhunut näiden ajatusten epärealistisuudesta. Tässä pätee varmasti sama kuin edelläkin. Vihreät ajatukset kuuluvat kaikille puolueille, mutta politiikka on paljon muutakin kuin liito-oravien suojelua ja homojen oikeuksia. Kyllä tässä on kyse todellisesta yhden asian liikkeestä.


Tässä neljän puolueen listassa Vasemmistoliitto tekee sen poikkeaman muihin nähden, että se todella on puolue. Epärealistinen ja epäisänmaallinen puolue, jota ainakin minä pidän ajatuksiltaan hyvin vallankumouksellisena. Se ei ole ihan kommunistinen, mutta sinne päin. Vasemmistoliitolla ei ole mitään selvää agendaa, vaan ministeri Arhinmäki tuntuu hyväksyvän kaiken, mitä kokoomus sanelee, kunhan hänen ministerin pallinsa ei huoju. Toivottavasti se kaatuu seuraavien vaalien jälkeen. En koskaan voisi edustaa niin jumalatonta ja epäisänmaallista puoluetta.

 
Sen verran huono on tämä minun pakkoruotsini, että tuskin on pelkoa siitäkään, että RKP ravaisi perässäni ehdokas-sopimuksen kanssa ennen seuraavia vaaleja, mutta jos juoksisi, niin turhaan juoksisi.  Vanha mieshän minä, mutta sen verran aina pakoon pääsisin, että mikään mahti maailmassa ei saisi minua pönkittämään tätä selkärangattomien kielipuoluetta. Näin tohdin sanoa, sillä siitähän todella on kysymys. Olipa asia mikä tahansa, niin sitä kannatetaan, jos se antaa jonkinlaisen edun ruotsin kielelle. Nämä ”mamut” eivät ole kotoutuneet 500 vuodessakaan, joten ei se kotouttaminen ihan helppoa ole. 


Toivottavasti uusi hallituksemme tulee olemaan niin vahva, että se ei tarvitse tällaisia joo-joo-miehiä tukemaan huonoja päätöksiään. Niin kauan kuin hallitus tarvitsee RKP:tä, se tunnustaa kykenemättömyytensä kunnollisiin päätöksiin. Hyvä päätös saa yleensä taakseen eduskunnan enemmistön, eikä siinä tarvita näitä yhden asian liikkeitä.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Sirpalepuolueet

Sirpaleiksi nimitän niitä suomalaisia pienpuolueita, jotka eivät kannatukseltaan onnistuneet ylittämään edes eduskuntaan oikeuttavaa rajaa.  Etupäässä nämä ovat jäänteitä joistakin vanhoista järjestöistä tai puolueista, joilla ei ole todellista merkitystä, vaikka joskus saattaa jotain ideaakin olla puolueen ohjelmassa.
Näitä puolueita en halua asettaa minkäänlaiseen järjestykseen minkään asian suhteen. Yhteistä näille kaikille puolueitten sirpaleille on se, että ne ovat enemmän tai vähemmän jonkun isomman puolueen palasia ja niiden perustajana on joku ns. emäpuolueen jäsen.  Valitettavan usein jotenkin joukkoon sopeutumaton yksilö, jolle ei ole johtajan paikkaa löytynyt tai joka tavalla tai on joutunut hakaukseen puolueen kanssa.  Tämä ei nyt ole mitenkään tavatonta suomalaisessa politiikassa.

On muutamia sirpalepuolueita, jotka ovat puoluerekisterissä, ja esimerkiksi Muutos 2011 on sellainen, joten Perussuomalaisista erotettu James Hirvisaari sai perustettua oman eduskuntaryhmän liityttyään Muutos 2011 puolueeseen. Tosiasiassa se ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että puolue ei edelleenkään ylitä eduskunnan kynnystä.  Minulla kun sattuu olemaan hieman sukulaissuhteitakin tähän puolueeseen, olen vilpittömästi pahoillani, että puolueesta näyttää tulevan ”persuista” pois potkittujen kaatopaikka. Suurelta osinhan puolueen ohjelma on hyvin samanlainen kuin Perussuomalaistenkin ohjelma. Vaikka veri onkin vettä sakeampi ja olen eronnut Perussuomalaisista, en silti halua liittyä tähän epäsosiaalisten porukkaan.  Politiikasta kirjoitan niin kauan kuin kynä pysyy käsissäni ja jaksan tapahtumia seurata. Kun varsinainen puoluesidonnaisuus puuttuu, voin huomattavasti vapaammin käsitellä asioita.  Aktiivi politiikkaan en aio koskaan palata.

Mielessäni ei ole käynytkään, että purkaisin näkemyksiäni kaikista pikkupuolueista, eikä minulla varmaan ole niistä riittävä tietoakaan. Käsityksenäni kuitenkin voin kertoa, että Suomen kommunistinen puolue ja Suomen kommunistinen työväenpuolue ovat melko tarkoin toistensa kopioita. Tarvittiin vain kaksi puoluetta, että kommunismin kuolemaa voitiin surra kahden puoluejohtajan voimin.  Toki puolueet voivat olla myös toistensa kilpailijoita, mutta ihmetyttää vain, mistä ne kilpailisivat. Sen verran viimeisiään vetelee jo kommunismi suomessakin, että eivät ainakaan eduskuntapaikoista.

Köyhien asiallakin näyttää olevan ihan oma puolueensa. Eikös se niin ole, että kaikki puolueet ilmoittavat olevansa köyhien asialla. Erillisenä puolueena se tuntuu vitsiltä, samoin kun nimeä Itsenäisyyspuolue kantava ryhmittymä.

Kun olen käynyt keskusteluja näistä sirpalepuolueista, on asioista hyvin perillä olevalta taholta todettu, että pienpuolueiden menestyksen suurin este on puolueet itse. Ne muodostuvat ihmisistä, joille ei mikään tunnu oikein sopivan, ja jo kolmen ihmisen ryhmä saa aikaan riidan. Sellainen puolue ei voi koskaan menestyä pitkällä aikavälillä.

Kaiken kaikkiaan Suomessa on aivan liikaa puolueita, josta syystä puolueet ovat hyvin toistensa kaltaisia.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Herran valittu kansa


Pieni suomalais-ugrilainen ihmisryhmä oli kokoontunut Volgan mutkaan kuuntelemaan luterilaisen jumalan sanaa. ”Te olette herran valittu kansa”, sanoi luterilainen jumala ja ilmoitti samalla: ”Minä tulen johdattamaan teidät maahan, jossa on tosin hieman lunta ja pakkasta, mutta juuri tästä syystä te saatte olla rauhassa ulkomaalaiselta hapatukselta.  Minä suojelen teitä myös kavalilta ryssiltä,  jotka teitä tulevat vainoamaan, mutta kostakaa se heille inhoamalla muslimeja, älkääkä tunteko mitään sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka jossakin muualla tällä maapallolla ovat joutuneet vainon kohteeksi.”

Niin luterilainen jumala otti kyltin, johon oli kirjoitettu ”Suomi suomalaisille” ja lähti tarpomaan kohden pohjoista metsää.  Tämä pieni ihmisjoukko seurasi tätä kylttiä ja otti sen sanoman omakseen. Lopulta tämä epämääräinen joukkio saapui Laatokka-nimisen järven rannalle, jossa herra puhui kansalle.

”Katsokaa, tämän maan minä annan teille, niin kauas kuin silmä kantaa. Älkää milloinkaan ottako tänne suojiinne muun väriä ihmisiä, tai niitä, jotka nälän tai sodan takia ovat paenneet kotimaastaan, sillä te olette nyt luterilaisen jumalan valittu kansa. Jos satutte näkemään jonkun saamelaisen tain muun epäuskoisen pakanan, ajakaa se niin kauaksi kuin pippuri kasvaa, sillä pippurin kasvattaminen riittäköön heidän elinkeinokseen.”


Menikös se ihan näin ?

Yhä vielä meillä on ihmisiä, jotka uskovat näin tapahtuneen ja vastustavat korvat höröllä lähes kaikenlaista maahanmuuttoa täysin unohtaen sen, että kun tämä vainoojamme ”ryssä” oli kimpussamme, hyvin monet kansat tarjosivat apuaan, kukin kykyjensä mukaan.  Yhä vieläkin yli miljoona suomalaista asuu vieraalla maalla, jonne heidät on toivotettu tervetulleeksi. Tervetulleeksi siksi, että he ovat tuoneet kulttuuria, työvoimaa ja hyvinvointia näihin maihin.

Täysin saman tekisivät myös ulkomaalaiset täällä Suomessa. Kyse on siitä, kuinka me heidän kotouttamisemme pystymme hoitamaan.  Kaikenlainen rasismi heikentää meidän kaikkien mahdollisuutta hyödyntää tätä voimavaraa. Saman tekee tosin myös kotouttamisohjelmien vastainen ”hössöttäminen”, joka vaikeuttaa asiaan vihkiytyneiden ihmisten työtä. Ensimmäinen ja tärkein asia on kielen oppiminen. Vasta sen jälkeen voidaan heidän ammattitaitonsa hyödyntää, ja he voivat sijoittua työmarkkinoille ammattitaitoaan vastaavaan työhön.  On todella väärin, että joku Moskovan yliopiston professori joutuu lakaiseman katuja vain siksi, että joku ”hyväntahtoinen” ihminen on hänelle sen työn osoittanut.

Totta on, että ulkomaalaisten kotouttaminen maksaa, mutta se ei maksa likikään niin paljon kuin maksaa esimerkiksi Suomeen syntyneen suomalaisen kasvattaminen työikäiseksi ja ammattitaitoiseksi.  Totta on myös se, että kaikissa runsaasti ulkomaalaisia vastaanottaneissa maissa on elintaso kasvanut räjähdysmäisesti.

Täällä Suomessa on hymistelty Sveitsin kansanäänestyksen siirtolaisvastaista päätöstä.  Vain harva suomalainen tietää, että tämä oli jo vähintään kolmas tällainen päätös, joka on aina jouduttu perumaan. Harva suomalainen myös tietää, että Sveitsissä kansan neljännes on jo ulkomaalaisia, joten tilannetta ei voi ihan verrata Suomeen.  Ja tosi harva tietää, että juuri nämä ”mamut” ovat tehneet Sveitsistä yhden maailman rikkaimmista valtioista.   

perjantai 21. helmikuuta 2014

Reeperbahn


  
 
Kirkosta suoraan tuolle maailmankuululle ilokadulle. Tuuli ja viima olivat päällimmäinen kokemus, kun sinne sitten lopulta osattiin, jännittävän ”metroristeilyn” jälkeen. Olihan me ajettu katu päästä päähän jo ensimmäisenä Saksan päivänämme, mutta enhän minä tollero mitään erikoista huomannut. Sitten kun varta vasten mentiin tätä ”ihmettä” katsomaan, kiinnitin kyllä huomion toppahousuissa värjöttävään nuorten naisten ryhmään. Jos minulle ei olisi kerrottu, että siinä nyt ovat nuo paljon puhutut ilotytöt, olisin ollut vakuuttunut, että kyseessä on joku koululaisten luokkaretki. Eivät nuo nuoret naiset oikein huorilta vaikuttaneet.

 

Kadun varrella oleva poliisilaitos valvoi, että tytöt eivät tulleet paikalle ennen kuin vasta heille sallittuna aikana. Kadun varrella oli nimittäin useita ihan tavallisia teattereita, joissa käyvää yleisö kai haluttiin suojella tältä järkyttävältä kokemukselta.  Järkyttäväähän se on, jos syntinen huoralauma näyttää samalta kun kilttien koulutyttöjen ryhmä. Hämmästynyt olin minäkin, mutta en nyt aivan järkyttynyt.  Kuulin myös, että ihan tavallinen kansa vietti aikaansa tällä varsin suositulla kansan kadulla. Tavallinen saksalainen ei edes ymmärtänyt, että kadussa oli jotain erikoista.


Itse asiassa ei tässä kadussa ollutkaan mitään erikoista. Ihan tavallisia kahviloita ja hampurilaisravintoloita, joissa mekin kävimme haukkaamassa iltapalaa. Kuulin kyllä, että näitä varsinaisia punaisten lyhtyjen paikkoja oli useilla poikkikaduilla. Näillä poikkikaduilla pesi myös muuta alakulttuuria, eikä sinne tavallisen turistin ollut suositeltavaa mennä.

Valitettavan usein turistit ja muut Hampurin kävijät hakeutuvat juuri näihin paikkoihin.


Satamasta keskikaupungille kulkeva metro pysähtyi myös pysäkillä nimeltä Reeperbahn, joten olisikohan tästä keksineet merimiehet nimen hurjille ”seikkailuilleen”. Näin syntyi sitten hieman arveluttava nimi jokseenkin tavalliselle suurkaupungin kadulle.   Samantapaisen ilmiön olin havainnut aikanaan Tanskan ja Hollannin pääkaupungeissa. Voihan se tietysti olla niinkin, että olen sen verran seniili, että en enää huomaa kaikkea sitä, mitä moni muu huomaa. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että pidän joitakin asioita niin tavallisina, että en näe niissä mitään erikoista.

No kyllä minä annoin itselleni kertoa, että tuo samainen tyttölauma vaikuttaa kesäisin aika paljon ”aurinkoisemmalta”, mitä sillä sitten tarkoitettaneenkaan.

Tosiasia on, että jos joutuisin jotenkin rankkaamaan maailmalla näkemäni ns. pornokadut jonkinlaiseen järjestykseen, ei Reeperbahn sopisi top kolmoseen, vaikka melko varmasti ohittaisikin Jyväskylän Väinönkadun.

Tosiasia lienee, että monet näistä paljon puhutuista kaduista ovat paljon mainettaan parempia. Eivätkä useinkaan niin syntisiä kuin syntiä romantisoivat ihmiset haluaisivat niiden olevan.