Olenkohan jotenkin tärähtänyt?

Tiedän toki, että tietomääräni tällaisenaankin on varsin riittävä näin eläkkeellä ollessa, eikä minulla oikeasti ole mitään tarvetta ammentaa enempää osaamista miltään elämän alueelta. Taidan kuitenkin olla kuin se paljon puhuttu rikas mies, joka aina vaan tarvitsee lisää rahaa, eikä mikään tunnu riittävän.

Olin aikanani urheilija ja nyt olen miettinyt, että asetinko itselleni liian alhaiset päämäärät. Olin nyrkkeilijä ja halusin vain kerran elämässäni otella kunniakkaasti Messuhallissa, joka nykyisin tunnetaan nimellä Töölön kisahalli. Siihen päämäärään pääsin melko pian ja sain jopa jotakin mitalejakin. Olin ihan hyvää kansallista tasoa, ja vasta nyt vanhempana olen oivaltanut, että mahdollista olisi ollut nostaa rima paljonkin korkeammalle. Nuorempana en tuntenut siihen tarvetta ja nyt vanhempana se tilaisuus on auttamattomasti ohi.

Oppikoulua en onnistunut käymään loppuun, vaan tieni kulki ammattikoulun kautta teknilliseen kouluun ja sitä kautta minusta tuli sähköteknikko. SM-kisojen mitalisti ja nuorten mestari ei tietenkään ollut mikään huono urheilija.  Myös sähköteknikon ammatti oli ihan hyvä ammatti ja työskentelinkin alalla vuosikausia.  Olin saavuttanut jopa alallani korkeimman pätevyyden, eli A-ryhmän urakointioikeudet. Yleensä tuo pätevyys kuului vain insinööreille, ja minä taisin olla ensimmäisiä teknikoita, jolle nuo oikeudet myönnettiin. Lähelläni oli kuitenkin akateemisesti sivistyneitä ihmisiä, joten tunsin hieman alemmuudentunnetta tuossa seurassa. Vanhempani eivät tosin olleet erityisen koulutettuja, mutta minulle oli jo pienenä iskostettu opintojen tärkeyttä. Jotenkin vain tuntui, että ei nuo saavutukseni mihinkään riitä.  Kun aikoinani lopetin urheilun, alkoi ”menestymättömyys” kalvaa mieltäni, ja kun minulle sitten tarjoutui tilaisuus insinööriopintoihin, tartuin syöttiin. Teknikkopohjalta insinöörin tutkinto ei kovin paha pala ollutkaan, joten suoritin tuon tutkinnon kolmessa vuodessa ja vieläpä niin hyvillä arvosanoilla, että jäi pikkusen jano lisäopintoihin.

Opiskelu oli ollut minulle aina helppoa, ja kun Tampereen teknillinen korkeakoulu ilmoitti muuntokoulutuksesta  insinööristä diploomi-insinööriksi, menin myös noihin pääsykokeisiin, vaikka en enää ollut varma, haluanko jatkaa. Halusin kuitenkin nähdä, miten menestyisin kokeissa. Kun sitten sain oppilaitoksesta ilmoituksen, että minut oli valittu jo ensimmäisten joukossa, kävi kiusaus liian suureksi. Opiskelu ei enää ollut koulumuotoista, vaan monella muotoa paljon vapaampaa, vaikkakin ehkä vaativampaa. Vaikka olin jo ikämies, taisin suorittaa varsinaiset opinnot hyvin pian. Diplomityöni tein sitten jo työn ohessa.

Kieltämättä minua oli auttanut vankka ammatillinen kokemus, enkä kovin hankalana pitänyt muuta kuin kieliä, enkä mitään tankeroenglantia halua puhua vieläkään.  Jos manasin urheilijauran lopetettuani, että olin jo liian vanha hamuamaan lisää, niin nyt oli hieman erilainen tunne. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä halukkaampi olin oppimaan lisää.

Olin valmis diplomi-insinööri ja työskentelin Kokkolassa kouluttajana, kun päätin viedä putken loppuun. Pääsin Vaasan yliopistoon tohtorikoulutukseen ja kerkesin joitakin kursseja suorittamaankin, kun sydän sitten petti. Siinä meni opinnot ja motiivi, mutta nykylääketieteen avulla selvisin.

Nyt vuosikymmeniä tämän jälkeen olen taas ajatellut koko elämääni. Olen ollut myös nyrkkeilyvalmentajana, ja monet valmentamani nyrkkeilijät ovat menestyneet myös elämässään hyvin.  Ehkä koulinkin poikia ja tyttöjäkin muuhunkin kuin nyrkkeilykehään. Eräästä tuli jopa Suomen nuorin tohtori.

Toki olin ylpeä tuosta pojan saavutuksesta, vaikka en oikein osannut siitä poimia itselleni palaakaan. Se sai minut kuitenkin taas ajattelemaan.

Juha oli Suomen nuorin tohtori, mutta minusta voisi tulla Suomen vanhin. En toki tiedä, kuinka vanhana joku on väitöksensä tehnyt, mutta voisinkohan kuitenkin yrittää.

Olen syvästi tietoinen, että siitä ei ole mitään taloudellista hyötyä näin eläkemiehelle, nyt ei ole ainakaan tuo sama este, joka oli urheilu-urallani.  Olen vakaasti sitä mieltä, että en ole liian vanha.  Olenko, vai en - sen saa päättää yliopisto, sillä tämän ”kotona-epidemian” jälkeen aion kysellä yliopistoilta, voinko vielä väitellä tohtoriksi.  Minulla olisi parikin tutkimuskohdetta valmiina.  Olisihan se motivoivampaa tutkiakin, kun se johtaisi johonkin.

En toki luule olevani mikään Nobel tai Edison, mutta ihan varmuudella tiedän, että minuakin tyhmempiä on saanut tuon lakin päähänsä.