Sotavuodet

Kovin tuo otsake on harhaan johtava, sillä en todellakaan aio käsitellä sotavuosia, vaan lähinnä tuon näkemykseni siitä, miten Suomi ylipäätään joutui sotaan. Virallisena lähdekirjana olen kyllä käyttänyt Alpo Rusin kirjaa ”Etupiirin ote”, mutta en ole sitä missään kohden kopioinut, vaan kerron ihan omia käsityksiä ja niitä asioita, joita sodan jälkeisinä vuosina vanhemmilta ihmisiltä kuulin.

Väinö Linna kertoi suurteoksessaan ”Täällä pohjantähden alla” Pentinkulman opettajasta, joka varoitti oppilaitaan tulevasta sodasta ja kehotti heitä päättäväisyyteen ja uhrautuvaisuuteen. Tämä opettaja oli tietysti mielikuvitushahmo, mutta oikeasti tällaisia opettajia olisi voinut olla ja ehkä olikin.

Virallinen Suomi jaksoi uskoa, että Suomi ei ajaudu sotaan, varsinkin kun länsimaiset viestit olivat vahvistaneet tätä käsitystä. Tilanne vaikuttaa juuri tällä hetkellä hyvin samankaltaiselta.

Suomi ei usko sotaan, vaikka Venäjän nykyinen ”keisari” on aivan yhtä sotainen ja vallanhimoinen kuin silloisen Neuvostoliiton hallitsijat. Niinpä kävikin, että talvisota syttyi 30.11.1939. Tosiasiassa se ei tullut yllättäen, vaikka tapahtumiin ei uskonut muut kuin silloinen puolustusvoimien komentaja Mannerheim ja muutamat sotilasasiantuntijat.

Pari päivää ennen sotatoimia Suomi sai jo varoituksen Neuvostoliitolta. Pravda kirjoitti hyvin pahaenteisesti silloisesta pääministeristämme Cajanderista, että hän on kuin variksenpelätin pääministerin paikalla. Neuvostoliitto oli esittänyt monia vaatimuksia Suomelle ja uhkaillut Suomea jopa Puolan kohtalolla, joka olisi käytännössä merkinnyt laajoja puhdistuksia sekä itsenäisyyden täydellistä menetystä. Kun Suomen hallitus edelleen pysyi passiivisena, teki marsalkka Mannerheim omat johtopäätöksensä ja anoi eroa komentajan tehtävästä, valmistautuen Ruotsiin muuttoon. J.K.Paasikivi piti kuitenkin komentajan läsnäoloa välttämättömänä ja sai estettyä Mannerheimin eroaikeet. 

 

Kun vaikutti siltä, että Suomi ei aloita sotaa Neuvostoliiton uhittelusta huolimatta, piti neuvostoliiton keksiä joku keino, millä sota saataisiin näyttämään itsepuolustukselta. Tässä otettiin nyt julkinen propaganda avuksi. 26.11. ilmoitti Moskovan radio, että Suomen tykistö oli ampunut Neuvostoliiton puolelle Mainilan kylässä ja että tämän seurauksena oli kuollut neljä neuvostosotilasta. Pääministeri Molotov luovutti nootin Suomelle. jossa ilmoitettiin, että kyse oli Neuvostoliiton vastaisesta toimesta. Tosiasiassa ei koskaan saatu tietää, oliko ylipäätään kukaan kuollut ja jos oli, oliko kuolinsyynä ollut hinkuyskä, jota siihen aikaa pidettiin varsin tappavana tautina. Suomessa tiedettiin varmuudella, että mitään laukauksia ei koskaan oltu ammuttu. Suomeen hyökkäsi Leningradin sotilaspiirille annetun tehtävän mukaisesti ensin noin 200 000 miestä Karjalan kannakselle ja lisäksi muille Karjalan alueille 130 000 miestä, sekä Suomen vyötärön kohdalle noin 65000 miestä. Ylivoima vaikutti todella murskaavalta, varsinkin kun Suomi oli sinisilmäisyydessään uskonut, ettei suuri neuvostoarmeija hyökkää pienen Suomen kimppuun. Toisin kuitenkin kävi.

Neuvostoliiton oli tarkoitus katkaista Suomi keskeltä ja edetä muutamassa päivässä Ruotsin rajalle. Näin ei tietenkään käynyt, sillä Suomen puolustustahto oli uskomaton ja Neuvostoliitto sai todeta, että vähintään housut kastuvat, jos tänne yrittää ilman viisumia. Kaikki hyökkäykset torjuttiin, joskin joitakin alueluovutuksia jouduttiin tekemään. Luultavaa on, että juuri nämä alueluovutukset johtivat sitten jatkosotaan.

Jatkosotaan olimme jo paremmin valmistautuneet, ja aika pian myös puna-armeija sai tämän todeta. Saimme apua sekä Saksalta että myös muilta mailta, ja joukot etenivät melko nopeaa tahtia. Minun mielestäni Suomi sortui kuitenkin omaan ahneuteensa. Jos joukot olisivat pysähtyneet vanhalle rajalle, olisi rauhanneuvotteluille ollut aivan toisenlainen pohja kuin nyt tapahtuneen ”Suur-Suomen” valtausyrityksen jälkeen.

Kyllä minä sitä mieltä olen, että pysähtyminen vanhalle rajalle olisi ollut teko, jota ”ryssäkin” olisi arvostanut, eikä meidän tarvitsisi huokailla menetettyä Karjalaa.

Kyllä nämä ovat asioita jotka minua, syntyperäistä Karjalan poikaa, yhä edelleen kiinnostavat, vaikka eivät kai ne asiat miksikään muutu. Varmaa kuitenkin on, että Ukrainan valtauksen jälkeen aggressiivisen ja vallanhimoisen Putinin ruokalistalla on myös Suomi.

Ukrainaa koskeva valhepropaganda on kuin Mainilan laukaukset.