Kanootti, ruuhi ja kopukka

Otsikossa luettelin vesikulkuneuvoja, joita me lapset rakentelimme aikamme kuluksi ja tarpeeseemmekin. Kai se tarve oli joskus ihan oikeakin, mutta enimmäkseen kai kuitenkin henkistä laatua. Kirjoitanpahan tästä nyt kuitenkin, kun en muista ennen kirjoittaneeni ja moinen harrastus kuitenkin liittyi olennaisena osana lapsuuteeni, jonka siis vietin vesistön ympäröimässä Haapaniemessä.

Se todellinen tarve liittyi kai katiskoiden nostoon ja laskuun silloin, kun vene ei ollut käytössä, mutta perheen elannolle merkittäviä katiskoita oli koettava. Useimmitenhan nuo kalastukseen liittyvät asiat kuitenkin hoidettiin oikealla kunnon veneellä, mutta joskus harvoin se oli kuitenkin isän käytössä jossain muualla. Vesistön pirstomassa kylässä vene oli myös joskus tarpeellinen kulkuväline.

Me lapset rakensimme myös vesikulkuneuvoja, joilla oli siis nimiä. Tarpeet noihin laitteisiin saatiin milloin miltäkin sahalta, eikä sitä edes varkautena pidetty, jos lauta tai pari vietiin sieltä täältä. Ainakaan me lapset ei sitä rikoksena pidetty.

Kanootti rakennettiin kahdesta suhteellisen pitkästä laudasta, jotka jännitettiin kaarelle ja lyötiin päistään yhteen. Pohja syntyi laudanpätkistä, jotka naulattiin sivulaitoihin kiinni. Lopullinen silaus saatiin nuotiolla sulatetulla piellä, joka teki kanootista vesitiiviin. Ehkä kyse ei ollut mistään veneenrakennuksen mestarityöstä, mutta kertoi se kuitenkin sodanjälkeisen ajan lapsien aloitekyvystä.

Ruuhen valmistus oli ehkä asteen verran helpompaa kuin kanootin rakentaminen. Siihen päädyttiin useimmiten silloin, kun laudat olivat liian lyhyitä tai liiaa paksuja taivutettaviksi kaarelle. Silloin lyötiin vain laudat toisesta päästä yhteen, samoin 60 – 100 cm pitkä perälauta. Näin muodostui kolmio, joka sitten viimeisteltiin samaan tapaan kuin kanoottikin. Suurin ero kanootin ja ruuhen välillä oli se, että kanootti oli kahden hengen kulkuneuvo ja sitä melottiin yleensä kahdelta istuimelta kahdella melalla. Ruuhi oli yhden hengen kulkuväline, jota melottiin vähän niin kuin intiaanikanoottia polviasennossa yhdellä melalla.

 

Alkeellisin luettelemistani kulkuvälineistä oli kopukka. Kopukka muodostui yleensä kahdesta yhteen naulatusta tukista, jota melottiin pitkällä seipäällä seisten tukkien päällä. Kopukalla ei kai suurta hyötykäyttöä ollut, mutta jos ihan rehellisesti näitä asioita muistelen, niin pääsääntöisesti kyse kai kaikissakin tapauksissa oli vesileikeistä. Tällaisiin vesileikkeihin olivat vanhemmatkin niin tottuneita, että en usko heidän olleen edes pahemmin huolissaan, vaikka melkein koko kesä meni vetten päällä. 

 

Ainakin minä luulen, että jokainen Haapaniemen lapsi osasi uida, eikä useinkaan hukkuminen käynyt edes mielessä. Hukkumistapauksiakin sattui kyllä melko usein, mutta useimmiten ne sattuivat kuitenkin heikon jään aikoihin, jolloin uimataidosta ei ollut paljonkaan apua.