Silloin tällöin saan siivouskohtauksen, joka ei onnekseni ulotu laatikoita pidemmälle, vaikka vanhoja vaatteitanikin olen joskus inventoinut. Lopputuloksena yleensä se, että ne onnellisesti palaavat odottamaan aikaa, jolloin ne ehkä sopivat minulle. Yhä vielä elän unelmissa, että kerran vielä minusta tulee nuori ja komea.
Laatikoista löytyy myös
kaikenlaista roinaa, jonka joskus jo olin ajatellut heittää pois, mutta
nyttemmin olen keksinyt niille uutta käyttöä. Sijoitan ne henkilökohtaiseen
muistomuseoon, jonka sitten vasta jälkipolvet saavat siivota pois.
Viimeisimmän muuton jäljiltäkin
olen onnistunut säilyttämään kohtuullisen mitalikokoelmani, jota toki edelleen
pidän arvossa, vaikka mitalit pääsääntöisesti ovat ajautuneet romun joukkoon,
josta ehkä joskus päätökseni mukaisesti ne nostan ihmisten ilmoille ja sijoitan
siihen museoon kunniapaikalle. Eiväthän ne mitä tahansa romumetallia ole, sillä
on joukossa yksi SM-mitali ja pari muutakin SM-kilpailuissa hankittua mitalia.
Arvokkaimpana pidän kuitenkin mitalia, jonka sain varusmiehenä ollessani, kun
koko komppania oli kutsuttu kuulemaan pataljoonan komentajan juhlavaa
julistusta. ”Teikarsaaren taistelijat ovat lahjoittaneet tämän plaketin
luovutettavaksi yhdelle kunkin saapumiserän parhaista varusmiehistä. Se
luovutetaan nyt alikersantti Ari Keroselle.” Toden totta täytyy myöntää, että
en pitänyt itseäni erityisen ansioituneena, sillä yleensä olin valinnut, usean
muun tavoin, sen pienimmän riesan tien. Teen mitä pitää, mutta muutoin yritän
olla mahdollisimman näkymätön. Mitenpä tällainen 190 cm pitkä mies sitten on
näkymätön!
Henkilökohtaisia muistoja
herättivät kuitenkin kaiken maailman asiakirjat, joita matkan varella oli
kertynyt. Oli erilaisia kulkulupia paikkoihin, joihin vain harvalla oli pääsy,
mutta suurimmasta osasta oli jäljellä vain muistot. Oikein tosissani etsin
lupaa, joka oikeutti kulkemaan Neuvostoliittolaisen ydinpolttoainetehtaan
portista, mutta parhaalla tahdollakaan en sitä enää löytänyt. Olisinkohan
joutunut jättämään sen Sillamäeltä lähtiessäni miliisille? Sellaista en kuitenkaan
muista. Toki paljon muitakin asioita on muististani kadonnut, ja tuosta
Neuvostoliiton ajasta muistoja tuo vain mieleeni yhä vieläkin voimassa oleva
neuvostoliittolainen ajokortti.
Löysin myös toisen, vieläkin vanhemman
asiakirjan: lehtimieskortin, jonka sanomalehti Lapin Kansa oli minulle antanut
toimiessani lehden vakituisena avustajana 80-luvulla. Piti ihan istua
miettimään, millaisia tilanteita tuon kortin taakse kätkeytyi. Ehkä joskus
kerron joitakin hauskoja tapauksia, mutta nyt tyydyn vain ihmettelemään, mitä
kaikkia ovia sai taikasanalla ”lehdistö” avattua. Uskokaa tai älkää, mutta
onnistuin tuon kortin avulla välttymään kerran jopa sakoilta… tai ainakin
luulen niin. Voihan se olla, ettei niitä sakkoja olisi muutenkaan tullut, mutta
antakaa nyt ihmeessä minun pitää uskoni siihen, että joskus olen ollut niin
merkittävä ihminen, ettei poliisikaan ole sakottanut.
Parhaiten kai minä merkittävyyteni
tai merkityksettömyyteni tiedän, mutta oikeasti on joskus kiva muistella ja
uskotella milloin mitäkin.
Ei aika miksikään ole muuttunut,
mitä noihin dokumentteihin tulee. Kortit ovat nyt vain pienempiä ja muovisia,
joten ne ehkä säilyvät parempina, jos vaikka onnistuisitte joskus säilyttämään.
Jos joku muistaa sen pankkikirjan, johon pankkineiti kirjasi niin panot kuin
ototkin ja vertaa sitä sitten nykyisiin pankkikortteihin, niin siinä se
nykyisen ja menneen ajan ero parhaiten näkyy. Edelleen siis dokumentteja
tarvitaan, vaikka luulisin nykytekniikan jo tarjoavan mahdollisuuden yhden tai
korkeintaan kahden kortin järjestelmälle. Jostakin syystä vaan jokaisen
instanssin täytyy leipoa oma kortti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti