Omat hautajaiset

Taisin luvata, että kerron tämän tarinan, kun en luuloistani huolimatta muistanut, että en ollutkaan tätä aikaisemmin kertonut. Olin kyllä niin suunnitellut, mutta sitten päättänyt, että ei kauhutarinat kuulu tähän galleriaan. Ajattelin kertoa ystävästäni Antonista, jonka tunsin joskus Narvan projektini aikoihin. Anton oli entinen nyrkkeilijä, joka osittain oli syynä siihen, että minäkin hänet tunsin. Paitsi että Anton oli entinen nyrkkeilijä, niin hän oli myös Sillamäen kaupungissa hyvin arvostettu henkilö, vaikka joskus hänestäkin pahaa puhuttiin. Sanoisinko näin, että puhuttiin jos uskallettiin, sillä ihan kaikkien pikkunilkkien puheita hän ei kuunnellut. Kaupunkilaiset tunsivat hänet myös avuliaana ja hyväntahtoisena miehenä, joka ei koviaakaan otteita kaihtanut ,silloin kun katsoi sen tarpeelliseksi. Tarpeelliseksi hän katsoi asiat aina silloin, kun joku väärin kohdeltu oli pyytänyt hänen apuaan. Aina ei edes avunpyyntöä tarvittu, jos hän tulkitsi tilanteen sellaiseksi.

Kohtlajärvellä toimi muuan pikkuvirkamies, jolla oli tapana ”kiristää” vanhan äitinsä vähäiset varpuluutien myynnistä saadut tulot parempiin suihin, jos niin sanoisin. Mummo eli varmasti paljon köyhyysrajan alapuolella. Kun Anton sai kuulla tästä, hän pahasti närkästyi ja päätti tehdä lopun moisesta rikollisesta puuhasta. Tiettävästi tätä palvelusta ei kukaan pyytänyt, mutta monet asiasta olivat puhuneet.

Eräänä pilvisenä päivänä Anton ja hänen ystävänsä, jonka nimeä en enää jaksa muistaa, pakkasivat autoon lapion ja ajoivat muutamien kilometrien matkan Kohtlajärvelle, jossa he parkkeerasivat auton mainitun herran auton taakse niin, ettei tämä voinut poistua huomaamatta. Kun mukana en ollut, en tiedä kuinka kohteliaasti he sitten kyseistä herraa pyysivät nouseman kyytiinsä, mutta niinhän siinä kävi, että tuo äitiään huonosti kohdellut herrasmies oli matkalla kohti Peipsijärven lähellä olevaa metsikköä. Kun autosta noustiin, iski Anton herran käteen lapion ja sanoi ”Kaiva, kaiva parin metrin syvyinen miehenmentävä monttu.”

Hyvinhän minä Antonin tunsin, joten osaan vain kuvitella, ettei siinä mikään auttanut. Kaivettava oli, ja vaikka maa oli helposti kaivettavaa multaa, uskon silti, että jokainen lapiollinen tuntui aika raskaalta. Oli raukalta housuihinkin rupsahtanut, kun oli oivaltanut miksi kuoppaa kaivettiin. Lopulta monttu oli valmis ja herran käskettiin riisua pikkusen likaantuneet vaatteet pois. Varmana oli mies pitänyt hautaan joutumistaan, joten helpotus olikin suuri, kun lopulta käsky kävi heittää vaatteet monttuun ja sitten ”hauta” taas umpeen.

Pari varoittavaa sanaa äidin kiristämisestä ja turhanpäiväisestä metelin pitämisestä ja lupaus siitä, että jos tarvetta ilmaantuisi, ei seuraavalla kerralla pelkkiin vaateisiin tyydyttäisikään. Tarina ei kerro sitäkään, miten mies metsästä pois selvisi, sillä kai se ainakin muistiinpainuva matka oli, kun jos alasti joutui Tallinna – Narva tietä taivaltamaan.

Nämä ne niitä pieniä pätkiä elämässä ovat. Kieltämättä Anton varmaan rikollinen oli, mutta ihan rehellinen konna, joten en häpeä hänen tuttavuuttaan. Ihan kaikista pikkunilkeistä en voi sanoa samaa, vaikka tietämättäni olisin heidän seuraansa eksynytkin.