Onko tähän todella varaa?

Varmaan minä olen pahanilman lintu, koska muistelen liian usein ”vanhoja hyviä aikoja”, mutta siltä se vaan tuntuu. Ihan oikeasti minä ymmärrän, että elintasomme on noussut, mutta vähän tässä on käynyt kuin lottovoittajalle, joka oli tullut jotenkuten toimeen ennen voittoaan. Eli hyvää velatonta elämää, mutta voitettuaan lotossa satatuhatta velkaantui hän pian toisen mokoman. Se oli rahasumma, joka oli vienyt hänen käsityskykynsä talousasioista. 

 

Talouselämän tutkijat ovat ihan oikeasti todenneet, että ihminen pystyy käsittelemään vain rahasummia, jotka eivät ylitä hänen vuotuisia tulojaan. Tätä suuremmat summat saavat hänet tuntemaan itsensä kroisokseksi.

On luultavaa, että kroisosilmiö on iskenyt meidän valtioomme, jota johtavat ihmiset. Ihmiset eivät ole muuttuneet, vaan yhä edelleen on helppo kuvitella, että rahaa on loputtomasti jossakin, kuhan sitä vain etsitään.

Silloin kun olimme oikeasti köyhiä, ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi sitä, että oppivelvollisuuskoulun jälkeiset opinnot rahoitettiin itse ja että oppilaitokset perivät myös lukukausimaksun. Vähävaraiset opiskelijat saattoivat saada vapaaoppilaspaikkoja, mutta se olikin sitten ainut vastaantulo oppilaitoksilta tai yhteiskunnalta. Varakkaampien ja vähävaraisempien ihmisten opiskelumahdollisuuksia tasattiin vuonna 1959, kun säädettiin asetus valtion takaamasta opintolainasta. Tähän tilanteeseen kaikki olivat tyytyväisiä, sillä enää ei vähävaraisuus ollut esteenä opiskelulle.

Nykymuotoinen opintotuki tuli voimaan v.1972.

Työttömyyden hoitokin oli noihin aikoihin järkevämmällä pohjalla. Näin ainakin minusta tuntuu. Ainakin vielä 50-luvulla järjestettiin työttömille työttömyystöitä ja siirtotyömaita, jotta nämä voisivat ansaita oman toimeentulonsa. Työttömyystöistä ja työsiirtoloista luovuttiin vasta 70-luvulla. Työttömyyttä oli kyllä pidetty yhtenä sosiaalituen myöntämisperusteena, mutta vasta vuosikymmenen lopussa työttömyyspäivärahasta tuli subjektiivinen oikeus. Vuoden 1985 työttömyysturvan uudistuksessa tämä subjektiivinen oikeus sitten jaettiin peruspäivärahaan ja ansiosidonnaiseen päivärahaan.

Vastikkeeton työttömyyskorvaus ja opintotuki ovat ne kaksi sosiaaliavustuksen muotoa, joihin meillä ei ehkä sittenkään ole varaa. Ei ole varaa, eikä ehkä myöskään mitään syytä.

Sanotaan, että ”ei kahta ilman kolmatta.” Jos sitten pitäisi jokin kolmas perusteeton rahan tuhlausmuoto keksiä, niin ei kovin paljon tarvitse aivonystyröitä hinkata, kun tulee mieleen koulukyydit. Varmaan minä olen vanha kalkkis, mutta ihan hyvin pääsin kouluun sen kolmen kilometrin matkan, joka piti kulkea suksilla, pyörällä, potkukelkalla tai jalan. Joillakin oli vieläkin pitempi matka, mutta en muista, että kukaan olisi ollut pois koulusta sen takia, että eivät päässeet kouluun, kun oli liian vaikea koulumatka. Jos ihan oikein muistan, niin joku taisi tulla veneelläkin. Sitä minäkin kyllä usein mietin, että mitenkähän se Erkki sieltä saaresta silloin kun oli rospuuttokausi.

En minäkään koulutusleikkauksia kannata, mutta opintotuessa ei toki ole koulutuksesta kyse, vaan sosiaaliavusta, joka vallan hyvin olisi korvattavissa valtion takaamalla opintolainalla. Samalla se myös nuorisolle kasvattaisi hieman vastuuntuntoa.

Urpo Leppänen teki aikoinaan hyvän lain, joka ”lex Leppäsenä” tunnettiin. Sen avulla työllistettiin tuhansia työttömiä, ja se toimisi varmasti tänäänkin. Tuskinpa oikeasti on ihmisarvoa loukkaavaa, jos töitä tarjotaan. Ihan luonnollisenahan sitäkin pidetään, että työnantaja vaatii työn tekoa palkan saannin vastikkeena.

Ja sitten ne koulumatkat. En usko alkuunkaan, että nykyiset lapset ja nuoret ovat niin liikuntakyvyttömiä, että koulu jäisi käymättä, ellei yhteiskunta järjestä kyytiä. Liikuntakyvyttömyys iskee vasta sen jälkeen, kun ei sen vertaa ole lapsilta vaadittu, että edes kouluun menisivät.

Voihan olla, että tuo tuntuu jotenkin paluulta entiseen, mutta parempi nyt vapaaehtoisesti kuin tulevaisuudessa pakon edessä. Olen jokseenkin varma, että meillä ei ole varaa nykyiseen elintapaamme. Kaikella on elinkaarensa, myös ”hyvinvointivaltiolla nimeltä Suomi”. Jos oikein muistan, eivät vanhempani olleet sen onnettomampia kuin nykyisetkään vanhemmat. Olikohan kyse vain siitä, että he elivät varojensa mukaan.