Puute on synnynnäinen ominaisuus

Kyllä minä sen aamun muistan, kun minä rikastuin. Suoraan sanoen se oli suuri helpotus tässä kaikenlaisten kiusausten maailmassa. Olin juuri eronnut ja muuttanut ostamallemme mökille merenrantaan. Minäkin tunsin katkeruutta, niin kuin luulen muidenkin saman prosessin läpikäyneiden tunteneen. En usko sen kenellekään kovin helppoa olevan, sillä kysymyshän on jonkinlaisesta unelmien hautaamisesta.

Omaisuus oli jo jaettu, ja sain ihan vapaasti nyt haaveilla lottovoitosta, jota en oikeasti uskonut koskaan saavani. Toki tiesin, ettei se mahdotonta olisi, mutta äärettömän epätodennäköistä, vaikka olin upottanut mokomaan peliin useamman kympin viikossa. Joskus tuli kymppi tai pari, mutta erittäin harvoin edes sitä, mitä sillä viikolla olin sijoittanut noihin haaveisiin. Itsestänikin se oli tuntunut typerältä, sillä mikään matemaattinen todennäköisyys ei lupaillut noita suuria voittoja juuri minulle.

Se oli kaunis kesäaamu, ja näytti siltä että päivästä tulisi lämmin. Avasin ikkunan ja kuuntelin lintujen lauluja. Istuin sängyn laidalle ja aloin suorittaa jo perinteeksi muodostunutta aamumietiskelyäni. Viro oli itsenäistynyt, ja minun seikkailuni Neuvostoliitossa oli vain muisto menneiltä ajoilta. Toki minä Virolle itsenäisyyden soin, vaikka se ehkä olikin hieman järisyttänyt minun entisestäänkin heikkoa talouttani. Taistelemalla olin kuitenkin tähänkin asti selvinnyt, joten enköhän selviä edelleenkin.

Istuin siis siinä sängyn laidalla ja pohdin rikkaiden ja köyhien ihmisten välisiä eroja. Mieleeni tuli ajatus, että kyse ei olekaan heidän taloudestaan, vaan mielentilastaan. Vielä tänäkin päivänä luulen, että on ihan minun oma keksintöni oivallus siitä, että kyse ei olekaan siitä, kuinka paljon meillä on, vaan siitä, kuinka vähän meiltä puuttuu. Totesin, että monet tilaisuudet maallisen mammonan kokoamiseksi olin mokannut ihan omaa tyhmyyttäni, mutta ei minulta oikeastaan mitään puuttunut. Olinko todella niin onnekas, ettei minulta mitään puuttunut? No ei todellakaan puuttunut mitään, mitä oikeasti tarvitsin.

Olin ”kurjana, köyhänä ja hylättynä” mennyt illalla nukkumaan, mutta nyt aamulla sain nousta sängynlaidalta rikkaana miehenä. Toki senkin jälkeen olen kritisoinut monia asioita, mutta omaa kurjuuttani tuskin koskaan olen suostunut valittamaan. Toki sen olen ymmärtänyt, että tapahtuipa minulle maailmassa mitä tahansa, on se kaikki ihan minun omien tekojeni seurausta. Siis omaa syytäni.

Se, että puute on synnynnäinen ominaisuus, tuli mieleeni seuraavasta pikku tapahtumasta.

Istuimme eräässä oululaisessa pikkukahvilassa. Kolme hyvin menestynyttä liikemiestä ja minä. Sisään horjui hieman nuhjuiselta vaikuttanut herra, joka ilmeisesti tunsi seuralaiseni, koska tuli pyytämään kymppiä. Silloin elettiin vielä markka-aikaa, joten summa ei ollut häikäisevän suuri, varsinkaan tuossa porukassa. Mies sai kymppinsä ja poistui tosi onnellisen näköisenä. Miehen poistuttua hän kuitenkin joutui porukan hampaisiin tavalla, joka minua hieman tympäisi, joten en voinut olla heittämättä soppaan omaa kommenttiani.

 

”Tuolta mieheltä puutui vain kymppi. Tässäkin pöydässä on moni, jolta puuttuu miljoonia. Olisiko niin, että tuo mies olisi sittenkin paremmassa asemassa.”  - Tämän jälkeen minua kai on pidetty lievästi kummajaisena.