Miksi kansa ei luota päättäjiin

Se taisi olla sunnuntai, kun aamupalaa nauttiessani kuuntelin radiota aivan kuten niin useana aamuna. Jotenkin suorastaan hätkähdin, kun toimittaja lueskeli tutkimusta, jonka mukaan kansa ei luota päättäjiin. Kyse oli siis julkisista päättäjistä ja poliitikoista. Luottamus vaihteli siinä 20 – 40 % riippuen vähän tehtävästä.

En minä kauhean yllättynyt ollut, mutta tietysti se sai minut ajattelemaan, että miksihän näin, vaikka useassa tapauksessa kyse oli meidän itsemme valitsemista päättäjistä. Onni onnettomuudessa oli, että minusta ei koskaan tullut minkään valtakunnan päättäjää, sillä luultavasti se olisi automaattisesti johtanut siihen, että minuunkaan ei olisi luotettu. Luottamuksen säilyttämisen ensimmäinen edellytys tuntuukin olevan politiikan ulkopuolella pysyminen. Kun tässä nyt eläkepäivinäni olen joutanut seuraamaan politiikkaa hieman enemmän, olen ollut huomaavinani, että puolueen päätös on tärkeämpi kuin äänestäjille annetut lupaukset. Se nyt vaan on niin, että puoluekuria on kunnioitettava enemmän kuin omaatuntoa tai kansalle annettuja lupauksia. Ei se siis kauhean suuri ihme ole, että näin on päässyt käymään.

Tuo edellä oleva teksti on yksi syy. Puolueet kieltävät siis edustajiensa itsenäisen ajattelun. Vaalilupausten pettäminen on siis yksi syy, mutta vain yksi syy. Toinen syy on tietysti päätösten typeryys. Kovin älykkäitä päätöksiä tuskin voidaan edes odottaa täysin ammattitaidottomilta tolleroilta, mutta sitä kansa tuskin ajattelee silloin, kun vaaliuurnilla pudotetaan lappu jonkun pitkänmatkan hiihtäjän puolesta. Tuskinpa monenkaan mielessä välähtää, että  ei tämä hiihtäjä kovin vaikeita kysymyksiä pystynne ratkaisemaan.

Kun näitä luottamuskysymyksiä vertailtiin eriasteisten päättäjien kesken, vaipuivat EU–päättäjät alimmalle tasolle. Vain joka viides kansalainen sanoi luottavansa meidän Euro-edustajiin. Pikaisesti tätä asiaa pohdiskellessani olin aluksi hieman hämmästynyt, sillä itsehän olimme nämäkin ihmiset valinneet. Kun kuitenkin alkaa asiaa hieman tarkemmin tutkia, löytyy kyllä moniakin syitä. Ensinnäkin on niin, että euro-vaalien äänestysprosentti on jo melko alhainen. Kansa on jo jaloilaan ilmoittanut, että aivan sama, keitä siellä istuu. Kun sitten tehdään kyselytutkimuksia edustajien luotettavuudesta, ovat nämä äänestämättä jättäneet myös tutkimuksessa mukana ja luultavasti eivät ole vastanneet, että luottavat täysin. Kun sitten tarkastelemme hieman sitä porukkaa, joka on tullut valituksi, niin edelleen on syytä ihmetellä, että miksi sinne on sattunut valikoitumaan kotimaisessa politiikassa epäonnistuneita yksilöitä. Oikeasti minä ihmettelen, mistä on löytynyt se joka viides ihminen, joka on sitä mieltä, että euro-edustajamme ovat luotettavia.

Ehkä rasistit voivat luottaa siihen, että Jussi Halla-aho on rasisti myös Brysselissä, vaikka yrittääkin siellä sivistyneessä maailmassa peittää tuon epäkristillisen ominaisuutensa. Kun Jussi nyt aikoo palata kotimaan politiikkaan, voin vain uskoa, että hänkin uskoo siihen, että maassa on riittävä määrä rasisteja, jotka uskovat hänenkin olevan aidosti rasisti.

Tosiasiassa minä en edes usko Jussin rasistisuuteen, sillä olen pitänyt miestä kohtuullisen älykkäänä, joka ominaisuus kumoaa rasistisuuden ilman muuta. Eiköhän se sittenkin ole vain vaalikikka. Jos taas sattuu niin, että olenkin väärässä ja Jussi on aidosti rasisti, voin vain todeta, että on tässä maailmassa jotain, johon voi luottaa, olkoon se sitten kuinka väärin tahansa.