Olenkohan jotenkin tärähtänyt?

Tiedän toki, että tietomääräni tällaisenaankin on varsin riittävä näin eläkkeellä ollessa, eikä minulla oikeasti ole mitään tarvetta ammentaa enempää osaamista miltään elämän alueelta. Taidan kuitenkin olla kuin se paljon puhuttu rikas mies, joka aina vaan tarvitsee lisää rahaa, eikä mikään tunnu riittävän.

Olin aikanani urheilija ja nyt olen miettinyt, että asetinko itselleni liian alhaiset päämäärät. Olin nyrkkeilijä ja halusin vain kerran elämässäni otella kunniakkaasti Messuhallissa, joka nykyisin tunnetaan nimellä Töölön kisahalli. Siihen päämäärään pääsin melko pian ja sain jopa jotakin mitalejakin. Olin ihan hyvää kansallista tasoa, ja vasta nyt vanhempana olen oivaltanut, että mahdollista olisi ollut nostaa rima paljonkin korkeammalle. Nuorempana en tuntenut siihen tarvetta ja nyt vanhempana se tilaisuus on auttamattomasti ohi.

Oppikoulua en onnistunut käymään loppuun, vaan tieni kulki ammattikoulun kautta teknilliseen kouluun ja sitä kautta minusta tuli sähköteknikko. SM-kisojen mitalisti ja nuorten mestari ei tietenkään ollut mikään huono urheilija.  Myös sähköteknikon ammatti oli ihan hyvä ammatti ja työskentelinkin alalla vuosikausia.  Olin saavuttanut jopa alallani korkeimman pätevyyden, eli A-ryhmän urakointioikeudet. Yleensä tuo pätevyys kuului vain insinööreille, ja minä taisin olla ensimmäisiä teknikoita, jolle nuo oikeudet myönnettiin. Lähelläni oli kuitenkin akateemisesti sivistyneitä ihmisiä, joten tunsin hieman alemmuudentunnetta tuossa seurassa. Vanhempani eivät tosin olleet erityisen koulutettuja, mutta minulle oli jo pienenä iskostettu opintojen tärkeyttä. Jotenkin vain tuntui, että ei nuo saavutukseni mihinkään riitä.  Kun aikoinani lopetin urheilun, alkoi ”menestymättömyys” kalvaa mieltäni, ja kun minulle sitten tarjoutui tilaisuus insinööriopintoihin, tartuin syöttiin. Teknikkopohjalta insinöörin tutkinto ei kovin paha pala ollutkaan, joten suoritin tuon tutkinnon kolmessa vuodessa ja vieläpä niin hyvillä arvosanoilla, että jäi pikkusen jano lisäopintoihin.

Opiskelu oli ollut minulle aina helppoa, ja kun Tampereen teknillinen korkeakoulu ilmoitti muuntokoulutuksesta  insinööristä diploomi-insinööriksi, menin myös noihin pääsykokeisiin, vaikka en enää ollut varma, haluanko jatkaa. Halusin kuitenkin nähdä, miten menestyisin kokeissa. Kun sitten sain oppilaitoksesta ilmoituksen, että minut oli valittu jo ensimmäisten joukossa, kävi kiusaus liian suureksi. Opiskelu ei enää ollut koulumuotoista, vaan monella muotoa paljon vapaampaa, vaikkakin ehkä vaativampaa. Vaikka olin jo ikämies, taisin suorittaa varsinaiset opinnot hyvin pian. Diplomityöni tein sitten jo työn ohessa.

Kieltämättä minua oli auttanut vankka ammatillinen kokemus, enkä kovin hankalana pitänyt muuta kuin kieliä, enkä mitään tankeroenglantia halua puhua vieläkään.  Jos manasin urheilijauran lopetettuani, että olin jo liian vanha hamuamaan lisää, niin nyt oli hieman erilainen tunne. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä halukkaampi olin oppimaan lisää.

Olin valmis diplomi-insinööri ja työskentelin Kokkolassa kouluttajana, kun päätin viedä putken loppuun. Pääsin Vaasan yliopistoon tohtorikoulutukseen ja kerkesin joitakin kursseja suorittamaankin, kun sydän sitten petti. Siinä meni opinnot ja motiivi, mutta nykylääketieteen avulla selvisin.

Nyt vuosikymmeniä tämän jälkeen olen taas ajatellut koko elämääni. Olen ollut myös nyrkkeilyvalmentajana, ja monet valmentamani nyrkkeilijät ovat menestyneet myös elämässään hyvin.  Ehkä koulinkin poikia ja tyttöjäkin muuhunkin kuin nyrkkeilykehään. Eräästä tuli jopa Suomen nuorin tohtori.

Toki olin ylpeä tuosta pojan saavutuksesta, vaikka en oikein osannut siitä poimia itselleni palaakaan. Se sai minut kuitenkin taas ajattelemaan.

Juha oli Suomen nuorin tohtori, mutta minusta voisi tulla Suomen vanhin. En toki tiedä, kuinka vanhana joku on väitöksensä tehnyt, mutta voisinkohan kuitenkin yrittää.

Olen syvästi tietoinen, että siitä ei ole mitään taloudellista hyötyä näin eläkemiehelle, nyt ei ole ainakaan tuo sama este, joka oli urheilu-urallani.  Olen vakaasti sitä mieltä, että en ole liian vanha.  Olenko, vai en - sen saa päättää yliopisto, sillä tämän ”kotona-epidemian” jälkeen aion kysellä yliopistoilta, voinko vielä väitellä tohtoriksi.  Minulla olisi parikin tutkimuskohdetta valmiina.  Olisihan se motivoivampaa tutkiakin, kun se johtaisi johonkin.

En toki luule olevani mikään Nobel tai Edison, mutta ihan varmuudella tiedän, että minuakin tyhmempiä on saanut tuon lakin päähänsä.

Rasistinen Suomi

Suomi ei todellakaan ole mikään mallimaa siirtolaisille, ulkomaalaisille eikä pakolaisille. Sopeutuminen tänne on tosi vaikeaa, varsinkin jos tulet maasta, josta olet joutunut pakenemaan. Tämä ei johdu pelkästään ihonväristä, mutta oletettavasti se vaikuttaa asiaan.

 Minulla on henkilökohtaisia kokemuksia suomalaisesta rasismista, vaikka olen syntyperäinen suomalainen.

Käytän itsestäni nimitystä ”Karjalan pakolainen”, koska todella olen sellainen, vaikka sodan jälkeen syntyneet sukupolvet ovat pyrkineet vesittämään tuon termin. Tosiasiassa nykyisen rajan takaa evakuoitiin paljon ihmisiä, mutta meitä pakolaisiakin oli suuri joukko. Meitä karjalaisia tuli tänne Kanta-Suomeen lähes puoli miljoonaa, ja poikkeuksetta jouduimme myös rasismin uhreiksi.

Minua, samoin kun muitakin karjalaislapsi nimiteltiin ”ryssän lapsiksi.” Mutta siihen aikaan jopa opettajat syyllistyivät epäoikeudenmukaiseen käytökseen, vaikka eivät tuota nimitystä käyttäneetkään. Se näkyi kuitenkin kaikenlaisessa syrjinnässä ja jopa arvosanoissakin.

Romanit ovat toinen väestönosa, joka on joutunut rasismin kohteeksi. En tiedä, missä määrin tämä on heidän omaa syytään, mutta kaikki minun tuntemat romaanit ovat ihan kunnollisia ihmisiä, ja uskonkin, että suurin osa ihmisten asenteesta johtuu ennakkoluuloista. Toki minä yleensäkin seurustelen vain ”kunnollisten” ihmisten kanssa, eikä rodulla ja ihonvärillä ole mitään tekemistä siinä asiassa.

Romaninuorten neuvoston puheenjohtaja Leif Hagert kaipaakin romaninuorille esikuvia. Valitettavan usein moni romaninuori saa kokea vain syrjintää jo varsin nuorena, eikä se voi olla vaikuttamatta elämään. Monet nuoret jopa häpeävät taustaansa.

Kun tätä taustaa vasten ajattelee maailmaa, ei liene varsin suuri ihme, että minusta on tullut rasismin vastustaja. Tietysti asiaan on vaikuttanut myös muut elämänkokemukseni ja tutustuminen syrjittyihin ihmisiin, mukaan lukien ulkomaalaiset. 

Miksi esimerkiksi Aki Louhimiehen ohjaamassa elokuvassa Tuntematon sotilas ei ollut mukana yhtään romania, vaikka he taistelivat siinä kuin muutkin suomalaiset? 

Moni nuori pohtii, että jos harjoittelupaikka on mahdoton löytää, onko järkevää kouluttautua ammattiin?

Heikot tulevaisuuden näkymät saavat usein nuoren luopumaan jatko-opinnoista, vaikka useimmat ovat kyllä suorittaneet oppivelvollisuuden. 

Suomalinen rasismi vaikeuttaa myös ulkomaalaislähtöisten Suomeen muuttaneiden kotoutumista ja jopa työllistymistäkin, vaikka useimmat heistä olisivat tosi hyviä työntekijöitä.  On kuitenkin totta, että pitkällä aikavälillä he kuitenkin työllistyvät opittuaan tämän meidän vaikean kielemme, ja yleensä heistä tulee hyödyllisiä kansalaisia.  Luulen, että minusta ”ryssän lapsestakin” tuli sellainen.

Tuntuu aika pahalta ajatella, että Suomessakin on poliittinen puolue, jonka kannatus pääasiallisesti perustuu rasismiin ja ihmisten pelotteluun.  Sellaista ei yhteiskunnan tulisi lainkaan sallia, mutta paljonhan me on opittu sietämään.

Onko aihetta ottaa kantaa?

No tietysti kyse on koronasta. Kaikkihan siitä jotain mieltä ovat, ja monet pyrkivät neuvomaan milloin missäkin asiassa niin terveysviranomaisia kuin hallitustakin. Minullakin on monessa asiassa mielipiteitä, mutta nyt ollaan alueella, jossa ei mitenkään ymmärrykseni riitä. Olen vain päättänyt noudattaa viranomaisten neuvoja ja olen karanteenissa niin kauan kuin he vaativat.  Tietääkseni en ole taudinkantaja, mutta en halua myöskään sellaiseksi tulla, joten vältän turhia kontakteja.

Kuva: https://www.nihak.fi/fi/korona-info/

 

Jos oikein olen ymmärtänyt, niin meillä Suomessa ei olla kaikkein pahimmassa tilanteessa, ja hallituksemme on toiminut ihan kiitettävästi, vaikka poliittisesti toisinajattelijat muuta yrittävätkin väittää. 

Suomalaisessa politiikassahan on tapana, että oppositio räksyttää, olipa asia mikä tahansa. Selvää on, ettei sellaista hallitusta tulekaan, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Tällä hetkellä meillä on kahdestakin syystä erityisen vaikea tilanne. Ensinnäkin elämme vaikeassa terveydellisessä tilanteessa, ja meillä on oppositiossa puolue, joka on erikoistunut räksyttämiseen. 

Kuten ehkä olette jo huomanneet, että minullakin on taipumusta kritiikkiin, mutta se on oikeaa kritiikkiä. En nimittäin moiti silmät ummessa päättäjiä, vaikka minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä pitäisi tehdä. Jos joku asia on minun mielestäni hyvin, kerron sen myös. 

Olen moneenkin kertaan sanonut, että esimerkiksi SDP ei ole minun mielipuolueeni, mutta olen havainnut, että usein tämäkin puolue esittää aivan järkeviä mielipiteitä. Vaikka hallitus tällä kertaa on demarivetoinen, pidän sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaana hallituksena ja kiitän todella mallikkaasta menettelystä nykyisen pandemian aikana.

”Persut” tietysti räksyttävät tapansa mukaan, mutta kun puolueen jo tunnemme, siitä tuskin kannattaa suuria välittää.

Siten se maailma menee. Me osaamme monia töitä ja tiedämme monia asioita. Usein onkin suurin vaikeus tunnistaa omat kykymme. Ehkä en kuitenkaan ole maailman paras autoilija tai muutenkaan kaikkien alojen ammattilainen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mielipiteitä ei voisi olla. Omia mielipiteitä ei kuitenkaan tulisi pitää totuutena, vaikka joskus ne voivat osua ihan oikeaan.  Ammatti-ihmiset esittävät yleensä faktoja omalta ammattialaltaan, eikä niitä ole syytä kyseenalaistaa, vaikka hekään eivät ole täysin erehtymättömiä. Usein olemme taipuvaisia pitämään totuutena meitä miellyttävää asiaa, vaikka näin ei oikeasti olisikaan.

Mitä minä nyt sitten yritin sanoa?

Vaikka emme ehkä pidä jostakin asiasta, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että se ei olisi totta. Sama asia toimii myös päinvastoin.

Kritiikki on sitä, että näemme sekä hyvät että huonot puolet. Esimerkiksi itseään maahanmuuttokriittisiksi nimittävät ovat vain harvoin kriittisiä. Yleensä kyseessä on maahanmuuton vastustaja, joka näkee kaiken maahanmuuttoon liittyvän kustannuksena. Näinhän ei tietenkään ole, ja niin pahalta kun tuntuukin sanoa, tulee vastasyntynyt suomalainen lapsi yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin yksi maahanmuuttaja. Täysin sama tilanne syntyy, kun Suomessa syntynyt ja koulutettu ihminen muuttaa ulkomaille.

Kritiikki on juuri sitä, että mitalia katsellaan molemmilta puolilta.

Jokainen maasta muuttava suomalainen maksaa yhteiskunnalle, toiset enemmän ja toiset vähemmän.