Puretut mäet ja menneet ajat

Kun kirjoitin tuota juttua Haapaniemen tyttäristä, sai maininta Varaslahden hyppyrimäestä minun muistelemaan omaa mäkihyppyuraani. Tekihän se minut vähän surumieliseksi, vaikka juuri minusta ei koskaan oikein kunnon mäkimiestä tullutkaan. Kyllä minä kuitenkin surin ihan toisten puolesta tätä suomalaisen mäenlaskun alennustilaa, johon syyn minä taidan tuntea paremmin kuin Mika Kojonkoski; joka aikoinaan oli ihan tyydyttävä mäkimies. Ainakin jos minuun verrattiin. Suomalaisen urheilun alennustilaan hän ei kuitenkaan syytä tunnu tietävän, vaikka on saanut seurata aitiopaikalta mm. norjalaisten nousua. Senkin minä nyt tiedän; miksi minusta ei mäkihyppääjää oikein tullut. Olin ihan liian pitkä; ja vaikka pitkä mies saa näyttävän näköisiä hyppyjä aikaiseksi, on hyppääminen paljon vaikeampaa kuin pienemmillä. Harjoittelusta se tuskin oli kiinni, sillä en edes osaa kuvitella nykyisten koulukyytien uhreja hiihtämässä mäkisuksilla pitkin rataa Haapaniemestä Jyväskylään, jonne matkaa oli sentään toistakymmentä kilometriä. Ja kaikki tämä vain siksi, että päästiin laskemaan Jyväskylän isosta mäestä.

Olikohan se 70-luvun loppu vai 80-luvun alku; kun sain ihan konkreettisesti seurata suomalaisen mäkihypyn rappiotilan alkua. Silloin nimittäin purettiin Rovaniemellä ns. soramontun mäki; jossa monet olympiamitalistitkin olivat poimineet ensimmäiset kosketuksensa mäenlaskuun. Jos oikein muistan, niin jo aikaisemmin olivat saman kohtalon kokeneet Varaslahden hyppyrimäki ja Jyväskylän Taulumäen molemmat mäet. Samoin kävi Ahveniston mäelle Hämeenlinnassa, jossa aikoinaan pidettiin sotilaitten mestaruuskilpailuja, vaan ei pidetä enää.

Muistan sen kerran, kun vaimoni kanssa käytiin ihmettelemässä Kaipolan suurta betonimäkeä keskellä ei mitään. Mäestä oli tehty näkötorni, sillä sen verran iso se oli, että kokemuksesta voin vakuuttaa, että ei sieltä kukaan mäkihyppääjän uraansa aloittanut. Jos oikein muistan, oli Jämsässäkin aikoinaan joku mäkihyppääjä, jonka nimeä en enää muista. Pienemmän mäen purkamisen myötä loppui myös mäkiurheilu Jämsästä. Monia pieniä mäkiä ympäri Suomen on purettu ja saman tien lopetettu mäkiurheilu kyseisellä paikkakunnalla.

Kun Hämeenlinnaan rakennettiin tuo törröttävä iso betonimäki, oli kaupungissa vain kaksi miestä, jotka uskalsivat siitä laskea, mutta kun heistäkin toinen joutui vankilaan, jäi toinenkin ilman harjoituskaveria. Siinä se sitten oli… hämeenlinnalaisen mäkiurheilun surkea loppu. 

En väitä, että Suomesta olisi kadonnut mäkihypyn valmennustieto, mutta taitaa olla niin, että valmennettavat ovat loppuneet. Lahdessa, Jyväskylässä, Kuopiossa ja Rovaniemellä on vielä muutamia, mutta taitaa jäädä populaatio liian pieneksi verrattuna maihin, joissa mäkiä on joka lähtöön ja joka tasolle. Heikko lohdutus varmaan suomalaisille mäenlaskun ystäville lienee se, että Ruotsissa menee vielä huonommin. Syykin taitaa olla jokseenkin sama. Muistan minä vielä tosi hyviä ruotsalaisia mäkimiehiä, joita eivät taida enää muistaa edes ruotsalaiset. Ystäväni Seppo Reijonenkin muutti aikoinaan Ruotsiin, vahvistaakseen ruotsalaista mäenlaskua, mutta ei tainnut Seponkaan uhraus riittää.

Kyllä se niin on, että hyväksi mäkimieheksi tulee vain paljon hyppäämällä. Ilman pienempiä mäkiä on kuitenkin ihan turha rakentaa suuria betonitorneja. Ei niistä kukaan laske, ellei ole saanut opetella mäenlaskun saloja. Lahdessa tämä on oivallettu, mutta Lahti yksin ei riitä.

Näinhän se urheilussa menee. Koulukyydeissä köröttelemällä ei tule myöskään hiihtäjiä eikä juoksijoita, mutta estetäänhän sentään lasten turhautuminen.