keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Nostalgiamatka Vaajakosken Haapaniemeen


Pahaa pelkään, että entiset lukijani Kalajoelta alkavat vähän kerrassaan menettää kiinnostuksensa tähän blogiin, koska kirjoittelen nyt etupäässä nykyisen kotiseutuni Jyväskylän asioista. Älkää nyt hätäilkö, kyllä minä vielä Kalajokeakin muistan, vaikka tuulivoimayhtiöt onnistuivatkin ajamaan minut tänne, ainakin toistaiseksi tuulimyllyiltä rauhoitetuille alueelle. Koskaan ei voi tietää mitä maailmassa tapahtuu, mutta kyllä minä ainakin toivon ja uskon, että koko tuulivoimahöpötys kuolee ennen kuin Jyväskylän seuduillakin mennään tuohon myllerrykseen mukaan.

Taitaa olla vierähtänyt jo viisikymmentä vuotta siitä, kun muutin pois Jyväskylästä, jonne nyt sitten olen palannut takaisin. Päivä pari sitten kirjoitin jutun Haapaniemen tyttäristä, ja kun vaimollanikin sattui olemaan sopivasti vapaata hänen opiskelijoittensa mentyä työharjoitteluun, päätimme tehdä pienen nostalgia-ajelun Haapaniemeen, josta muutin kaupunkiin jo kuusikymmentä vuotta sitten. Olin siis vielä poikanen, kun noilla rannoilla kolusin.


 
Yksi vaimoni oppilas oli harjoittelijana Aria-nimisessä pitseriassa, joka sijaitsee Vaajakoskella entisessä osuusliike Vaajalan kiinteistössä, jossa muistin hyvinkin käyneeni useinkin. Taitaa olla siirtomaaosaston kohdilla, jossa pitseria sijaitsee. Ihan kivan nostalginen alku tälle matkalle, ja samalla sain muistella, miltä tuo talo oli näyttänyt menneinä aikoina. Tulipahan samalla syötyä myös lounas … ja ruoka oli ihan hyvää. Sitten taas autolle. Käytiin katsomassa kirkkoa, ja sitten Panda-tehtaan myymälään, joka oli saaanut kokonaan uudet puitteet ihan vanhan teollisuuslaitoksen naapurissa. Vanhassa tehdasrakennuksessa oli aikoinaan sijainnut sekä karamellitehdas että margariinitehdas. Kyllä siellä varmaan jotain toimintaa oli vieläkin, samoin kuin melkein vieressä sijanneella naulatehtaallakin, jossa näytti toimivan nyt useitakin yrityksiä, mutta nauloja siellä ei kai tehdä enää.

 
SOK:n entisen hevostallin katolla luki ”Ranskalaista antiikkia”, mutta ovet olivat lukossa, joten antiikkia ei nähty. Tästä jatkettiin siten matkaa vanhan kouluni ohi. Tai siis oikeastaan vain koulun paikan ohi, jossa ei koulua enää ole, ja lahden toisella rannalla sijainnut Varaslahden hyppyrimäkikin oli vauhtitorninsa menettänyt. 



Vain jonkinlainen hakkuuaukio kertoi paikasta, jossa mäki oli sijainnut. Sekä hevostalli että hyppyrimäki saivat minut melkein liikuttumaan, sillä molemmilla oli lapsuudessani melko iso merkitys. Kesäisin saimme me ”koltiaiset” aina ratsastaa työhevoset laitumelle, ja Varaslahden hyppyrimäessä olin opetellut mäkihypyn alkeita.

Haapanimen tietä ajellessamme ohitimme monia muitakin paikkoja, joista minulla oli jonkinlaisia muistoja. Ensin oli oikealla puolella Ensolan talo ja melkein heti sen perään Lehtosen, Kolehmaisen, ja Valkosen talot taas tien vasemmalla puolella. Meidän mökki oli purettu tien oikealta laidalta, mutta pian sen jälkeen oli Hankomäen talo jälleen tien vasemmalla puolella. Olihan siellä matkalla paljon muitakin tuttuja taloja, mutta monet oli jo purettu, enkä kaikkien nimiä muistanut.

 


Edellisellä reissulla olimme yöpyneet Noukanniemessä, lähes Haapaniemen kärjessä, ja sehän se oli nytkin tavoitteemme. Nyt ajattelimme vain poiketa kahvilla ja katsoa, että vieläkö sitä emännöi entinen tuttuni Pellonpään Ritva. No Ritvahan siellä miehineen edelleen, oli vain ”naamioitunut” jo hieman tuntemattomaksi. Olisikohan sittenkin niin, että kuluneet vuosikymmenet olivat hieman muokanneet piirteitä, vai olisiko ollut niin, että odotukset olivat liian kovat? Muistan hyvin, miten äitini sanoi tyttöjen pyöräillessä mökkimme ohi: ”Kyllä tuo Ritva on sitten kaunis.” No kauniitahan ne olivat Pellonpään tytöt molemmat niin Ritva kuin Leenakin, mutta en minä silloin sellaista ymmärtänyt. He olivat isoja tyttöjä ja minä vain pikkupoika.


 
 
 
 
 

Nostalgiaretki Vaajakoskelle päättyi sitten käyntiin Naissaaressa, jossa muistelin uudemmalla voimalaitoksella harrastettua ”urheilua” tukkirännistä, sekä Vaajakosken tukkilaiskisoja. Naissaaressa sijaitsi myös SOK:n yleinen sauna, jossa monet kerrat kuuntelin aikamiesten juttuja, ja välillä pujahdin saunan matalasta ovesta viereiseen koskeen vilvoittelemaan.

Vaajakoskesta olisi paljonkin kerrottavaa, ja siitä saisi kokonaisen kirjan. Ehkä joskus kirjoitankin, mutta olkoon tämä nyt tässä tällä kertaa. Vaajakoski on paitsi vanha teollisuuspaikka, niin myös varsin historiallinen kohde, joten se ansaitsee kyllä päästä kansien väliin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti