Puolueiden luvattu maa

Suomi on paitsi yhdistysten luvattu maa, niin myös puolueiden ja uskonnollisten järjestöjen luvattu maa. Tämä ei kuinkaan ole sitä, että mitään näistä järjestöistä tarvittaisiin, vaan erilaiset ”kiipijät” tai riidankylväjät, jotka eivät ole tulleet toimeen omassa tai omaksi katsomassaan ryhmässä, lähtevät perustamaan omaa taustayhteisöään, jossa he saavuttavat aseman, johon he eivät usko kykyjensä muualla riittävän. Poliittiset puolueet ja niiden alajärjestöt rehottavat ehkä eniten, sillä aatteellisilla yhdistyksillä ja urheiluseuroilla on yleensä joku aate sen lisäksi, että perustajalla on kova pyrky kalifiksi kalifin paikalle.

Osittain tuo kaikki johtuu siitä, että minkä tahansa järjestön perustaminen on tehty liian helpoksi tässä maassa. Poliittisen puolueen perustamiseen tarvitaan sentään 5000 kannattajakorttia, joka tosiasiassa on sekin niin vähäinen määrä, että 5000 kannattajaa riittää kyllä paikkaan jonkin kaupungin valtuustoon, mutta eipä juuri muuhun. Ongelmana onkin, että osa näistä nimensä listoihin antaneista ei tosiasiassa edes kannata tuota kyseistä puoluetta ja kaiken lisäksi he asuvat maantieteellisesti niin eripuolilla maata, että ainakaan mistään joukkovoimasta ei ole kyse.

Muistan hyvin TV-sketsin, jossa näyttelijä keräsi ohikulkijoilta nimiä vekseleihin ja onnistui saamaan suunnilleen joka toiselta nimen tuohon paperiin. Suomalaiset ovat aika kärkkäitä pistämään nimensä melkein paperiin kun paperiin, jos uskovat heidän nimellään olevan jotain vaikutusta. Sitä en osaa sanoa, kuinka monella vekselillä olisi rahaa pankista irronnut, mutta luultavasti aika monella.

Hallitus 

 

 

 Oppositio

Suomen tilanne tällä hetkellä on se, että kun meidän neljä suurinta puoluetta keräävät kansasta taakseen lähes 75%, luulisi sen hyvinkin riittävän. Minulle se toki riittääkin, sillä ainakin eduskunnan ulkopuolisten sirpalepuolueiden äänestäminen on jokseenkin sama kun äänestämättä jättäminen. Kun siis kävelen vaaliuurnille, toivon että minun ääneni vaikuttaa johonkin. Kyllä minä hieman häpeäisin tilannetta, että joku kysyisi mitä puoluetta äänestin ja joutuisin vastaamaan että ”piraattipuoluetta.” Eihän sillä äänellä mitään merkitystä olisi, mutta hävettäisi se minua silti. En kuitenkaan viitsisi valehdella.

Kyllä meidän eduskunnassa entuudestaankin on liikaa puolueita, ja jos minulta kysyttäisiin, olisin valmis asettamaan äänikynnyksen, joka karsisi ainakin nuo muutaman prosentin yhden asian liikkeet pois.

Ehdottomasti olen sitä mieltä, että kristillisyys kuuluu kaikille eikä siihen mitään erillistä puoluetta tarvita. Samoin on laita vihreiden arvojen kanssa, vain pari mainitakseni. Ruotsinkielisiä poliitikkojakin eduskunnassa taitaa olla kaikissa puolueissa enemmän kuin RKP:ssä, joten eiköhän tuo erillinen kielipuoluekin ole aika turhake tässä Suomen politiikassa.

En minä ketään ala äänestämisessä painostamaan, mutta tosi on, että mitä suppeammalle puolueryhmittymälle äänet saataisiin rajattua, sitä järkevämpiin päätöksiin voitaisiin päästä.

Tutkittu asia on, että jos pöydässä istuu enemmän kuin seitsemän ihmistä, ei tuo porukka pysty tekemään mitään päätöksiä. Eikös meillä ole jo tästä kokemuksia?